Hei,
Nyt tulee jäätävä vuodatus.
Tässä juhannuksen tiimoilta on ollut aikaa itsekseen pohtia asioita ja ajattelin kertoa teille tänne luettavaks. Helpottaa oloa ku saan jakaa.
Olen siis raskaana 6 viikolla.
Mulla on 2 lasta pian 4 ja 7v.
Lapsen isän kanssa tuli ero viikko sitten.
tapasimme tulevan lapsen isän kanssa vasta tämän vuoden alkupuolella. Mun ei pitänyt tulla raskaaksi helposti, ei oman eikä miehen puolelta. Niin sit kävi.
Juuri ennen kuin tulin raskaaksi, lopetin tupakoinnin jonka aloitin vuosi sitten satunnaiseksi tyhmäksi harrastukseksi ja tietty korjasin elintapani. Halusin voida paremmon ja elää terveenä pidempään.
Mulla on myös ahdistuslääke ollut 2 kk. Se on tuonut mulle takaisin aloitekykyä ja lääkettä on turvallista syödä raskausaikanankin, parempi lääke kuin mun liiallinen ahdistuneisuus.
Mun historia on rankka ja ahdistus on sieltä ollut aika pysyvä seuralainen.
Muutoin olen kait ihan tolkun ihminen.
Huomasin jotenkin selkeästi vasta raskautumisen myötä, että miehen elintavat ovat päin helvettiä. Hän tupakoi vahvaa merkkiä ison askin päivässä ja juo kofeiinipitoisia erilaisia juomia litroittain päivässä.
Hänellä on todettu add ja myös tulehdussairaus, joka vie hänet toimintakyvyttömäksi useita kertoja vuodessa.
Hänen käsitys aikataulutuksista on kiukuttava. 5 minuttia odotusta on tunti pahimmillaan. Hän ei siis mielestäni handlaa ajankäyttöä. Hän tekee päätökset itse aikatauluista ilmoitusluontoisina asioina. Peruu viime tingassa, on lähes aina myöhässä aikatauluista. Ei oikein ole luotettava ihminen.
Lisäksi henkilökohtaisten kriisiensä hallinta on hidasta. Hän erosi 2 v sitten ja muutti nyt isänsä luota vasta omaan asuntoon ja aloittaa toiselle paikkakunnalle oman elämän rakentamista.
Hänellä on varhaisteini-ikäinen lapsi. Lyhyen suhteemme aikana olen tukenut häntä asettamaan rajoja niin exälleen, lapselleen(lapsi sai valvoa miten myöhään halusi, lapselle kerrottiin aikuisten asioita jne), auttanut tekemään tapaamissopimuksen, etsimään asunnon.
Nyt kun olen raskaana, ymmärrän, että en voi keskittyä "vain häneen". Tuskin olisi koskaan pitänytkään, olen vain sellainen ihminen joka auttaa, tukee (neuvookin
) kun toinen sitä tarvitsee. Läheisriippuvuuteen taipuvainen olen, tiedän sen. Auta toista muuttumaan sellaiseksi, että sun on itsellä hyvä olla. Hemmetti Ei 
Mies myös on ihminen, joka puhuu paljon itsestään, hänen jutut on ne mitkä on pöydällä puheenaiheena ja tärkeitä. Hän ei kovin huomaa muiden tunteita ja ylipäätään muita. Ja sellainen paska tapa miehellä on, että kun keskustelemme, hän puhuu ja puhuu ja ei anna suun vuoroa. Ja jos yrittää keskeyttää hän korottaa ääntään ja alkaa lähes huutamaan, että saa sanoa sanottavansa. Suhteen alussa olin hiljaa jopa 15 minuuttia puhelun aikana, kun hän vuodatti ja vaahtosi. Siinä perspektiiviä.
Kuitenkin viikko sitten tajusin, et jos mä haluan miehen kans esim yhteenmuuttoa, mun harteille jää kaikki käytännön asiat järjestää, huonekalut yms. Enkä mä halua sitä. Hän on joko hidas, tai ei vaan hallitse asioita. En osaa sanoa kumpi.
