Pelkään ajavani mieheni pois. :(

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Ritzu
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Ritzu

Ritzu

Satasella mukana keskusteluissa
Mieheni on ihana ja huomaavainen ja yleensä tekee paljon asioita eteeni ja haluaa että minulla on kaikki hyvin nyt varsinkin kun olen raskaana.
Hän myös haluaa antaa ja luovuttaa paljon rakkautta ja hellyyttä, mikä tavallaan ärsyttää minua. En tiedä johtuuko se tästä raskaudesta vai mistä. Nyt kun hän töissä ja itellä vapaa päivä niin kauhea ikävä häntä. Ja tuntuu että jos hän olisi nyt vieressäni haluasin halata ja rutistaa häntä oikein kovasti. Mutta miksi sitten kun hän on vierelläni ni ajattelen toisin? Onko ne nää raskaushormoonit?
Rakastan miestäni ylikaiken ja pelkäänkin ajavani hänet pois luotani pikkuhiljaa omalla käytökselläni.
Olen puhunut mieheni kanssa että anna anteeksi tämä varmasti johtuu näistä hormooneista. Hän on ottanut sen kyllä todella ymmärtäväisesti, mutta silti tiedän että eihän se kivalta tunnu jos toinen torjuu hellyyden osoitukset. Haluan halia ja rakastaa miestäni, mutta miksi en saa sellaisesta tunteesta juuri nyt kiinni??
 
Mulla on kyllä ajoittain ihan sama juttu. Välillä tuntuu siltä että miehen lähellä olo on vaivaannuttavaa ja vähän jopa ahdistavaa. Oon silloin sanonut että tarviin vähän tilaa ja pahoitellut sitä. Mies tietysti on ollut ymmärtäväinen, mutta välillä huomaan että sitä harmittaa. Joskus mulle taas tulee sellainen olo, että tekee mieli tosi paljon hellitellä ja olla lähekkäin.. joten eiköhän sun tuntemukset ole ihan yleisiä :). Ja kyllä mä uskon että sun mies ymmärtää. Voisithan ottaa asian puheeksi ja kertoa että sua itseäsi ahdistaa ja vaivaa se, mitä mies mahtaa tuumata kun sulle ei läheisyys kelpaa. Itse olen miehelle kertonut että mua surettaa se, kun välillä en halua olla lähekkäin vaikka mies haluaa. Uskon että hän on ymmärtänyt asian ihan hyvin.
Olen sitten muuten yrittänyt olla mahdollisimman kiva, esim. yllättämällä jollain kivalla ruualla tai tuomalla kaupasta lempi karkkia tai saunaoluen. En myöskään ole nyt nipottanut yhtään siitä että mies on halunnut viettää enemmän aikaa kavereiden kanssa ja käydä vähän viihteellä
 
Kiitos vastauksista. Tuli paljon parempi mieli. En siis ole ainoa jota ärsyttää läheisyys koko ajan. Ja mulla on toivoa saada hali halut takaisin. :) Pitää vielä jutella mieheni kanssa. Kyllä hän ymmärtää. :)
 
Mulla oli ihan sama homma esikoisen odotusaikana ja nyt pikkukakkosen kohdalla. Mie tulin siihen tulokseen että kyseessä on hormoonit ja alkukantainen suojeluvaisto omaa kehoaan kohtaan. Suojelee itseään toiseten kosketukselta jotta vauva on varmasti turvassa. Alkuraskaudessa tuo tunne korostui, mut loppua kohden mulla ainakin kääntyi sitten ihan toisin päin. Mies ymmärsin kun selitin etten voi sille yhtään mitään että järki hokee että kehoni on nyt vain ja ainoastaan vauvaa varten, mutta että se tunne menee kyllä ohi, ja pahoittelin etten tietoisesti ole kylmä tai halua loukata toista. Mies ei ollut iholla kiinni ja elämä sujui mallikkaasti. Aina kannattee sanoa ääneen miehelle, oli sitten kuinka hulluista tai hölmöistä ajatuksista tai tunteista kyse. 
 
Sinulla on tosi ihanasti asiat ja kuulostaa siltä, että miehesi kyllä ymmärtää sinua.

