Keijukaisneito
Silmät suurina ihmettelijä
Kerrotaan nyt teille kaikki juurtajaksain jotta ymmärrätte mistä on kyse:
Reilu vuosi sitten kihlattuni äiti pyysi meidät synttärijuhliinsa. En kehdannut kieltäytyä vaikka tiesin etteivät olisi todellakaan minun juhlani, tulevalle anopille ja appiukolle kun alkoholi maittaa hieman liikaakin. Mennessämme juhliin osa vieraista oli jo paikalla ja juhlakalu eli anoppi jo ottanut pohjia sen verran, että sen kyllä huomasi. Sovimme kihlattuni kanssa että olemme juhlissa vain siihen asti kunnes hänen vanhempansa ovat niin kännissä, ettemme halua heitä katsella.
Alkuun kaikki menikin ihan hyvin. Kaikki todennäköisesti tiesivät siitä etten juo alkoholia, kun sitä ei minulle edes tarjottu. Jutusteltiin niitä näitä ja laulettiin karaokea. Kun kihlattuni meni laulamaan, anoppi nappasi kädestäni tiukasti kiinni ja veti minut keittiöön. Siellä hän käänsi minut itseään vastaan käski katsomaan silmiin ja aloitti sitten kertomaan mitä hän ja hänen tyttärensä minusta ajattelevat. Olen kuulemma samanlainen rahan ahne lutka kuin hänen poikansa edelliset. En yhtään parempi vaikka katselenkin kaikkia nenänvarttani pitkin. jne. en edes pysty kirjoittamaan tänne kaikkea mitä hän minulle kertoi. Kuuntelin hänen haukkujaan itku kurkussa ja olin niin yllättynyt moisesta hyökkäyksestä etten edes kyennyt sanomaan mitään.
Haukkumiset loppuivat kuin seinään hänen huomatessaan keittiöön tulevan poikansa, joka ei valitettavasti kuullut mitään. Hän irroitti kädestäni puristusotteensa sanoen vielä lopuksi, että hän kyllä pitää omistaan huolen.
Kihlattuni tuli luokseni jotain epäilleen ja kysyi onko kaikki hyvin. Äitinsä vakuutettua että on, hän poistui ja minä ryntäsin peräänsä. Viivyimme vielä hetken kunnes ahdistukseni kävi niin suureksi että minun oli päästävä pois. Valehtelin olevani väsynyt, jotta pääsimme lähtemään.
Automatka kului hiljaisuudessa, kun en järkytykseltäni kyennyt puhumaan. Vasta seuraavana päivänä pystyin itkien kertomaan kihlatulleni kaunistellut ja supistetun version hänen äitinsä sanoista. Hän käski minun vain unohtaa moiset humalaisen puheet.
Seuraavat pari viikkoa välttelin hänen äitinsä lisäksi myös hänen siskoaan, joka on kanssani samassa työpaikassa. Lopulta voin jo henkisesti niin pahoin, että purin hieman pahaa oloani siistityllä versiolla sanotuista asioista blogissani. Sulhaseni sisko sattui lukemaan samana iltana kirjoitukseni ja soitti siitä äidilleen, joka pyhässä raivossa yritti soittaa minulle, kun en hänelle pystynyt vastaamaan hän soitti kihlatulleni. Ja haukkui minua. Ja yritti väittää ettei ole minusta koskaan pahaa sanaa sanonut. Kun kihlattuni kertoi hänelle uskovansa minua ja kertoi kuinka rikki olen ollut henkisesti tämä olo lopettanut puhelun.
Sinä iltana olin yksin kotona sulhaseni ollessa illan töissä. Ovikello soi ja oven takaata löysin anoppini ja hänen tyttärensä, jotka eivät voineet ymmärtää miten minä voin kohdella heitä noin. Järkyttyneenä ja ahdistuneena en osannut sanoa mitään. He vain totesivat että tämän illan jälkeen kaikki on sitten unohdettu ja anteeksi annettu.
Mutta vieläkään en pysty unohtamaan tai antamaan anteeksi. Pelkkä anopin näkeminen saa minut muistamaan kaiken ja voimaan hekisesti pahoin. Voiko järjetöntä ja syyttä tullutta henkilökohtaista hyökkäystä antaa koskaan anteeksi? Tai unohtaa?
Nyt meille on tulossa esikoinen ja olen ostanut meille omakotitalon, jonne anoppi kuvittelee voivansa tulla milloin vain. Miten kertoa kauniisti ettei toinen ole tervetullut? Ainakaan joka viikko? Ja anopin tytär kuvittelee kovin, että hänestä tulee esikoisemme kummi. Miksi ottaisin lapseni kummiksi ihmisen, joka äitinsä kanssa haukkuu minua selkäni takana?