Nyt on viikko mennyt ja mies ei ole vielä vastannut haluaako olla osallinen vauvan elämään, miten järjestää arjen ja miten voi olla tukena. Ei yhteenkään kysymykseen ole vastannut. On ollut rankkaa odotella. Mutta en ole jäänyt toimettomaksi..
Olen laittanut hänelle ääniviestejä ja odottanut vastausta. Vastausta ei ole tullut ja olen harmistuneena poistanut kaikki lähettämäni viestit.
Hän toteaa, että on kiire. Ja että ammattilaiset ovat sanoneet, että hän voi miettiä asiaa vaikka pari viikkoa.
Olen kysynyt, että voinko silloin odottaa häneltä vastausta. Mitään kommenttia en saanut, muuta kuin että ei aijo muuttaa paikkakunnaltaan mihinkään.
En tule odottamaan kahta viikkoa, mä teen ratkaisut itse, sillä valints tehtiin jo, kun ehkäisyä ei ollut ja se tiedettiin.
Hän tapaa esiteini-ikäistä lastaan jokatoinen viikonloppu. Alunperin hän on täältä kotoisin (tää on iso paikkakunta) ja hän on seurustellessamme sanonut, että mielellään tänne muuttaa, viihtyy täällä hyvin ja paremmin kuin omalla paikkakunnallaan.
Hän on viikon aikana sen kyllä sanonut, että koska rakastava parisuhde on lapsen paras paikka elää, niin hän ei halua lasta. En tiedä mitä ajatella lauseesta ja enempää hän ei ole sitä avannut, vaikka olen kysynyt.
Tänään sitten pohdin asioita lisää. Päätin, että enempää en yritä. Ilmoitin miehelle, että estän hänet ja palaan vauvan synnyttyä asiaan. Olen aika ehdoton, mutta yksinkertaisesti mun on toimittava näin, jotta lopetan liian keskittymisen häneen.
Hänellä on mun osoitetiedot ja voi lähestyä mua vaikka kirjeellä, jos on kiinnostunut.
En jaksa itse enempää yrittää.
Lapsi oli hänelle toivottu. Hän toivoi lasta kovasti.
Tänään rannalla istuessa mietin aborttia. Ymmärsin, ettei se ole ollenkaan vaihtoehto. En voi nähdä pientä portraalissa enää ikinä (kokemusta on). Et nyt on mun vuoro säästää mun sydäntä särkymästä enempää ja luottaa siihen, että elämä kantaa. Et löytyy hyviä ihmisiä elämään ja emme jää lasten kanssa yksin, emmekä pulaan.
Tukiverkkoni on heikko, mutta muutama hyvä ja kultainen ihminen löytyy joilta voin pyytää lapsilleni apua, rakastavat lapsiani ja ottavat mielellään hoitoon ja jeesaavat. Uskon, että saisin vaikka akuutissa apteekki/kauppakäynnissäkin heiltä apua.
Huomasin, että se mitä ehkä ENITEN kaipaan on: ihmisiä elämäämme. Minulla ei ole sukua, eikä menneisyydestä ystäviä. Olen joutunut tekemää ison elämänmuutoksen ja vanha ympäristö hylkäsi minut/jouduin itse jättämään heidät todella kurjan käytöksen vuoksi.
Olen myös vuosia hoitanut lapsiani kotona. Olen sosiaalisten ympyröiden ulkopuolella. Elämäni on mennyt pitkälti selviytyessä ja selvittäessä menneitä kurjia kokemuksia.
Mutta! Nyt huomasin ilokseni, että hymyilin ajatukselle, että voisinkin istua jonkun kaverin/ystävän kanssa rannalla kera kaikkien lapsien ja viettää rentoa juhannusta vaikka. Tai yöpyä toistemme luona, meillä on ihan kiva koti ja sauna, että meillä ainakin saisi yöpyä. Se olisi hauskaa.
Päätin, etten mieti tulevaa lapsen isää enempää, kuin mitä tunne ja ajatukset nyt rallattaa kulloisenakin hetkenä.
