Raskaana ja parisuhde koetuksella

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä

Vieras
Olen kohta viikolla 9 ja tuntuu että parisuhde on raskaudern vuoksi todella koetuksella. Tuntuu, että mies ei ymmärrä mitä käyn läpi ja saan jatkuvasti kuulla olevani itsekäs. Jatkuvan väsymyksen ja huonovointisuuden vuoksi kotityöt eivät enää kiinnosta ja vihdoinkin mies on siis joutunut ottamaan niistä vastuuta. Vaikuttaa siltä, että mies on myös raskaana. Kun kerron, että olen väsynyt, voin huonosti, päätä särkee jne niin miehellä on yhtäkkiä samat oireet:D Lisäksi saan kuulla olevani jo turvonnut ja kuittailuja jatkuvasta nälästä...

Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Alkaako mies jossain vaiheessa todella ymmärtämään mitä käyn läpi ja hyväksymään huonovointisuuteni? Pelkään, että kaikki vain pahenee mitä pidemmälle raskaus menee...
 
Meillä mennään viikolla 27 ja eipä tuo mies oikein aina tahdo ymmärtää ja parisuhde on välillä sen takia koetuksella. Alkuraskaudessa mulla oli kauheeta pahoinvointia, oksensin vähän väliä aikaan ja paikkaan katsomatta. Mies kyllä oli sympaattinen sen suhteen, kyllähän sen nyt tajuaa miten inhottavaa sellanen on, etenkin kun sitä jatkuu viikkotolkulla. Mutta ei se ollenkaan tuntunut ymmärtävän että ihan oikeasti olin mielettömän väsynyt enkä vain laiskotellut. Että energiatasot oli oikeesti hirmuisen matalalla etenkin kun mikään ruoka ei tahtonut pysyä sisällä ja tein silti ihan normaaleja työpäiviä. Nyt ei onneksi ole mitään pahoinvointeja, mutta närästää aina satunnaisesti, mahaan sattuu, selkään sattuu, lonkat sattuu jne. Mies ei oikein tunnu ymmärtävän että se ihan oikeasti sattuu enkä vaan välttele kotitöitä sen varjolla. Sitä on miehen äiti ja moni muu miehelle sanonut että koita nyt ymmärtää että ihan oikeasti raskaus ei kaikille suinkaan ole kivutonta aikaa jne. Ei se silti oikein ymmärrä. Ja mitä siihen tulee että miehellä on yhtäkkiä samat oireet niin se pätee osittain täälläkin. Miten väsymys yllättää, selkä särkee jne. Mutta jostain luin joskus että se on miehiltä ihan normaalia että puolison ollessa raskaana heillekin tulee raskausoireita. Sitä en kyllä muista miksi... Joku viisaampi osaa ehkä täydentää sen aukon mun sivistyksessä?
 
Kiitti vastauksesta! Kiva kuulla että tää ei oo ainoa tapaus... Ei auta muu kun odotella ja yrittää nauttia tästä ajasta, jos vaikka mieskin alkais jossain vaiheessa nauttia... :)
 
Olin alkuraskauden hyvin kärttyinen ja mies kesti sen ihmeen hyvin, luulin niin ainakin...
Kuitenkin pääsin kärttyisyydestä yli, mutta puolivälissä mies sitten ihastui toiseen ja tuli vaikka mitä paskaa !

Siitä alkoi sitten kamala masennus minulla ja pelkäsin menettäväni hänet ja raskaus oli puolessa välissä.
Hän ihmetteli, miksi kadun lasta... miksi itken koko ajan.. miksen saa nukuttua öisin..

Nyt rv 38 ja asiat alkaa olemaan ok. Silti mietin näitä tapahtumia koko ajan..
Voi kun miehet oikeasti tajuaisivat mitä tekevät ja mitä sanovat.. :(


 
Kuulostaa oikein tutulta! Meillä ollu molemmissa raskauksissa kauhean raskasta parisuhteelle tuo raskauden alku. Vauva ei vielä näy miehelle mitenkään, joten miehen on ilmeisesti siinä vaiheessa tosi vaikea ymmärtää, mitä nainen käy läpi. Meillä ainakin keskiraskaus oli huomattavasti helpompaa aikaa, eikä silloin riidelty ollenkaan. Loppuraskaus sitten on taas asia erikseen, kun olo alkaa olla todella tukala, mutta tuo on ihan normaalia. Miehet ei vaan ymmärrä..:)
 
Esikoista odottaesa luulin että mieskin sekoaa täysin ja höpöttää vatsalle ym, mutta ei mies koskaan koskenutkaan vatsaani ellen käskenyt. Kyllä hän kielsi minulta tikkaille tai jakkaralle kiipeämisen ja raskaita kotitöitä en saanut tehdä ja käski välillä huilaamaan, mutta tuntui ettei hän välitä niinkään vauvan hyvinvoinnista vaan enemmän ettei minuun satu. Kun vauvkin syntyi, niin mies jäi isyyslomalle, mutta ei hän silloinkaan vielä tuntunut kiintyneen vauvaan. Hän teki omia pihahommiaan ja välillä kävi kysymässä onko MINULLA kaikki hyvin, kun vauvamme syntyi sektiolla. Saattoi hän kurkata nukkuvaa tai rinnalla roikkuvaa vauvaa, mutta ei hellinyt tai sylitellyt. Mutta nyt hän on aivan hullaantunut vuoden ikäiseen poikaamme. Heti kun vauvaa alkoi kiinnostumaan ympärstöstään ja hän lähti liikkeelle, niin miesin alkoi kiinnostumaan hänestä. Nykyään mies ruikuttaa lasta yölläkin ottamaan keskelle ja minä yritän kaikin keinoin saada lasta nukumaan omassa sängyssä :)

Tässä raskaudessa luinkin jotain keskustelua nuijista miehistä raskauden aikana ja kun mieheni kysyi mitä luen ja keroin hänelle niin hän kertoi minulle, että ei raskaus ole miehille kuin odottamista, ja minulle kelpasi se vastaus. Tiedän jo, että mieheni on maailman paras isi lapsilleen, vaikkei häntä raskaus niin kiinnosta.
 
