puun ja kuoren välissä

[lasi]

olemme mieheni kanssa seurustelleet 3vuotta ja nyt puolessa välis raskautta mennään. joulukuussa oli jo ero lähellä koska mieheni ilmoitti päin naamaan ettei tunne minua kohtaan enää mitään. asiat selkiintyivät ja mieheni työelämäkin helpottui( raha ja työ ilmeisesti aiheuttiva burnout) nyt kuitenkin itkeskelen salaa ja en pysty puhumaanmiehelleni tunteistani koska hänen ielestään se on turhaa tai jopa ärsyttävää koska tunteilen liikaa. Raha -aasiat ovat olleet tiukilla ja asunto on hänen ostamansa. tiuskinta on välillä jatkuvaakin mutta eniten ärsyttää että muille ihmisille hän näyttää toisen puolensa. monet mieheni ystävätkin ja jopa vanhemmat syyllistävät minua mieheni huonosta voinnista. hän on niin rakastettava ja ihana ihminen,ollut! mutta nyt en enää keksi mitään mitä sanoisin tekisin ja onhan minulla mietittävää myös lapsessa jota rakastan enämmän kuin mitään! aivan yksin tunnen olevani. raskauskin on alkanut menettää merkityksensä kun on alakuloinen olo ja onni jossain kaukana.

jos jollain on samankaltaisia kokemuksia tai ylipäätänsä jotain kommenttia niin hyvä vain! monet pariskunnat ja tulevat äidit ovat niin täydellisen tuntuisia ja rahaa on kaikkiin uusiin härpättimiin ja itse riuhdin tunteiteni ja ogelmien kanssa

 

[Pääskynen]

Narsistit ovat varmaan niitä hankalimpia tai ainakin hankalimmasta päästä. Osaavat olla hurmaavia tarpeen tullen, mutta todellisuudessa murentavat kumppanin hitaasti sisältä. Olen seurannut kahden ystäväni elämää tällaisen ihmisen kanssa, molemmat onneksi pääsivät irti ja ajan kanssa ovat myös toipuneet. Ei ollut helppoa. Enkä todellakaan ole mikään tai kukaan sanomaan teille, mitä teidän pitäisi tehdä. Koskaan ei voi kuitenkaan tietää koko totuutta, jos ei itse ole osapuolena suhteessa.

Sen uskallan kuitenkin sanoa, että ajatelkaa itseänne. Ja ajatelkaakin lujasti. Tilanne mutkistuu aina huomattavasti, kun on lapsi kyseessä, mikä varmasti aiheuttaa epäröintiä. Kaikkihan me haluamme lapsillemme ehjän perheen. Mutta pystyvätkö miehenne tarjoamaan sen? Pystyvätkö he tarjoamaan sekä teille että lapsille turvan ja tulevaisuuden? Kaksi vanhempaa ei välttämättä ole aina lapsen edun mukaista, etenkään jos vanhemmat itse kärsivät siitä.

Kannattaa myös keskustella tukiverkostonne kanssa, heistä olisi varmasti apua. Etenkin, jos päädytte lähtemään suhteistanne, läheisten apu lapsenhoidossa ja teidän olkapäänä olisi ehdottoman tärkeä.

Olette varmaan miettineet tätä kaikkea, mitä olen löpissyt, yritän vain osoittaa myötätuntoa ja tukea teille. Toivottavasti saatte asiat selvitettyä ja pääsette jonkinlaiseen ratkaisuun. Molempien tarinat ovat niin hirveän surullisia ja voin vain kuvitella tilanteen vaikeutta. Voimia paljon oikean ratkaisun löytämiseen!

 

[nonna73]

Oma kokemus kans, et jos haluaa pitää parisuhteen sopuisana, ei kannata muuttaa yhteen, mennä naimisiin, hankkia lapsia tai ainakaan yhteistä asuntolainaa... :( Jatkuva ahdistus päällä. Vähän samanlaisia kokemuksia minullakin tunteiden "jakamisesta". Nykyään enää viitsi edes keskustella mistään, kun aina pitäisi olla samaa mieltä. Ja loukkaukset niellä, koska miehellä sattui olemaan nälkä, väsymys tai vitutus yms päällä... Itselläni ei tietenkään ole oikeutta "kiukutella" edellämainittujen seikkojen varjollakaan. Mitään ei enää jaksa ja siitäkin haukutaan ja sitten ei jaksa mitään... Pelottaa että käy kuin edellisessäkin liitossa. Ensin piilotellaan tunteet ja kohta niitä ei enää olekaan, hyvässä eikä pahassa. Tällä kertaan kaikki tuntuu etenevän vaan nopeammin...tai ehkä ei. Aika näyttää.

 

[Kyfi5225630]

meillä vähän samanlaista tuo tunteista puhuminen. Mies sulkeutuu ja vittuuntuu jos yritän hänelle puhua tunteistani.. Ei halua viettää aikaa kanssani, eikä lapsemme kanssa. Aikaa ja rahaa on vaan omiin menoihin. En saa minkäänlaista kiitosta arjen pyörittämisestä koska hänhän se on joka töissä käy. no nykyään en edes jaksa hoitaa kotia (siivota ja pyykätä) koska on ihan sama teinkö vai en, palaute on silti sama. Raskausaikana olin yksin ja välillä toivoin etten olisi edes ollut raskaana koska tunsin olevani niin yksin ja olo oli muutenkin surkea. Lapsen syntymän myötä toivoin että asiat olis muuttunu, turhaan.. Alusta asti olen hoitanut lasta yksin ja olin pitkään hyvin turtunut ja välillä masentunut lapsen hoitamiseen.. nyt vauva 3kk, pikkuhiljaa olen tottunut että teen asiat yksin. Positiivisuutta päiviin tuo se, että saan nähdä lapseni kasvavan ja ensimmäisenä näen hänen uudet ilmeensä ja yritykset. Ja vauvalle tietysti äiti on tärkein. en voi kun toivoa sulle jaksamisia! tiedän sen tuskan ja turhautumisen mikä sulla varmasti on.. ite oon miettiny että ei tässä varmaan auts muu kuin alkaa miettiä elämää ilman ukkoa..