En halua hänen kanssaan parisuhdetta. Ja jos hän sitä mielii, hänen tulee vahvasti osoittaa, että kykenee vähintään päihteettömään tasapainoiseen elämään. Ketjupolttajaa ja litratolkulla kofeiinia kiskovaa(energiajuomat, kahvi, pepsi ja kaikkea peräjälkeen kokoajan) ja päänsä sekaisin laittavaa ihmistä mä en aidosti rinnalleni halua
Toiseksi, mulla on itsellä ollut tupakka-riippuvuus ja en halua senkään vuoksi ketään rinnalleni, joka sitä kokoajan sitä riippuvuutta rassaa. Mä en halua polttaa enää ikinä 
Ei tästä helppoa tule. Olla yh 3 lapsen kanssa. Mutta kuka on luvannut, että elämä olisi helppoa?
Tunnen syvää rakkautta tätä pientä kohtaan massussa Ja muita lapsiani kohtaan Teen mitä vain, että selviämme.
On mun aika keskittyä lapsiin, vauvaan, pohtia miten rakennan omaa sosiaalista verkostoa(ystävä tai kavereita, edes yksi olis ihana), rakentaa kotia meille kaikille neljälle ihanaksi, pohtia raha asiat ja esimerkiksi säästää sukanvarteen viimeinkin.
Mitä tää herättää teissä muissa? Olenko ihan pihalla?
Ja vaikka tavallaan olisin, niin tää tuntuu silti sellaselta, mikä mua kantaa just nyt. Eli se, että en ole lapsen isään tekemisissä enkä odota häneltä MITÄÄN, keskityn kestämään pettymyksen, et olen yksin raskaana 2 lapsen kans.
Koska näköjään täältä alkaa herämään hyviä ajatuksia, kuten nuo ystävät ja muutenkin tuo rauhaa ja seesteisyyttä elää ilman lapsen isää.
Ja jos lapsen isä joskus haluaa tavata, käsittelen sen "katkeruuden ja pettymyksen" mikä voi nousta mulla esiin, et toinen sit vaan saapastelee arkeen ja haluaa napata "itselleen kuuluvat namupalat". Tottakai on tärkeä, et lapsi saa tutustua isäänsä ja niin tulisi tapahtumaankin. Mutta ymmärtänette varmaan ton katkeruuden
Huh. Nyt helpotti vähän
Hyvää juhannusta, jos tämän luit
Nyt tulee jäätävä vuodatus.
Tässä juhannuksen tiimoilta on ollut aikaa itsekseen pohtia asioita ja ajattelin kertoa teille tänne luettavaks. Helpottaa oloa ku saan jakaa.
Olen siis raskaana 6 viikolla.
Mulla on 2 lasta pian 4 ja 7v.
Lapsen isän kanssa tuli ero viikko sitten.
tapasimme tulevan lapsen isän kanssa vasta tämän vuoden alkupuolella. Mun ei pitänyt tulla raskaaksi helposti, ei oman eikä miehen puolelta. Niin sit kävi.
Juuri ennen kuin tulin raskaaksi, lopetin tupakoinnin jonka aloitin vuosi sitten satunnaiseksi tyhmäksi harrastukseksi ja tietty korjasin elintapani. Halusin voida paremmon ja elää terveenä pidempään.
Mulla on myös ahdistuslääke ollut 2 kk. Se on tuonut mulle takaisin aloitekykyä ja lääkettä on turvallista syödä raskausaikanankin, parempi lääke kuin mun liiallinen ahdistuneisuus.
Mun historia on rankka ja ahdistus on sieltä ollut aika pysyvä seuralainen.
Muutoin olen kait ihan tolkun ihminen.
Huomasin jotenkin selkeästi vasta raskautumisen myötä, että miehen elintavat ovat päin helvettiä. Hän tupakoi vahvaa merkkiä ison askin päivässä ja juo kofeiinipitoisia erilaisia juomia litroittain päivässä.
Hänellä on todettu add ja myös tulehdussairaus, joka vie hänet toimintakyvyttömäksi useita kertoja vuodessa.
Hänen käsitys aikataulutuksista on kiukuttava. 5 minuttia odotusta on tunti pahimmillaan. Hän ei siis mielestäni handlaa ajankäyttöä. Hän tekee päätökset itse aikatauluista ilmoitusluontoisina asioina. Peruu viime tingassa, on lähes aina myöhässä aikatauluista. Ei oikein ole luotettava ihminen.