Reilu vuosi sitten kihlattuni äiti pyysi meidät synttärijuhliinsa. En kehdannut kieltäytyä vaikka tiesin etteivät olisi todellakaan minun juhlani, tulevalle anopille ja appiukolle kun alkoholi maittaa hieman liikaakin. Mennessämme juhliin osa vieraista oli jo paikalla ja juhlakalu eli anoppi jo ottanut pohjia sen verran, että sen kyllä huomasi. Sovimme kihlattuni kanssa että olemme juhlissa vain siihen asti kunnes hänen vanhempansa ovat niin kännissä, ettemme halua heitä katsella.
Alkuun kaikki menikin ihan hyvin. Kaikki todennäköisesti tiesivät siitä etten juo alkoholia, kun sitä ei minulle edes tarjottu. Jutusteltiin niitä näitä ja laulettiin karaokea. Kun kihlattuni meni laulamaan, anoppi nappasi kädestäni tiukasti kiinni ja veti minut keittiöön. Siellä hän käänsi minut itseään vastaan käski katsomaan silmiin ja aloitti sitten kertomaan mitä hän ja hänen tyttärensä minusta ajattelevat. Olen kuulemma samanlainen rahan ahne lutka kuin hänen poikansa edelliset. En yhtään parempi vaikka katselenkin kaikkia nenänvarttani pitkin. jne. en edes pysty kirjoittamaan tänne kaikkea mitä hän minulle kertoi. Kuuntelin hänen haukkujaan itku kurkussa ja olin niin yllättynyt moisesta hyökkäyksestä etten edes kyennyt sanomaan mitään.
Haukkumiset loppuivat kuin seinään hänen huomatessaan keittiöön tulevan poikansa, joka ei valitettavasti kuullut mitään. Hän irroitti kädestäni puristusotteensa sanoen vielä lopuksi, että hän kyllä pitää omistaan huolen.
Kihlattuni tuli luokseni jotain epäilleen ja kysyi onko kaikki hyvin. Äitinsä vakuutettua että on, hän poistui ja minä ryntäsin peräänsä. Viivyimme vielä hetken kunnes ahdistukseni kävi niin suureksi että minun oli päästävä pois. Valehtelin olevani väsynyt, jotta pääsimme lähtemään.
Automatka kului hiljaisuudessa, kun en järkytykseltäni kyennyt puhumaan. Vasta seuraavana päivänä pystyin itkien kertomaan kihlatulleni kaunistellut ja supistetun version hänen äitinsä sanoista. Hän käski minun vain unohtaa moiset humalaisen puheet.
Seuraavat pari viikkoa välttelin hänen äitinsä lisäksi myös hänen siskoaan, joka on kanssani samassa työpaikassa. Lopulta voin jo henkisesti niin pahoin, että purin hieman pahaa oloani siistityllä versiolla sanotuista asioista blogissani. Sulhaseni sisko sattui lukemaan samana iltana kirjoitukseni ja soitti siitä äidilleen, joka pyhässä raivossa yritti soittaa minulle, kun en hänelle pystynyt vastaamaan hän soitti kihlatulleni. Ja haukkui minua. Ja yritti väittää ettei ole minusta koskaan pahaa sanaa sanonut. Kun kihlattuni kertoi hänelle uskovansa minua ja kertoi kuinka rikki olen ollut henkisesti tämä olo lopettanut puhelun.
Sinä iltana olin yksin kotona sulhaseni ollessa illan töissä. Ovikello soi ja oven takaata löysin anoppini ja hänen tyttärensä, jotka eivät voineet ymmärtää miten minä voin kohdella heitä noin. Järkyttyneenä ja ahdistuneena en osannut sanoa mitään. He vain totesivat että tämän illan jälkeen kaikki on sitten unohdettu ja anteeksi annettu.
Mutta vieläkään en pysty unohtamaan tai antamaan anteeksi. Pelkkä anopin näkeminen saa minut muistamaan kaiken ja voimaan hekisesti pahoin. Voiko järjetöntä ja syyttä tullutta henkilökohtaista hyökkäystä antaa koskaan anteeksi? Tai unohtaa?
Nyt meille on tulossa esikoinen ja olen ostanut meille omakotitalon, jonne anoppi kuvittelee voivansa tulla milloin vain. Miten kertoa kauniisti ettei toinen ole tervetullut? Ainakaan joka viikko? Ja anopin tytär kuvittelee kovin, että hänestä tulee esikoisemme kummi. Miksi ottaisin lapseni kummiksi ihmisen, joka äitinsä kanssa haukkuu minua selkäni takana?