Mulla esikoisen aikaan oli todella kurja alkuraskaus 5kuukaudelle saakka.Oksensin jatkuvasti yötäpäivää,en voinut syödä/juoda mitään kun kaikki tuli ulos,olin vuoteen oma koko tuon 5kk:tta,sen verran nousin ylös että vessassa kävin ja sitten ultra/neuvolakäymiset,ja noinakin hetkinä oksensin hirveenä.Tämän vuoteen oma-seurauksena ei lopulta 5kk:en jälkeen jalat mulla kantaneet joten jouduin ns-uudelleen opettelee kävelemään.
Olihan se miehelle rankkaa katseltavaa kun oma kulta on kurjassa kunnossa.
Mies oli kokoajan tukena,teki ruokaa(vaikken pystynyt syömään juuri mitään)siivosi yms..mitä ny kotitöhin kuuluu.
Yhden ainoa kerran tuli riita jolloin mies otti jalat alle ja lähti,mutta tuli samana iltana takasin ja sano ettei voi erota ja jättää mua ja lasta.

Toisen kohdalla tuli taas enemmän riitoja ja oli vaikeata siis ihan muista syistä,ei liittyen raskauteen mitenkään.Raskaudet mies on ymmärtänyt ja sulattanut hyvin ja auttanut aina.

Epäilen että teillä on kyse siitä että jos raskaus/lapsi on teille/miehelle ensinmäinen,se on yleensä raskas aika myös miehelle eikä tahdo aina ymmärtää naisen vaikeutta alkuaikoina,mutta kannattaa ehkä neuvolassa pyytää kertoilee alkuraskaudesta miehesi kuullen,jolloin hän voisi ymmärtää ammatti-ihmisen suusta kuultua että millaista sinulla oikeasti on,ettei mehesi tarvitse syytellä sinua ettei sinua mikään kotityö kiinnosta.
 
Odotin ensimmäistä lastamme ja kaikki meni hyvin poika syntyi mut isä ei oikein enää jaksannu kuunnella lapsemme itkua joten hän pakeni olohuoneeseen nukkumaan. Pojan kasvun aikana meille tuli sanahelinää ja ex mies lähti minun siskon luokse ja siitähän kaikki alkoi. Kuulin et siskoni oottaa vauvaa minun, pojan isälle erosimme ja nyt heillä on 2 yhteistä lasta ja ne on naimisissa . Molemmat tyttöjä... en ole koskaan nähnyt et voi jollekki sattua nii.
 
Meillä mies oli alkuraskaudessa hyvin mukana, mutta eipä minulla ollutkaan mitään pahoinvointia ymym, mutta mitä pitemmälle raskaus on mennyt sitä "villimmäksi" mieheni on tullut..  Eli hän luulee että elämä loppuu kun lapsi syntyy, joten ottaa nyt "varastoon" sitä biletystä mikä sitten jää hetkeksi aikaa kun lapsi tulee. Ja tämä on rankkaa, ja kun sua itteä ei huvita lähteä ulos, varsinkaan kun olen nyt viikolla 31 ja masun kanssa on aika tukalat oltavat.  Olen jopa muutaman kerran lähtenyt yöksi ystäväni luokse kun mies on lähtenyt bilettämään, enkä sanonut hänelle mitään. Sitten tullut yöllä soittoa että missä olen, enkä ole vastannut.. Siinähän saa sitten miettiä että olenko joutunu lähteä sairaalaan vai olenko vaan jossain..
 
meillä ei mies tunnu ymmärtävän et välillä voi väsyttää ja mikään ei kiinnosta. kotitöitä ei aina jaksa tehdä eikä kaikki ruoka maistu.. ei tuota kyllä edes koko raskauskaan tunnu kiinnostavan, ei puhu aiheesta eikä suostu neuvoloihin eikä ultriin..
 
Meilla on kaikki ihan alkuvaiheessa viela, 5 viikkoa takana ja viikon verran tiedetty. Mentiin naimisiin neljan vuoden jalkeen ja oltiin sovittu etta sitten jatetaan pillerit pois. Onnistuimme heti ensikierrosta raskaaksi enka voisi olla onnellisempi, meilla on kummallakin ystavia jotka ovat tahtomattaan lapsettomia. Luulin etta mieskin olisi innoissaan miten hyvin kaikki sujui.

Mutta ei, nyt kun ollaankin raskaana niin mies vain valittaa miten kaikki kavi liian nopeasti ja han ei olisi viela halunnut etta tulen raskaaksi. Jestas tata miehen logiikkaa.

Toisekseen mies luulee etta alkuraskaus on taysin oireeton, ei ole kuullut vasymyksesta, hormoneista jne. Pahan olon sentaan ymmartaa mutta siitakin luulee etta "liioittelen" (miksi ihmeessa kukaan haluaisi voida huonosti?).

Tahan paalle viela riidellaan etta milloin kerrotaan ihmisille, asumme ulkomaille ja olen menossa Suomeen parin viikon paasta. Aion kertoa vanhemmilleni hyvat uutiset kasvotusten, koska seuraavan kerran naen heita vasta monen kuukauden paasta. Miehen mielesta on tyhmaa kertoa kellekaan viela pariin kuukauteen.

Toivon etta tama menee ihan alkushokin piikkiin, koska olisi kiva saada vahan tukea tulevalta isalta...
 
Takaisin
Top