Lisäksi henkilökohtaisten kriisiensä hallinta on hidasta. Hän erosi 2 v sitten ja muutti nyt isänsä luota vasta omaan asuntoon ja aloittaa toiselle paikkakunnalle oman elämän rakentamista.
Hänellä on varhaisteini-ikäinen lapsi. Lyhyen suhteemme aikana olen tukenut häntä asettamaan rajoja niin exälleen, lapselleen(lapsi sai valvoa miten myöhään halusi, lapselle kerrottiin aikuisten asioita jne), auttanut tekemään tapaamissopimuksen, etsimään asunnon.
Nyt kun olen raskaana, ymmärrän, että en voi keskittyä "vain häneen". Tuskin olisi koskaan pitänytkään, olen vain sellainen ihminen joka auttaa, tukee (neuvookin
) kun toinen sitä tarvitsee. Läheisriippuvuuteen taipuvainen olen, tiedän sen. Auta toista muuttumaan sellaiseksi, että sun on itsellä hyvä olla. Hemmetti Ei Mies myös on ihminen, joka puhuu paljon itsestään, hänen jutut on ne mitkä on pöydällä puheenaiheena ja tärkeitä. Hän ei kovin huomaa muiden tunteita ja ylipäätään muita. Ja sellainen paska tapa miehellä on, että kun keskustelemme, hän puhuu ja puhuu ja ei anna suun vuoroa. Ja jos yrittää keskeyttää hän korottaa ääntään ja alkaa lähes huutamaan, että saa sanoa sanottavansa. Suhteen alussa olin hiljaa jopa 15 minuuttia puhelun aikana, kun hän vuodatti ja vaahtosi. Siinä perspektiiviä.
Kuitenkin viikko sitten tajusin, et jos mä haluan miehen kans esim yhteenmuuttoa, mun harteille jää kaikki käytännön asiat järjestää, huonekalut yms. Enkä mä halua sitä. Hän on joko hidas, tai ei vaan hallitse asioita. En osaa sanoa kumpi.
Nyt on viikko mennyt ja mies ei ole vielä vastannut haluaako olla osallinen vauvan elämään, miten järjestää arjen ja miten voi olla tukena. Ei yhteenkään kysymykseen ole vastannut. On ollut rankkaa odotella. Mutta en ole jäänyt toimettomaksi..
Olen laittanut hänelle ääniviestejä ja odottanut vastausta. Vastausta ei ole tullut ja olen harmistuneena poistanut kaikki lähettämäni viestit.
Hän toteaa, että on kiire. Ja että ammattilaiset ovat sanoneet, että hän voi miettiä asiaa vaikka pari viikkoa.
Olen kysynyt, että voinko silloin odottaa häneltä vastausta. Mitään kommenttia en saanut, muuta kuin että ei aijo muuttaa paikkakunnaltaan mihinkään.
En tule odottamaan kahta viikkoa, mä teen ratkaisut itse, sillä valints tehtiin jo, kun ehkäisyä ei ollut ja se tiedettiin.
Hän tapaa esiteini-ikäistä lastaan jokatoinen viikonloppu. Alunperin hän on täältä kotoisin (tää on iso paikkakunta) ja hän on seurustellessamme sanonut, että mielellään tänne muuttaa, viihtyy täällä hyvin ja paremmin kuin omalla paikkakunnallaan.
Hän on viikon aikana sen kyllä sanonut, että koska rakastava parisuhde on lapsen paras paikka elää, niin hän ei halua lasta. En tiedä mitä ajatella lauseesta ja enempää hän ei ole sitä avannut, vaikka olen kysynyt.
Tänään sitten pohdin asioita lisää. Päätin, että enempää en yritä. Ilmoitin miehelle, että estän hänet ja palaan vauvan synnyttyä asiaan. Olen aika ehdoton, mutta yksinkertaisesti mun on toimittava näin, jotta lopetan liian keskittymisen häneen.
Hänellä on mun osoitetiedot ja voi lähestyä mua vaikka kirjeellä, jos on kiinnostunut.
En jaksa itse enempää yrittää.
Lapsi oli hänelle toivottu. Hän toivoi lasta kovasti.
