Paniikki

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Maippi
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä

Maippi

Vauhtiin päässyt keskustelija
Onko normaalia kyseenalaistaa parisuhde ja kaikki muukin sen jälkeen kun on saanut kuulla olevansa raskaana? Minulla sydän hakkaa tuhatta ja sataa, enkä tiedä mitä tehdä.
 
Hmm, hieman nauran itselleni, mutta vastaan; VOI KYLLÄ!

Mä oon jotenkin ihan hukassa, ja kaipaan mieheltä ihan hirveästi buustia ja ikuisuuden tunnustuksia ja kaikkea! Enkä silti "usko", vaan pelkään koko ajan!

Me ollaan kuitenkin oltu vasta 2v yhdessä, eikä siis naimisissa... tosin eipä ne aviopaperit paljoo oikeesti vaikuttais, jos ei enää suhde toimis. Mut silti jotenkin sitä ajattelee, et onkohan tuo toinen oikeesti yhtä tosissaan... Mutta ihanaa kyllä, kun puhun miehelleni näistä peloista, niin se auttaa taas jaksamaan - seuraavaan paniikkikohtaukseen asti! [>:]
 
Mun yks kaveri tuli raskaaks juoposta. Sen jälkee hän katseli sitä miestä, ja totesi, että tuollaista en halua lapseni isäksi. Myöhemmin mies joikin itsensä hengiltä. Mutta siis, kyllä suhteen voi kyseenalaistaa.
 
Mää pelkään että menetän mieheni, ainakin nyt kun oon raskaana. Välillä tulee sellasia ihme olotiloja ja itkettää. Mies parka on ihan hämillään aina välillä et mitähän se nyt itkee ja tulee kyllä aina lohduttaa. Sit sanon et pelkään sitä et menetän sut. Mies aina selittää kärsivällisesti joka kerta että se pelko on ihan turha et menetä mua enkä etes halua ketään muuta kun sut. Sit lisää vielä et oot kyl hölmö kun pelkäät tollasta. En ollu ennen raskautta tollanen, ihmettelen vaan miks nyt oon ihan outokin välillä. Sit vieläpä noi toden tuntuset painajaiset joissa mies pettää mua, niin ei ainaka paranna tota olo tilaa yhtään. Aiheuttaa entistä enemmän pelkoa että menetän mieheni ja noiki iskee enimmäkseen välillä puuskittain ja menee kyllä ohi kun mies hellittelee ja antaa huomioo [:D]. Onneks tota hellittelyä ja huomioo saa joka päivä ja ite oon myös innokas antaa hellittelyä ja huomioo. Miehen mielestä oon sulonen kun itken sitä et menetän sen, vaikka sen omien sanojen mukaan siitä tuntuu raastavalta ja tekee pahaa kattoo kun itken [:)]. 
 
En ole oikeastaan koskaan ollut mitenkään erityisen mustasukkainen ja olen luottanut mieheeni aina täysin, mutta nyt raskauden alettua kaikki on kyllä toisin.
Päässä pyörii kokoajan pelottavia ajatuksia ja tuntuu ettei miestä uskalla minnekkään päästää.[&:] Lähes päivittäin joudun kyselemään rakkaalta, että onhan hän varmasti tosissaan kanssani ja kertoisihan hän minulle jos kyllästyy muhun, löytää toisen tms.
Hieman on ukko ollut kummissaan tällaisesta hätäilystä.

Onneksi miehen jokapäiväiset rakkauden osoitukset ja hellyyttelyt auttavat näihin ajatuksiin, ainakin hetkeksi.
 
Hekajenna: Mulla sama juttu.

