Pitääkö sitä vaan kestää?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja MariQ
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
No voihan :oops: Ei, ei pidä kestää. Mutta toisaalta - tämä taitaa olla kumppanillesi ominaista käytöstä, joka tuskin siitä helposti muuttuu. Joko syynä voivat olla huonot stressinhallintataidot tms, joita voisi uusia selviytymiskonsteja opettelemalla saada hallintaan. Tai sitten jokin ADHD:n tapainen tila, joka usein aiheuttaa melkoista räiskyntää. Ehkä, jos syy selviäisi, siitä tulisi hänelle helpommin hallittavaa tai ainakin sinulle helpompaa sietää?
 
Jos kyseinen henkilö on haluton/kykenemätön omaa reagoimistaan tai toimintatapaansa muuttamaan, niin nostaisin esille kyllä ammattilaisen avun (joko yhdessä tai erikseen).. Se, että asiaa pääsee käsittelemään eri vinkkelistä, saattaa avata uusia näkökulmia ja saada miehesikin ymmärtämään asioita sinun kannaltasi.

Kukaan muu ei voi häntä muuttaa kuin hän itse. Kyse onkin nyt siitä, haluaako hän muutosta ja mitä hän on valmis tekemään sen eteen.
 
Itselleni hälytysmerkki siitä, että toinen ei tule muuttumaan on se että vielä syyttää ylilyönnistään toista eikä ota itse vastuuta. Kuulostaa siltä, että olet itsekin miettinyt asiaa pitkään ja tiedät vastauksenkin omaan kysymykseesi.
Jotkut haluavat yrittää vielä, mutta minäkin suosittelen ulkopuolista ammattilaista.
 
Mitä sinä haluat itsellesi ja lapsellesi/lapsillesi? Mikä on parasta?

Mitä olet mieltä teidän kahden välisestä kommunikoinnista? Toimiiko se? Ehkä siinä saattaa olla parantamisen varaa? Jos ymmärrätte toisianne väärin tai ette osaa ilmaista itseänne niin, että toinen ymmärtää.. niin ehkä tosiaan pariterapiasta olisi apua. Ja tarkoitan nyt ihan kunnon ammattiapua. Psykoterapistia tai vastaavaa, joka tietää, näistä asioista on kouluttautunut käsittelemään tilanteita jotka ovat jo menneet.. snaotaanko.. liian pitkälle.

Neuvoloissa tämä taitaa olla enempi "ennalta ehkäisevää" ja "tukevaa" toimintaa... Tai kai sekin riippuu... itsellä ei ole kauhean vahva usko kyseiseen tahoon.
 
No juu kyllä meillä miehen kanssa on myös ihan erikäsitykset siitä, miten ns pattitilnateet hoidetaan.
 
Last edited by a moderator:
Kyllä mä lähtisin kokeilemaan sitä pariterapiaa. Se ei itsessään ole vastaus mihinkään, muitta auttaa teitä käsittelemään asioita pariskuntana sekä ilmaisemaan itseänne yksilöinä.

Joskus se ei muuta tarvitsekaan, kun pienen sysäyksen oikeaan suuntaan. Neuvon, miten sitä voisi lähteä etenemään tai vain joku pieni kysymys, joka herättääkin uteliaisuuden ja saa asiat loksahtamaan kohdalleen..

Mutta jso ei kokeile, ei voi tietää.

Kyllä minä ainakin lähtisin edes yrittämään, jos suhde on sinulle ja hänelle tärkeä.
 
Pariterapia voi olla hyväksi teille, jos kumpikin oikeasti haluaa tehdä työtä parisuhteen eteen.

Mutta... Lukemani perusteella suosittelen kuitenkin Ajna sinulle, että ensin haet apua itsellesi. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että ensin pitää saada se oma pää ja jaksaminen kuntoon. Tuossa vaiheessa energia ei riitä kuin yhteen asiaan kerrallaan ja minusta tärkeintä on saada oma pää selvitettyä, että pystyy kertomaan toiselle mitä tarvitsee jotta suhde voi selvitä.

Esikoiseni isän kanssa hakkasin päätä seinään vuosia, en kuitenkaan noin hankalan kuuloisessa suhteessa kuin teillä. Muista syistä aloitin terapiassa käynnin ja samalla käsiteltiin sitten tätä meidän suhdettakin. Omia ajatuksia ja tunteita selkeytti kummasti se, kun sain puhua asioista ulkopuoliselle henkilölle ja sitä kautta sai uutta näkökulmaa asioihin. Monesti tapaamisesta poistuessa pää oli täynnä hyviä terapeutin esittämiä kysymyksiä mihin en ollut osannut vastata ja niitä vastauksia jouduin pohtimaan omassa päässäni tapaamisten välissä. Paras asia mitä sieltä sain irti itselleni oli se, että minulla on oikeus omiin tunteisiini eivätkä ne ole vääriä vaikka toinen niin väittäisikin. Voisi jopa sanoa, että sen terapian aikana löysin itseni, ihmisen jonka olin hukannut vuosien myötä. Sain "luvan" olla itsekäs ja laittaa itseni välillä etusijalle, kun aiemmin muiden tunteet ja tarpeet menivät omieni edelle, perus äiti ja vaimo siis...

