Raskaana ja epätodellinen olo vieläkin?!
- Ketjun aloittaja AmKe8
- Aloituspäivämäärä
Miulla on myös koko ajan sellainen epäuskoinen olo. Että en mie voi olla raskaana. Eikä miulle mitään lasta oo huhtikuussa tulossa. Ja kyllä, jonkinlainen sisäinen usko, että mie en tuu ikinä saamaan lapsia. Kun on niin epäsäännölliset menkatkin ja oon niin vanhakin ja mieskin on niin vanha ja ehkä mie oon vaan niin huono ihminen etten ansaitse lapsia, lapsillahan siunataan ja ne suodaan, ei niitä tehdä... Siks ylipäänsä odotin 29-vuotiaaksi ennen kuin uskalsin edes alkaa lasta yrittää vaikka aiemmassa suhteessa olisi ulkoisesti (rahat, työt, asunnot jne.) asiat ollut jo enemmänkin kuin valmiita lapsille. Itse en ollut valmis enkä tiedä olenko vieläkään mutta kun 30 vuotta alkaa hiipiä mittariin ja toiveissa olisi useampi lapsi niin jos ei heti nappaakaan niin on vielä aikaa eikä viime hetken paniikki ennen neljääkymmentä...
Mie oon kyllä silti ostellut kaiken mahdollisen valmiiksi ja on pinnasänkykin kasassa. Lapsi potkii ja rakennan kotona pesää ja haaveilen kyllä ihan estoitta vauvasta niin ettei opiskeluista meinaa tulla mitään. Vauvanvaateosastolla ja äitiysvaateosastolla tunnen itseni aivan ulkopuoliseksi ja jotenkin "huijariksi" vaikka mahakin alkaa jo näkyä. Aina oon lapsia halunnut ja se on ollut todella kipeä toive mutta olen suhtautunut asiaan huumorilla / hieman kylmäkiskoisestikin. Ja vaikka netissä hehkutan onnea ja kotona rakennan pesää niin minun on silti "oikeassa elämässä" tuttavien kanssa vaikea puhua raskauteen liittyvistä asioista. Välillä jopa oman miehen kanssa. Jotenkin pelkään, että kaikki menee pieleen. Ja toisaalta sitä että miusta tulee "se äiti" joka ei tee elämässään mitään muuta ku puhuu lapsistaan ja elää niiden kautta.
Ihme kyllä noita "mitä sitten jos lapsi kuolee" ajatuksia miulla ei paljon ole. Jos kuolee niin kuolee, mie en niillä ajatuksillani sitä varmaankaan voi muuttaa niin turha siitä on stressata. Oikeastaan itseäni kauhistuttaa enemmän että mitä sitten jos se jää henkiin! Ja alkaa puhua ja sitä pitäis kasvattaa ja olla sille hyvä äiti. Mitä sitten, kun se ei neljävuotiaanakaan halua luopua vaipoista. Tai mitä sitten, kun se ei suostu siivoamaan huonettaan. Tai mitä sitten, kun se tulee kännissä kotiin. Tai haistattaa vitut. Tai tulee koulukiusatuksi. Tai lyö toista. Menetyksiin ja asioiden paskaksi menemiseen mie oon tottunut mutta kuinka osaan olla tukena ja puolustaa ja silti pitää rajat ja olla myös lapsen rajojen säätelijä ja puolustaja, ei vain estoitta lapsen "puolella" vaikka se tekis mitä. Mistä se tietää, että mä rakastan sitä tai luotan siihen? Enemmän miua kauhistuttaa se, että lapsi kasvaa ja on onneton, epäkunnioittava, rajaton, psyykkisesti sairas. Ja miun rakas jota mie oon odottanu jo 15 vuotta edes saapuvaksi ei arvostakaan itseään yhtään. Enemmän miuu kauhistuttaa se että tuolla on elämää kuin se että se elämä vietäisiin jo aikaisin pois...