Tänään rannalla istuessa mietin aborttia. Ymmärsin, ettei se ole ollenkaan vaihtoehto. En voi nähdä pientä portraalissa enää ikinä (kokemusta on). Et nyt on mun vuoro säästää mun sydäntä särkymästä enempää ja luottaa siihen, että elämä kantaa. Et löytyy hyviä ihmisiä elämään ja emme jää lasten kanssa yksin, emmekä pulaan.
Tukiverkkoni on heikko, mutta muutama hyvä ja kultainen ihminen löytyy joilta voin pyytää lapsilleni apua, rakastavat lapsiani ja ottavat mielellään hoitoon ja jeesaavat. Uskon, että saisin vaikka akuutissa apteekki/kauppakäynnissäkin heiltä apua.
Huomasin, että se mitä ehkä ENITEN kaipaan on: ihmisiä elämäämme. Minulla ei ole sukua, eikä menneisyydestä ystäviä. Olen joutunut tekemää ison elämänmuutoksen ja vanha ympäristö hylkäsi minut/jouduin itse jättämään heidät todella kurjan käytöksen vuoksi.
Olen myös vuosia hoitanut lapsiani kotona. Olen sosiaalisten ympyröiden ulkopuolella. Elämäni on mennyt pitkälti selviytyessä ja selvittäessä menneitä kurjia kokemuksia.
Mutta! Nyt huomasin ilokseni, että hymyilin ajatukselle, että voisinkin istua jonkun kaverin/ystävän kanssa rannalla kera kaikkien lapsien ja viettää rentoa juhannusta vaikka. Tai yöpyä toistemme luona, meillä on ihan kiva koti ja sauna, että meillä ainakin saisi yöpyä. Se olisi hauskaa.
Päätin, etten mieti tulevaa lapsen isää enempää, kuin mitä tunne ja ajatukset nyt rallattaa kulloisenakin hetkenä.
En halua hänen kanssaan parisuhdetta. Ja jos hän sitä mielii, hänen tulee vahvasti osoittaa, että kykenee vähintään päihteettömään tasapainoiseen elämään. Ketjupolttajaa ja litratolkulla kofeiinia kiskovaa(energiajuomat, kahvi, pepsi ja kaikkea peräjälkeen kokoajan) ja päänsä sekaisin laittavaa ihmistä mä en aidosti rinnalleni halua
Toiseksi, mulla on itsellä ollut tupakka-riippuvuus ja en halua senkään vuoksi ketään rinnalleni, joka sitä kokoajan sitä riippuvuutta rassaa. Mä en halua polttaa enää ikinä Ei tästä helppoa tule. Olla yh 3 lapsen kanssa. Mutta kuka on luvannut, että elämä olisi helppoa?
Tunnen syvää rakkautta tätä pientä kohtaan massussa
Ja muita lapsiani kohtaan Teen mitä vain, että selviämme.On mun aika keskittyä lapsiin, vauvaan, pohtia miten rakennan omaa sosiaalista verkostoa(ystävä tai kavereita, edes yksi olis ihana), rakentaa kotia meille kaikille neljälle ihanaksi, pohtia raha asiat ja esimerkiksi säästää sukanvarteen viimeinkin.
Mitä tää herättää teissä muissa? Olenko ihan pihalla?
Ja vaikka tavallaan olisin, niin tää tuntuu silti sellaselta, mikä mua kantaa just nyt. Eli se, että en ole lapsen isään tekemisissä enkä odota häneltä MITÄÄN, keskityn kestämään pettymyksen, et olen yksin raskaana 2 lapsen kans.
Koska näköjään täältä alkaa herämään hyviä ajatuksia, kuten nuo ystävät ja muutenkin tuo rauhaa ja seesteisyyttä elää ilman lapsen isää.
Ja jos lapsen isä joskus haluaa tavata, käsittelen sen "katkeruuden ja pettymyksen" mikä voi nousta mulla esiin, et toinen sit vaan saapastelee arkeen ja haluaa napata "itselleen kuuluvat namupalat". Tottakai on tärkeä, et lapsi saa tutustua isäänsä ja niin tulisi tapahtumaankin. Mutta ymmärtänette varmaan ton katkeruuden
Huh. Nyt helpotti vähän
Hyvää juhannusta, jos tämän luit
Muokattu viimeksi:
