Raskauden jälkeinen masennus

[hanski_]

Kukaan ei ole tämmösitä ketjua aloittanut, joten ajattelinpa tuoda asian nyt esille!

Tämä asia tuntuu olevan aika arka aihe, ja ilmeisestikään kuka ei sitä asiaa halua tuoda näin yleiseen keskusteluun, mutta mä en häpeä asiaa ollenkaan ja siksi otin asian esille. Minusta on ylpeyden aihe se että tunnistaa itsessään ettei jaksa tai kaikki ole kunnossa. Ja niin kaikkien kuuluisi toimia, se ei ole häpeän aihe!

Minulla todettiin raskauden jälkeinen masennus kun tyttö oli 3kk ja päivääkään en kadu että otin asian käsittelyyn omatoimisesti, koska neuvolassakaan minua ei otettu tosissaan. Silloin kyllä oli eri tätä kuin nyt joka vaan itsepintaisesti pyysi minua etsimään vaan jonkun vaikka naapurista kuka voisi olla tytön kanssa hetken tai käydä lenkillä kun tulee tilanne etten jaksa. Nykyinen täti on kyllä ihan eriluokkaa ja ihan huippu!!

Itse olen varmaankin kaveripiirissä ainut kellä on tällainen tilanne ja on aika hankalaa saada vertaistukea kun kaikki muut ovat ns. normaaleja äitejä. Mutta tosi asia on että ne ihmiset ketkä tästä kärsivät jäävät usein yksin asian kanssa ja sitten kun tilanteet menee tarpeeksi pitkälle niin voi sattua niitä vahinkoja, kuten lehdestä olemme saaneet lukea äideistä jotka ovat ajaneet päin linja-autoa lapset kyydissä kun ei jaksanut enää...

Mä ajattelin aina etten koskaan tekisi lapselle mitään, enkä tehnytkään, mutta kun se ahdistus iskee ja lapsi vaan huutaa niin korvissa soi ja silmissä sumenee. Se on pelottava tunne kun tuntuu ettei hallitse itseään.

Haluasin tuoda tämän asian esille sillä jos joku Teistä on kokenut saman tai on samassa tilanteessa, niin älä epäröi soittaa ja ottaa yhteyttä asijantuntijaan, ennen kuin mitään pahempaa tapahtuu ja vaikkei tapahtuisikaan niin siinä voi mennä koko lapsuusaika sumussa ja kun ei ole oma itsensä ei ole hyvä äitikään. Mä saan kiittää mun ystävää siitä että hän avasi mun silmät ja sanoi että ota yhteyttä ennen kun huomaat että kaksi vuotta on kulunut ja tilanne on edelleen sama. Kiitos sinulle rakas ystävä!

 

[ALotta]

Tosi rohkea avaus hanski. Mulla terkkari kehoitti käymään psykan polilla juttelemassa jo lokakuussa kun poika oli noin pari kuukautta, en silloin innostunut asiasta, ajattelin et olo menee ohi, kuten on mennyt ennenkin. Oon siis pitkään ollut alakuloinen syksyisin. Terkkari vaihtui ja kun olin keväällä töissä olo vaan paheni, enkä enää nukkunut kunnolla jne menin sit kuitenkin sinne polille helmi-maaliskuussa. Jos ois ollu se eka terkka, niin ehkä ois menny vielä pidempään, et tajusin oman tilanteeni, kannattaa siis vaihtaa jos kemiat ei natsaa! Hoito jatkuu ainakin vielä puoli vuotta, mahdollisesti päälle intensiivistä terapiaa, että saa menneisyyden umpisolmut auki, muuten seuraavissa raskauksissa suuri riski uuteen masennukseen.

Mulla siis oli koko ajan olo, että väsymys yms kuuluu vaan asiaan ja kaikesta pitää selvitä ilman apua. Ehkä tulevaisuudessa osaan olla viisaampi, jos uusia raskauksia tulee.

 

[Itu1]

Täällä syyskuisten puolelta myös yksi ahdistuspotilas uskaltautuu ulos kaapista. :D Ihan sitä synkintä synnytyksen jälkeistä masennusta en joutunut kokemaan mutta taitaa pitää paikkansa että äitiys nostaa niitä oman historian mörköjä esiin.. Eikä asiaa tietenkään helpota univelka ja se ettei välillä meinaa kuulla omia ajatuksiaankaan taaperohulinassa.Mullakin oli silloin pahimpaan valvomisaikaan aika ulkopuolinen olo äitikaveripiirissä,vaikka mulla ihania ystäviä onkin.Tuntui vaan että muut sietivät sitä väsymystä paljon paremmin joten ei kehdannut omaa mielialan laskua valittaa...Nyt alkoi kroppa tehdä lakkoa ja tulla fyysisiä oireita tuosta ahdistuksesta,kun olin pitkään yrittänyt vaan järkeistää asioita ja työntää ikäviä tapahtumia ja tunteita pois ajatuksista.Lääkärin kautta sain apua aluille minäkin,toivottavasti tästä vielä helpottaa.Nää aloitukset on tarpeellisia koska moni näiden asioiden kanssa kamppailee yksinään tai väsymys kuitataan sillä että se kuuluu asiaan ja "nukkua ehtii sittenkin kun lapset on teinejä".