Mie oon kyllä silti ostellut kaiken mahdollisen valmiiksi ja on pinnasänkykin kasassa. Lapsi potkii ja rakennan kotona pesää ja haaveilen kyllä ihan estoitta vauvasta niin ettei opiskeluista meinaa tulla mitään. Vauvanvaateosastolla ja äitiysvaateosastolla tunnen itseni aivan ulkopuoliseksi ja jotenkin "huijariksi" vaikka mahakin alkaa jo näkyä. Aina oon lapsia halunnut ja se on ollut todella kipeä toive mutta olen suhtautunut asiaan huumorilla / hieman kylmäkiskoisestikin. Ja vaikka netissä hehkutan onnea ja kotona rakennan pesää niin minun on silti "oikeassa elämässä" tuttavien kanssa vaikea puhua raskauteen liittyvistä asioista. Välillä jopa oman miehen kanssa. Jotenkin pelkään, että kaikki menee pieleen. Ja toisaalta sitä että miusta tulee "se äiti" joka ei tee elämässään mitään muuta ku puhuu lapsistaan ja elää niiden kautta.
Ihme kyllä noita "mitä sitten jos lapsi kuolee" ajatuksia miulla ei paljon ole. Jos kuolee niin kuolee, mie en niillä ajatuksillani sitä varmaankaan voi muuttaa niin turha siitä on stressata. Oikeastaan itseäni kauhistuttaa enemmän että mitä sitten jos se jää henkiin! Ja alkaa puhua ja sitä pitäis kasvattaa ja olla sille hyvä äiti. Mitä sitten, kun se ei neljävuotiaanakaan halua luopua vaipoista. Tai mitä sitten, kun se ei suostu siivoamaan huonettaan. Tai mitä sitten, kun se tulee kännissä kotiin. Tai haistattaa vitut. Tai tulee koulukiusatuksi. Tai lyö toista. Menetyksiin ja asioiden paskaksi menemiseen mie oon tottunut mutta kuinka osaan olla tukena ja puolustaa ja silti pitää rajat ja olla myös lapsen rajojen säätelijä ja puolustaja, ei vain estoitta lapsen "puolella" vaikka se tekis mitä. Mistä se tietää, että mä rakastan sitä tai luotan siihen? Enemmän miua kauhistuttaa se, että lapsi kasvaa ja on onneton, epäkunnioittava, rajaton, psyykkisesti sairas. Ja miun rakas jota mie oon odottanu jo 15 vuotta edes saapuvaksi ei arvostakaan itseään yhtään. Enemmän miuu kauhistuttaa se että tuolla on elämää kuin se että se elämä vietäisiin jo aikaisin pois...
Ansi8 suosittelen, että keskustelet asiasta neuvolassa (jos et ole jo). Minä ainakin olen saanut sieltä tosi paljon tsemppausta ja siellä on kerrottu asiat sellaisina kuin ne oikeasti on ilman mitään vaaleanpunaisia kuvitelmia. Itse en niinkään anna itseni pelätä vauva menettämistä vaan olen päättänyt, että aion iloita ja nauttia tästä raskausajasta täysillä, koska tämä voi jäädä viimeiseksi kerraksi! Kuitenkin, sitten kun saan vauvan vietyä kotiin ja saan sen pidettyä hengissä ensimmäisten hetkien yli niin alan olemaan helpottunut. Koskaan ei tosiaan voi tietää, että mitä tapahtuu ja tällaiset asiat aina pistää miettimään enemmän niitä tärkeitä asioita ja ihmisiä ja miltä tuntuisi niistä luopua ja mitä jos tämä kaikki ihana viedäänkin käsistä jollain tapaa. Mutta samalla pitää muistaa nauttia hetkestä ja olla stressaamatta liikoja, koska siitä tulee vaan tosi ikävä kierre ja sinä itse ja vauva voi huonommin.