Siihen lisäks se että tulee yhtäkkiä hirveen itkunen olo, enkä välttämättä ite tiä mikä on. Ärsyttää noi mielialan vaihtelut ja niihin hermostuu. Oon siis normaalistikki herkkä, mut nyt jotenkin tää raskaus on tehny entistä herkemmäks ja tulee otettuu itteensä mitä ihmeellisimmistä asioista joille ennen ois vaan nauranu[&o]. en oo kärsiny ennen mustasukkasuudesta kun ainoostaan silloin jos siihen on ollu aihetta. Mut eipä oo ollu aihetta nykysen miehen kanssa. Nyt raskauden myötä tääki on nostanu päätään ja oon välillä millon mistäkin mustasukkanen. Tällä hetkellä yhestä mun kaverista kun, tuntuu et mies on kiinostunu siitä. Vaikka tiedän että näin ei oo, nyt olisin valmis antaa sille omaa aikaa viikonlopuks, et ite pääsisin vähäks aikaa koti ympyröistä pois. Vanhemmat asuu Lohjalla ja mää ite Nokialla, aattelin et menisin sinne viikonlopuks. Ja sit sunnuntaina takas kotiin, niin luulen et ei tulis näitä ilkeitä olotiloja. Nimittäin tuo mukanaan ton itkusuudenkin eikä tunnu kauheen hyvältä. Pitäs yrittää olla täälä koulussaki, mut nyt ei jaksais millään olla kun, sen verran pahamieli taas vaihteeks [&o]. 
 
Hei naiset!

Tsemppiä noiden olotilojen kanssa! Mä niiiiiiin tiedän miltä teistä tuntuu! Ihan samoja "mä pelkään että menetän sut"-itkuja täälläkin on vedetty... Mutta mutta.... nyt on raskaus ohi ja beibekin jo sen vajaa kahdeksan viikkoinen. Ja SILTI mä saatan välillä saada noita ihan samoja itkukohtauksia, ja edelleen taistelen omassa päässäni noiden naurettavien mustasukkaisuus-pohdintojen kanssa! Että älkää luvatko miehille, et se loppuu ihan samantien sitten siihen synnytykseen ;) (ja mä siis edelleen kyllä vakaasti uskon, että kyllä nää olotilat vielä loppuu. Sitä odotellessa olen onnellinen, että mieheni todella yrittää ymmärtää mua, tai vaikkei ymmärräkään, niin lohduttaa)
 
Ihanaa kuulla etten ole ainoa. Minullekin on tullut pelko, että menetän toisen, kun tulin raskaaksi. Olen myös huomannut olevan ajoittain mustasukkainen mitä en aikaisemmin ollut. Ehkä tämä hiipuu ajan myötä, toivon ainakin.
 
Onneks en oo näköjään ainoo, jolla pyörii tollasia juttuja päässä..
Maanantaina vaihtuu rv 9, ja olen myöskin huomannut, että saan tämmöisiä pelkotiloja, että menetänkö mieheni tämän raskauden myötä. Kaverilleni kävi niin, että hänen miehensä heitti kaverini ulos heidän yhteisestä asunnosta ja laskettuunaikaan ei ollut edes montaa viikkoa jäljellä.
Nyt tosiaan pelkään, että mieheni lähtee kävelemään ja jättää mut yksin vauvan kanssa, eikä halua ottaa mitään vastuuta. Hänellä on myöskin jonkinlainen menovaihe päällä, että haluaa nähdä kavereitaan mahdollisimman paljon, ja vetää pään täyteen baarissa ja tulla sitten kotiin kun huvittaa..ja mä tottakai pahoitan aina mieleni kun hän ilmoittaa lähtevänsä baariin. Juttelimme tästä mm. eilen ennen kun hän taas lähti ryyppäämään, ja hän sanoi, että on uhrannut mun vuokseni niin paljon..onko se niin paha, jos lopettaa tupakoinnin mun ja vauvan takia?
Hän myöskin sanoi, että ennen mua sen kaverit oli sille kaikkein tärkein asia maailmassa, mutta tuntuu siltä, että ne kaverit on hänelle edelleen se tärkein asia maailmassa, kun on kuulemma uhrautunu siinäkin ettei nää kavereitaan enään niin paljon kun olemme suhteessa. Ja eikös se ole ihan normaaliakin, ettei suhteen aikana juurikaan tule nähtyä kavereita kun viihtyy sen toisen osapuolen kanssa joka on siinä suhteessa mukana? Itsekkään en nää kavereitani läheskään niin paljon kun ennen, eikä se mielestäni ole mitenkään uhrautumista..
Mieheni ei tunnu edes ymmärtävän mua yhtään tän raskauden aikana, hän suhtautuu asiaan kun mitään ei olisi muuttunut..en myöskään enää tiedä onko hän innoissaan koko vauvasta, koska hän ei osoita minkäänlaista mielenkiintoa mun vointia kohtaan, saati sitten edes puhu koko vauvasta..
 
