Heippa! Tohdin tässä kysellä, onko kenelläkään myös sellaista tilannetta, että lapsella on oikeastaan vain yksi yhteyttäpitävä isovanhempi?
Meillä on. Miehen äiti kuoli yllättäen viisikymppisenä muutama vuosi sitten, ja miehen isä on sen verran kiireinen, että olemme tavanneet häntä viimeksi kolme vuotta sitten. Oma isäni sen sijaan paljastui kaikeksi muuksi, kuin mitä luulin (valehteli ja manipuloi minua mm. veljeäni ja äitiäni vastaan). Hän itse katkaisi omasta tahdostaan minuun kaikki välit (vaikka yritin loppuun asti selvittää asiat) -toisen kerran elämässäni, edellisen kerran kun olin n. yksivuotias, ja sitä katkoa kesti sellaiset parikymmentä vuotta- ja samalla myös lapsiini, jotka oli jo tavannut ja lapset olivat häntä oppineet ukkina pitämään ja rakastamaan.
Äitini onkin edesmenneen anoppini jälkeen ainoa, joka tukee, pitää yhteyttä ja huomioi lapsenlapsiaan. Joskus tämä surettaa lasten puolesta, aikuinen kyllä ymmärtää eri tilanteita, mutta lapset kokee asiat niin eri tavalla. Osaan onneksi olla iloinen siitäkin, että on edes tuo oma äitini -mutta kieltämättä fiilis on tätä kolmatta odottaessa haikea, kun ajattelee että esikoisen aikaan oli vielä isoisovanhemmatkin vahvasti mukana, nyt jo haudattuna. Niin ne asiat muuttuu.
Meillä on. Miehen äiti kuoli yllättäen viisikymppisenä muutama vuosi sitten, ja miehen isä on sen verran kiireinen, että olemme tavanneet häntä viimeksi kolme vuotta sitten. Oma isäni sen sijaan paljastui kaikeksi muuksi, kuin mitä luulin (valehteli ja manipuloi minua mm. veljeäni ja äitiäni vastaan). Hän itse katkaisi omasta tahdostaan minuun kaikki välit (vaikka yritin loppuun asti selvittää asiat) -toisen kerran elämässäni, edellisen kerran kun olin n. yksivuotias, ja sitä katkoa kesti sellaiset parikymmentä vuotta- ja samalla myös lapsiini, jotka oli jo tavannut ja lapset olivat häntä oppineet ukkina pitämään ja rakastamaan.
Äitini onkin edesmenneen anoppini jälkeen ainoa, joka tukee, pitää yhteyttä ja huomioi lapsenlapsiaan. Joskus tämä surettaa lasten puolesta, aikuinen kyllä ymmärtää eri tilanteita, mutta lapset kokee asiat niin eri tavalla. Osaan onneksi olla iloinen siitäkin, että on edes tuo oma äitini -mutta kieltämättä fiilis on tätä kolmatta odottaessa haikea, kun ajattelee että esikoisen aikaan oli vielä isoisovanhemmatkin vahvasti mukana, nyt jo haudattuna. Niin ne asiat muuttuu.