Toivottavasti pääset pikkuhiljaa nauttimaan raskaudestakin ja oikeasti uskomaan, että kyllä, sinäkin voit olla niin onnekas, että sinusta äiti tulee
Toivottavasti pääset pikkuhiljaa nauttimaan raskaudestakin ja oikeasti uskomaan, että kyllä, sinäkin voit olla niin onnekas, että sinusta äiti tulee
Tutulta kulostaa mullekin. Ei sitä meinaa kunnolla tajuta mitä on tapahtumassa, ja sitten ottaa vielä paineita siitä kun pitäisi muka jotenkin tuntua erilaiselta.
Mä sanoisin että kannattaa kuulostella niitä omia tuntemuksia ja hyväksyä ne ihan sellaisinaan. Myöntää itselleen että tältä tuntuu ja se on ihan OK. Jo se, että on kosketuksissa omiin fiiliksiin ja kykenee pukemaan ne sanoiksi, joko itelleen tai jollekin ulkopuoliselle, auttaa. Ja siitä se prosessi vähitellen etenee, omalla painollaan ja aikataulullaan. Ite oon havainnu orastavaa paniikkifiilistä hetkittäin, että 'sieltä on ihan oikeasti tulossa parinkymmenen vuoden vastuu, mitäjossitä ja mitäjostätä ja osaankomä ja apuaemmäosaa ja voikstänvieläperua' mutta annan senkin fiiliksen tulla, tutkailen sitä ja odottelen että se hiljakseen hiipuu ohi. Jos sitä koittaa torjua niin se varmaan jyrää sit yhtenä massiivisena vyörynä päälle jossain kohtaa, kun ei vaan enää pysty pidättelemään. Häiden alla aikanaan mulle kävi niin, ja ne olikin sitten oikeasti elämäni kamalimmat 2kk.
Pelotti jossain vaiheessa, että käykö nyt samoin, mutta luulen että oon oppinu käsittelemään isoon elämänmuutokseen liittyviä fiiliksiä nyt vähän eri tavalla. Ainakin toistaiseksi tuntuu siltä. (Jos alan hyppiä täällä seinille paniikin vallassa kun kevät lähestyy, niin tiedättepä sitten että pieleen meni tämä veikkaus
)
Mä sanoisin että kannattaa kuulostella niitä omia tuntemuksia ja hyväksyä ne ihan sellaisinaan. Myöntää itselleen että tältä tuntuu ja se on ihan OK. Jo se, että on kosketuksissa omiin fiiliksiin ja kykenee pukemaan ne sanoiksi, joko itelleen tai jollekin ulkopuoliselle, auttaa. Ja siitä se prosessi vähitellen etenee, omalla painollaan ja aikataulullaan. Ite oon havainnu orastavaa paniikkifiilistä hetkittäin, että 'sieltä on ihan oikeasti tulossa parinkymmenen vuoden vastuu, mitäjossitä ja mitäjostätä ja osaankomä ja apuaemmäosaa ja voikstänvieläperua' mutta annan senkin fiiliksen tulla, tutkailen sitä ja odottelen että se hiljakseen hiipuu ohi. Jos sitä koittaa torjua niin se varmaan jyrää sit yhtenä massiivisena vyörynä päälle jossain kohtaa, kun ei vaan enää pysty pidättelemään. Häiden alla aikanaan mulle kävi niin, ja ne olikin sitten oikeasti elämäni kamalimmat 2kk.
Pelotti jossain vaiheessa, että käykö nyt samoin, mutta luulen että oon oppinu käsittelemään isoon elämänmuutokseen liittyviä fiiliksiä nyt vähän eri tavalla. Ainakin toistaiseksi tuntuu siltä. (Jos alan hyppiä täällä seinille paniikin vallassa kun kevät lähestyy, niin tiedättepä sitten että pieleen meni tämä veikkaus
)