Tuosta otsikosta heräsi muistoja mieleeni ja siksi oli pakko tarttua aiheeseen ja kirjoittaa sinulle. Muistan itse itkeneeni äidilleni puhelimeen ja kysyneeni milloin saan luovuttaa, milloin olen tehnyt tarpeeksi ja kaikkeni lapseni isän ja minun suhteeni eteen. Vastausta ei hän osannut siihen antaa, kuten kukaan muukaan, itse se raja täytyy vetää. Minulla se raja tuli vastaan siinä vaiheessa, kun erään keskustelun aikana esikoiseni isä tuumasi ettei hänessä ole mitään vikaa tai muutettavaa, hän on täydellinen sellaisena kuin on. Kuten arvata saattaa, en ollut samaa mieltä tästä asiasta ja aika pian tämän jälkeen erosimmekin sen viimeisen ja lopullisen kerran.

En tiedä onko tästä vuodatuksesta sinulle mitään apua, mutta toivon, että saatte asianne järjestykseen ja siihen kuntoon, että voitte parantaa suhteenne ja pysyä yhdessä. Meillä ei näin käynyt, mutta näin vuosien jälkeen voin sanoa, että exäni on hyvä mies nykyiselle puolisolleen ja erinomainen isä yhteiselle teini-ikäisellemme vaikka meidän suhteemme ei onnistunutkaan. Nykyisessä avioliitossani yritän pitää mielessäni tuon terveen itsekkyyden ja pitää huolen siitä, että me molemmat viihdymme suhteessamme vaikka rasitteena onkin reilu vuotias erittäin vilkas juniori ja parin viikon sisään syntyvä toinen yhteinen lapsemme...

PS. Äitisi saa olla mitä mieltä haluaa, mutta eihän hän miehesi kanssa asu ja tiedä todellista tilannetta...
 
On myös hyvä muistaa, että yhtälailla se toinen osapuoli saattaa kokea joutuneensa epäasialliseentilanteeseen. Taidan haluta ehkä sanoa, että sen lisäksi, että listaa ylös "toisen vikoja" voisi myös miettiä, mikä omassa käytöksessä saattaa myös olla sellaista, mikä aiheuttaa tai edesauttaa vaikeita tilanteita. Harvoin kun ristiriidat ja tappelut yksinään syntyvät, vain yhden ihmisen toimesta (riitaan tarvitaan aina kaksi?).

Ja tuohon mitä miehesi oli sanonut... muista, että jos on vihainen/loukattu/satutettu voi helposti sanoa asioita, joita ei tarkoita (en tietenkään voi sanoa, että tässä tapauksessa on niin. Mutta se on yleistä. Mieti omaltakin kannalta).

Tuollaisessa tilanteessa helposti lähtee suojelemaan itseään ja ehkä helpommin vetoaa "selvä, ei järkeä, erotaan" kuin se, että altistaisi itsensä uuteen pettymykseen tai nöyryytykseen sanomalla jotain, mikä paljastaisin oikeat tunteet, jotka tuossa riitatilanteessa varmaankin poljettaisiin maahan. Vain suuttumuksen vuoksi.

JOKAINEN meistä käsittelee hankalat tilanteet ja tunteensa omalla tavallaan. Jos teidän tapanne käsitellä asioita eivät kohtaisikaan, on teillä silti mahdollisuus oppia ymmärtämään toisianne ja sitä kautta sallia kummallekin se oma tapa käsitellä tilanteet loukkaamatta toisianne.
 
Ei tietenkään pidä kestää, mutta asioista on toki hyvä pystyä puhumaan ilman toisen syyttelyitä ja piikittelyjä. Joskus siitä ihan ammattiauttajasta voi olla tosi iso apu, vaikka voikin kuulostaa pelottavalta ja inhottavalta mennä purkamaan omia tuntemuksiaan ja parisuhteen ym asioita ventovieraalle.

Aina ei siis missään nimessä ainoa vaihtoehto ole eroaminen vaan avun hakeminen ulkopuoliselta, ammattilaiselta, mutta siihen täytyy molempien panostaa. Alkuunhan voi käydä yksin jos ei halua yhteistä keskusteluaikaa. Mutta jos toinen ei koe käyttäytymistään huonoksi eikä ole valmis tekemään asian eteen mitään jotta suhde paranisi, voi parempi vaihtoehto olla erota.
 
Huh Ajna, on sulla siinä melkoinen kakara. Sympatiat täältä. Muista kuitenkin että sinä ja jaksamisesi ovat tärkeimmät!
 
Hui Ajna, on kyllä erittäin ikävästi käyttäytyvä tämä sinun puolisosi. Syy ei varmasti ole täysin sinussa, älä anna hänen uskotella sinulle niin. Kyllähän ihmiset on ärsyttäviä toisiaan kohtaan, mutta mikään mitä teet ei kyllä oikeuta tuollaiseen riehumiseen ja sinun syyllistämiseen! Silloin mennään liian pitkälle, kun leikitään elämällä kaahailemalla vain siksi, että meni hermot. Muista pitää itsestäsi huolta ja tee ratkaisuja, jotka ovat omalle jaksamisellesi parhaita. Mies hoitakoon oman jaksamisensa, kunhan se ei enää tapahdu sinun jaksamisesi kustannuksella. Tsemppiä.
 
Takaisin
Top