LilMinni, mulla oli kovin samanlaisia ajatuksia, kuin sulla.. ja ukolla toi menovaihde tuntui kans yltyvän. Tosin sit istutin sen sohvalle ja sanoin ihan suoraan, että nyt pitää chillata, että meille syntyy lapsi puolen vuoden päästä ja jos se haluaa olla ISÄ, niin sen täytyy alkaa käyttäytyä vähän fiksummin (kyse kuitenkin liki kolmekymppisestä miehestä!). Onneks käytiin niitä keskusteluita ja monet itkut itkettyä, sillä se on auttanut. Nyt kun katson tuota renttumiestäni ja pientä poikaamme, niin parempaa isää en olisi voinut kuvitellakaan!

Tosin mies oli itsekin alusta asti sitä mieltä, että olis rauhoituttava, ja "pyysi lupaa" viettää viimeisen rellestyskesän reissuineen. Kuitenkin jo viime vuonna (LA oli joulukuussa) rauhoittui syksyyn mennessä, osaltaan oma-aloitteisesti. Myös raskaudesta oli niin innoissaan, oli mukana jokaikisessä neuvolassa ja ultrauksessa ja suunnitteli tulevaa, omaan viileään tyyliinsä...

Tosiasiassa mulle ei vaan ollut edes selvinnyt, kuinka innoissaan mies vauvantulosta oli, kuinka hän oli sitä ympäriinsä hehkuttanut ja asioita funtsinut. Ei se osaa niistä mulle puhua, jälkeenpäin vaan näitä kuulin... Että niin vaan tuosta viinaanmenevästä hevarinrentustakin on kasvanut maailman paras isä!

(ja pst. Tässäkin keskustelussa kertonut tosta mustasukkaisuudesta... Valitettavasti hormonit hyrrää edelleen, puolivuotta synnytyksestä ja nelisen kk imetyksen lopettamisesta. Edelleen tuntuu, että olen mustasukkaisempi kuin ennen... Ja ihan oikeesti, järki ja sydänkin sanoo, että ihan täysin suotta!)
 
Mies ja menovaihe - tuttua! Meillä tapeltiin jo raskausaikana ajankäytöstä. Viina ja baarit onneksi jääneet jo vakiintumisen myötä vähemmälle. Toisaalta, raskausaikana jokaikinen miehen ottoreissu (joita ei montaa ollut) tuntui epäreilulta ja liialta kun itse ei voinut ottaa mitään. Meillä taas lukemattomat harrastukset on vieny miestä pois kotoa. Raskauden myötä tuntuivat vaan lisääntyneen. Lapsen syntymän jälkeen ei ole ukko esim. kovin monta viikonloppua ollut kotona ja kättä on väännetty kovasti... Nyt sitten mies oli jutellut kavereidensa kanssa ja tajunnut vihdoin mikä tilanne on. Se pyyteli vuolaasti anteeksi kun on minua ja poikaa laiminlyönyt kun on alitajuisesti paennut elämänmuutosta. Mies on kuitenkin halunnut lasta kipeästi - luultavasti jopa enemmän kuin minä. Ei kai se isyyskään niin helppoa ole. Me naiset kuitenkin kasvetaan siihen äitiyteen jo raskauden ensimetreiltä.

Ja kyllä - odotusaikana tuntui ajoittain kaikki kyseenalaiselta: suhde, lapsentulo, tulevaisuus. Itse olen järkeillyt niin että se on tapa käsitellä tulevaa elämänmuutosta. Lapsi kuitenkin muuttaa ihan kaiken. Ja uskoisin että seuraavat raskaudet on paljon helpompia - ainakin siis henkisesti - kun elämänmuutos ei ole niin valtava.
 
Ihanaa että muillakin on menovaihe miehiä!
Itse tuntuu että tulen hulluksi kun mies jättää yksin kotia ja lähtee. Ei vastaa puhelimeen ja valehtelee koko ajan milloin tulee ja minne menee.
Monta kertaa ollaan keskusteltu ja on luvannut olla enemmän mun kanssa ja rauhoittua, mutta merkeejä ei vielä näy...
 
Ja tottahan tuo on että naiset ottavat vastuuta ja hyväksyvät raskauden ja vauvan tulon paljon ennen miehiä. Mutta en sitten tiiä millä kalikalla sen päähän löisin että tajuais et kohta on vauva jo tulossa. huh huh..
 