 

[Emmuliini]

Tässä on mun oma tarinani. Elikkäs moi kaikille äippä vuosmallia -13 ja -14. Vuosi sitten todettiin keskivaikea raskaudenjälkeinen masennus ja lääkkeet onneksi sain, nimittäin mulle oli tää tulossa jo esikon jälkeen mutta uusi raskaus peitti oireet ja täyslaidalla sitten iski. Melkein kävi peruttamaton et kävin mukuloihin kiinni. Mulla oli kaikki mielialan vaihtelut ja välillä ei jaksannu ja väkisin sitä si oltiin ja toiset taas laihtuu niin minä lihosin kun siihen ahistuneisuuteen söin,vähäksi aikaa tosin auttoi.
Terapeutilla ja lääkärissä on käyty ja kovasti kiittelivät et osasasin hakea apua ajoissa. lääkkeistä en luovu oman turvallisuuden takia.,mulla on siitä paha,et väsymys laukaisee tilanteen jossa masennus yrittää ottaa vallan niin lääke ainakin mulla hillitsee sen agressiivisuuden joka siinä kohtauksessa tulee. Kodinhoitaja käy viikossa kerran ja vuoroin perään toinen lapsista on mummolassa.
Tätä asiaa ei teidän tarvitse häpeä on yleinen mutta sectiosynnyttäjien keskuudessa yleisempi eli arpa osui mun kohille.

 

[hanski_]

Mulla on kans ollu lääkitys siitä lähtien kun tyttö oli sen 3kk tai jotain ja en kyllä niitä pois jätä ihan sen takia koska olen paljon tasaisempi näin ja oma itseni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mullakin on varmaan taustalla ollut masennusta jo pidemmän aikaa, mutta se tuli pinnalle vasta tosiaan kun univaje ja kaikki ahdistus iski siitä ettei enää saanutkaan olla oman aikansa herra. Ja kun mieskin teki pitkää päivää ja oli välillä yövuorossa niin ei itse voinut nukkua edes päivällä. :arghh:

Sitten kun on tätä stressiä muutenkin..Sain juuri viikko sitten B-lausunnon lääkäriltä ja nyt pitäisi alkaa kouluttautua uudestaan, kun vaan tietäisi mihin. Siis ei tämän masennuksen takia vaan toisen terveydellisen syyn minkä takia en voi oman alan töitäni enää tehdä, niska/hartia/käsi ongelmat. Raskas ja yksitoikkoinen työ ei ole mun juttu.. Tosiaan siinä ja remontissa ja raha-asioissa on stressiä kerrakseen.

Mutta on tällä ollut paljon hyvää että menin ja otin asian itse puheeksi. Mutta on tässä niitä huonojakin puolia osittain, meinaan nuo lääkkeet vaikuttaa aika rajusti tuohon seksielämään esimerkiksi ja toinen asia minkä olen huomannut niin en ole itkenyt pitkään aikaan. Ennen itkin katsoessani jopa elokuvia,hyvä vai huono juttu? En tiedä.. Ehkä mä itken sitten kun tarve vaatii oikeesti. :)

Mut se tunne kun on ihan yksin on ihan kamala, kun tuntuu et kaikilla muilla menee niin hyvin ja ne jaksaa enemmän kuin minä. Olen välillä miettinyt miksi mä en jaksa niin paljon kuin muut? Jokainenhan meistä on erilainen ja huomaan että tyttökin on perinyt minulta kärsimättömyyden ja temperamentin, odotetaan sit sitä uhmaa!!
Pieniä merkkejä on kyllä ilmassa jo nyt jos neitiä ei miellytä niin osaa olla aika kipakka. Mutta moni on sanonu et hyvä kun on luonnetta.

Mutta hyvää kesän jatkoa teille ja haleja sekä tsemppiä eteenpäin! Hienoa jos moni kuitenkin itse tunnistaa itsessään että jotain olisi tehtävä. Siitä peukut!!
Mä olen aika suoraan häpeilemättä kertonut kavereilleni tästä mun tilanteesta, koska eivät he muuten ymmärrä miksi mä en aina jaksa. Mutta anopille en ole asiasta maininnut, tuntuu muutenkin että olen hänen silmissään jotenkin alempana kun omat lapsensa ovat saaneet elämässä ennemmän aikaiseksi jne.. Mutta mä olen sitä mieltä että ne vaikeudet on mitkä elämässä opettaa, ei se että on työ ja raha. Ihannetilannehan se olisi, mutta se ei ole sitä "todellista" elämää. Oman elämäni olen kulkenut monenlaista polkua ja en olisi tämä ihminen tässä ja nyt jos en olisi niitä vaikeuksien kautta voittanut. Minulla on kuitenkin maailman ihanin mies ja yhteinen tyttäremme.

Ja tosiaan vielä on kesää jällellä vaikka vettä on satanut vähän liikaa. Jospa ne ensi kuussa helteetkin tulisi!