Mulla on ihan erilainen tilanne, tuntuu ettei mikään riitä... haluaisin nykyään, raskausaikana, hirveesti jutella kaikennäköisistä asioista, saada hellyyttä (ilman seksiä, seksikin ok, mutta hellyyttä ilman seksiä on kiva saada), saada edes joskus jotain kehuja jne. mutta kaikki tuntuu olevan kiven takana. Ehkä en ole nyt niin hehkeä, ku oon paisunu raskauden myötä jne, entisestään. Joskus harvoin kun asiasta mainitsee, niin voi olla ettei saa yhtään mitään vastausta tai sitten vaan tyyliin: aijaa... Kyllä mulla on varmaan kans hormoonit pelissä, ku on tehny mieli sanoo monta kertaa, et kasva aikuiseks jne. Vaikka kyllähän munki avomieheni on avulias kotitöissä, tekee asioita pyydettäessä jne, mutta oma-aloitteisuutta hellyysasioissa ei juurikaan ole ja se jos joku nyt nyppii. Mutta ehkä sitten kaikki on taas ok, kun nää hormoonit tästä tasapainottuu.
 
Eiköhän tosiaan kaikki ihan hyväks lopulta käänny. Itse ainakaan en tunnistanut edes itseäni niiden raskauskuukausien, enkä oikein vielä ensimmäisten vauvakuukausienkaan aikana! Olin aivan hirveä miestäni kohtaan, ja on todellinen ihme, että hän on sen siinä vieressä vaan katsonut - mies kun ei tosiaan oo luonteeltaan mikään perus vässykkä. Joskus sitten suutuin jopa siitä, että mies ei kuuntele mua kun mä häntä sätin tms, ja silloin se sanoi jotain herättävää: hän ei voi kuunnella mua oikeesti, enempi pakko antaa kaiken mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuin alkaa kuunnella, jolloin hänen täytyisi jotain vastatakin. Eli ihan meidän omaa parisuhdetta vaaliakseen tuo ihana kultainen mies on kestänyt sen kaiken paskan, jota hänelle vuodatin ja turhista asioista kiukkusin, sain ihme kohtauksia jne jne. kaiken se kesti vaan, jotta mun raskaus ois ees piirun verran helpompaa!

Jos siis mitenkään mahdollista, niin kannattaa koittaa niitä hölmöltäkin kuulostavia raskausjuttuja sille miehelle sanottaa. Ei tosiaan oo kovin helppoa olla raskaana! :D
 
No nyt kun on hieman mennyt aikaan eteenpäin olen huomannut että nämä tunteet tulee ja menee. Ei tosin ole enää tullut niin vahvana noita samoja tuntemuksia etten haluasi miestä lähelleni kuin alussa.
Nykyään menee todella ihanasti. Olisi ihanaa saada lisää yhteisiä viikonloppu aamuja (olen vuorotyössä) koska ne ovat aina todella ihanaa aikaa ku saadaan molemmat herätä yhdessä ilman mitään kiirettä ja sitten jossain vaiheessa nousta ylös yhdessä kahvia keittämään. :)
 
Mulla oli myös alkuraskaudesta sellainen olo, etten halunnut oikein ketään lähelleni. Johtui kylläkin varmaan pahoinvoinnista, josta kärsin. En halunnut, että varsinkaan mun mahaan kosketaan, kun oli muutenkin sellanen olo, että hetkellä millä hyvänsä lentää laatta.

Lopussa sitten kun maha oli jo tosi iso ja muutenkin hirveen tukala olo en taaskaan halunnut miestä mun lähelle. Sängyssä varsinkin halusin olla mahdollisimman kaukana hänestä, kun ison mahan kanssa oli muutenkin niin vaikeeta löytää hyvää asentoa, saati sitten, että mies olis vielä tullut muhun kiinni, niin oltais kyllä oltu kuin sillit suolassa kaikki kolme.

Mä sanoin ihan suoraan silloin, etten vaan pysty nukkumaan lähekkäin tai kauheesti halailemaan kun oli niin huono olo/maha iso. Mies kyllä ymmärsi ihan hyvin. Nyt sitten jälkeen päin olen tosi iloinen, ettei mulle ole tullut läheisyyskiintiö täyteen vauvan kans (jostain luin, että joillekin käy niin, eikä sitten enää läheisyys omaa puolisoa kohtaan kiinnosta), vaan haluan olla miehenkin lähellä, mitä nyt vauvan hoitamiselta kerkiän. Tuntuu, että siten voi edes vähän hyvittää sitä raskausajan "erakoitumista".
 
