Moikka! Täällä etsii odottaja muita kaltaisiaan odottajia, jotka kärsivät paniikkikohtauksista..
Paniikkikohtaukset ovat olleet osa elämääni jo vuosia, mutta raskaudenyrittäminen pahensi tilannetta, kun stressitaso nousi +100%. Yritimme vuoden ennen kuin tärppäsi ja tällä välillä kerkesi olla hirveitä pettymyksiä ja suruja ym. Tähän aikaan kohtauksensa olivat itkua, hengenahdistusta, kuolemanpelkoa ja rytmihäiriöitä..
Sain onneksi paniikkiin apua ja tilanne helpotti huomattavasti, ja täällä kuultiin loppuvuodesta ilonkiljahduksia, kun vihdoin saatiin plussa testiin! Voi sitä onnea ja iloa ja se kesti pitkään!
Sitten tuli aika ensimmäiselle neuvolakäynnille.. Alku meni hyvin ja pientä jännitystä oli.. Sitten tuli aika kokeilla kuuluisiko sydänääniä.. Ei se vielä, mutta sitten, kun kuultiin äänet alkoi paniikki.. Sain rytmihäiriöitä ja kävi pelottamaan koko tilanne.. Tuli kamala olo vielä lisäksi, kun näin mieheni joka oli pakahtua onnesta ja itse vain olin valmis lopettamaan heti ja poistumaan..
Kotona tätä ongelmaa ei ole, kuuntelemme lähes päivittäin kotidopplerilla ääniä ja silloin ei ole mitään tälläistä (toki myönnän, että silloin kun kokeilimme sitä ensimmäistä kertaa jännitti ihan kamalasti).
Tänään sitten kävin jälleen neuvolalla antamassa näytteen ja pam sieltä tuli jälleen häiriöitä..
Joskus jännittävistä aiheista keskusteleminen uusien ihmisten kanssa aiheuttaa häiriöitä..
Nyt jo odotan kauhulla miten selviän ultrasta!
Uudet jännittävät tilanteet aiheuttaa näitä häiriöitä, mietin pitäisikö minun asiasta sanoa neuvolatätilleni/ultraavalle kätilölle? Jotenkin tuntuu nololle koko asia.. Asia on vain niin uusi ja jännittävä!
En pelkää, enkä ajattele esim. Keskenmenoa, mutta taas uudet ihmiskontaktitilanteet jännittää/pelottaa.
Kärsin häiriöistä, muutenkin esim. Sohvalla istuessa rauhakseen niin saattaa yksi häiriö tulla ja häiriöitä on tutkittu, mutta mitään vikaa ei ole todettu..
Tuntuu jos voisi pistää tilanteessa päänsä säkkiin (ei näkisi eikä kuulisi) niin ei tulisi häiriöitä.
Harmittaa kun tilanteesta tulisi oikein nauttia ja oikein itkeä ilosta, niin en pysty, haluan vaan piiloutua..
Lapsi on niin toivottu ja haluttu ja odotettu.. Minä vain panikoin
olen tätä toivonut pitkään, ja nyt järkytyin tästä omasta reagoimisesta!
Oletko selättänyt kenties sen? Miten itse oireilet? Millaiset tilanteet sinua pelottaa?
Paniikkikohtaukset ovat olleet osa elämääni jo vuosia, mutta raskaudenyrittäminen pahensi tilannetta, kun stressitaso nousi +100%. Yritimme vuoden ennen kuin tärppäsi ja tällä välillä kerkesi olla hirveitä pettymyksiä ja suruja ym. Tähän aikaan kohtauksensa olivat itkua, hengenahdistusta, kuolemanpelkoa ja rytmihäiriöitä..
Sain onneksi paniikkiin apua ja tilanne helpotti huomattavasti, ja täällä kuultiin loppuvuodesta ilonkiljahduksia, kun vihdoin saatiin plussa testiin! Voi sitä onnea ja iloa ja se kesti pitkään!
Sitten tuli aika ensimmäiselle neuvolakäynnille.. Alku meni hyvin ja pientä jännitystä oli.. Sitten tuli aika kokeilla kuuluisiko sydänääniä.. Ei se vielä, mutta sitten, kun kuultiin äänet alkoi paniikki.. Sain rytmihäiriöitä ja kävi pelottamaan koko tilanne.. Tuli kamala olo vielä lisäksi, kun näin mieheni joka oli pakahtua onnesta ja itse vain olin valmis lopettamaan heti ja poistumaan..
Tänään sitten kävin jälleen neuvolalla antamassa näytteen ja pam sieltä tuli jälleen häiriöitä..
Joskus jännittävistä aiheista keskusteleminen uusien ihmisten kanssa aiheuttaa häiriöitä..
Nyt jo odotan kauhulla miten selviän ultrasta!
Uudet jännittävät tilanteet aiheuttaa näitä häiriöitä, mietin pitäisikö minun asiasta sanoa neuvolatätilleni/ultraavalle kätilölle? Jotenkin tuntuu nololle koko asia.. Asia on vain niin uusi ja jännittävä!
En pelkää, enkä ajattele esim. Keskenmenoa, mutta taas uudet ihmiskontaktitilanteet jännittää/pelottaa.
Kärsin häiriöistä, muutenkin esim. Sohvalla istuessa rauhakseen niin saattaa yksi häiriö tulla ja häiriöitä on tutkittu, mutta mitään vikaa ei ole todettu..
Tuntuu jos voisi pistää tilanteessa päänsä säkkiin (ei näkisi eikä kuulisi) niin ei tulisi häiriöitä.
Harmittaa kun tilanteesta tulisi oikein nauttia ja oikein itkeä ilosta, niin en pysty, haluan vaan piiloutua..
Lapsi on niin toivottu ja haluttu ja odotettu.. Minä vain panikoin
Oletko selättänyt kenties sen? Miten itse oireilet? Millaiset tilanteet sinua pelottaa?