Ritzu, ihanaa, että teillä asiat on lähteneet sujumaan! Ja oi, nyt hieraisit kyllä aimo annoksen suolaa mun haavoihin: rauhalliset ja hitaat vkl-aamut oman rakkaan kainalossa vailla mitään kiirettä oli meidän lapsettoman elämän parasta aikaa! Niitä tosiaan kaipaa - toki välillähän niitä edelleen saa, ja niistä osaa tietty nauttiakin, kun ei oo jokapäiväistä kauraa :)

Vaikka pienen vauvan kanssahan on ihanaa kölliä myös, eli vielä siinä vaiheessa se ei haittaa noita rauhallisia aamuja. Nyt vaan tuo vajaa 2v alkaa olla sellanen termiitti, että ei se pysy aloillaan sitten sekuntiakaan, hih! <3
 
Mua itkettää helpotuksesta, luulin oikeesti (no ensi raskaus, eikä ketään läheistä ystävää kenen kanssa jakais tuntemuksia raskaudesta), että oon ainoa joka haluaa läheisyyttä kaukana, mutta lähellä se ahistaa. Tuntuu, että oon ollu viime viikot ihan hirvee ihanalle, hellälle ja välittävälle miehelleni. Olen jopa töninyt ja tuuppinut toista pois luoltani kovemmin kun olen halunnut. En vain ole osannut sanoa, että ahdistaa.
Meillä on nytten pitkästä aikaa, reiluun kuukauteen yhteinen vapaa viikonloppu ja ehdotin miehelleni, että oltaisiin nyt toistemme lähellä ja koitettaisiin molemmat saada toinen hyvälle päälle. Toivon, että suunnitelma onnistuu ja saamme aiemman läheisyytemme edes pikkaisen lähemmäksi.
 
Meillä on melkein toisin päin mennyt. Mies on osittain pelännyt olla liika lähellä jotta ei vahingottaisi mitenkään mua ja vauvaa.  Ja varsinkin rakastelu on ollut pois. Tosin itselläkään ei ole ollut haluja juurikaan joten se ei ole haitannut mutta läheisyyttä muuten kyllä on kaivannut valtavasti. Enemmän kuin normaali oloissa. Nyt toisen kolmanneksen alussa mies on myös viimeinkin alkanut rentoutua, kun ollaan vain puhuttu paljon siitä mitä kumpikin tuntee ja tarvii. Mut toisinaan jotkin asennot nykyään painaa liikaa mahaa joten joutuu sohvalla sovitteleen asentoja jotta mahtuu olemaan mkavasti. Siinä mies joskus hermostuu kun en löydä oikeaa asentoa vieressä makoiluun.  Mut rauhoittuu taas kun selitän mistä mun rauhattomuus johtuu. Eli puhuminen on kaiken takana. Tarpeeks puhetta niin kyllä se varmasti siitä. 
 
Meillä on hieman samanlaisia tuntemuksia täällä, joskin enemmän kuin se hellyyden torjuminen, minun osakseni on koitunut turha kiukuttelu, murjottaminen ja itkuun pillahtelu syyttä suotta.

Sanoin kyllä miehelle jo heti alkuun, ettei missään nimessä ota vakavasti turhia kiukunpuuskiani, koska ne varmasti johtuvat raskauden aiheuttamista hormoniheittelyistä ja toisaalta taas omien lapsuusmuistojeni pintaan nousemisesta (kyseessä on siis ensimmäinen raskauteni).

Tietenkään se ei ole helppoa itselle, eikä sille parisuhteen toiselle osapuolelle, mutta kuten tuossa aiemmin joku jo mainitsikin, kannattaa ihan rohkeasti puhua asiasta, vaikka se sitten tuntuisikin siltä, että "vetää ne raskaushormonit mukaan joka käänteessä", mutta sitähän se hyvin pitkälti on.
 
Takaisin
Top