Meillä mies sano vielä joskus raskauden puolessa välissä, ettei hän osaa ottaa lasta huomioon suunnitelmissaan, kun ei se näy/ vaikuta hänen elämään vielä mitenkään. Siis huomas suunnittelevansa kesää/tulevaa syksyä, mie mahuin suunnitelmiin, mutta lapsi ei. Sitten, kun maha alkoi kunnolla näkymään/ olemaan tiellä niin on osannut ottaa huomioon eri tavalla. Vieläkin kyllä välissä unohtaa, että meillä on molemmilla vastuu siitä ipanasta.. Toisista asioista taas huolehtii/mietii tosi paljon. Ja miusta tuntuu välissä, että nyt on menossa vielä viime hetken menoputki. Kesän aikana nimittäin taas lisääntynyt kylillä kulku jne. Kuitenkin haluaa olla mukana synnytyksessä ja muutenkin hoitamassa lasta. Huolehtii hirveästi, että entä jos hän ei osaakaan jne, toisaalta huolettaa, että eihän hänestä tule semmosta hissukkaa sitten, kun se lapsi syntyy... Niin meillä laskettuun aikaan alle kuukausi jäljellä ja nyt on alkanut puhumaan miullekkin noista enempi.
 
SannaKoo: huomasin kanssa tuon artikkelin [:D] aloin lukeen, ja rupesin heti miettiin, että kun kuullostaa niin tutulta tekstiltä, ja siinähän oli heti alussa lainaus mun tekstistä minkä tänne kirjottelin jonkun aikaa sitten [:D]

mutta kiva että siitäkin ihan artikkeli tehtiin, ainakin mun kohdalla pitää ihan paikkansa, että miehen baarireissut raskausaikana aiheuttaa odottavalle äidille pelkotiloja. tänäänkin mieheni on lähdössä baariin, tosin viimeistä kertaa ennen vauvamme syntymää.
onhan laskettuunaikaan vielä aikaa, vaikka tammikuussa onkin, mutta väänsin miehelleni eilen rautalangasta, että kun tämä baarireissu on takana, niin oletan ja odotan että hän alkaa myös rauhottumaan, koska vauvamme tarvii hänestä isän itselleen. baarissa juoksemiset saa siis luvan loppua. tarkensimme tilannetta kuitenkin niin, että vaikka baarissa käyminen loppuu, niin saa hän sen sijaan kotona ottaa olutta niinkuin tähänkin asti.
itsehän en ole häntä rajoittanut käymään jotakin tiettyä määrää baarissa ennen vauvan tuloa, vaan hän itse sai päättää montako kertaa vielä menee ja siitä lyötiin kättä päälle. hän sanoi mulle, että kolme kertaa saa riittää ennen vauvan tuloa, ja nyt on se viimeinen kerta käsillä. kysyin vielä n. viikko sitten, että kai ne kolme kertaa sitten riittää ennen kun vauva tulee, niin hän sanoi, "ei välttämättä riitä, mutta ne laitetaan riittämään".
juhlatilaisuudet ja sun muut reissut (esim. ulkomaanreissut tai vaikka risteilyt) ovat sitten asia erikseen, ja niistä sovitaan erikseen missä olemme molemmat mukana.

toisaalta taas mietityttää, että olenko liian ankara, mutta kun hän itse sanoi että kolme kertaa riittää, niin kai se on uskottava, vaikka siltikin arveluttaa. ei asiassa muuten olisi varmaan mitään huolettavaa, mutta mieheni ei tapaa kavereitaan mitenkään muulloin kun baarissa käymällä, kun itse taas nään kavereitani muutenkin vaan kun baarissa.
tottakai miehen baarireissut aina tuntuu epäreilulta, koska meillä on koira ja silloinhan se olen aina minä joka joutuu automaattisesti jäämään kotiin, kun mies ei ole hommannut koiralle hoitopaikkaa (koiramme on siis alunperin ollut hänen vanhempien ja on edelleen heidän nimissä joten hoitopaikan järjestäminen on myöskin hänen hommansa). ja vaikka koiraa ei meillä olisikaan, niin tuntuu silti pahalta, ettei mieheni edes pyydä minua mukaan kun on suunnitellu lähtevänsä kavereidensa kanssa baariin. ja silloin kun pyytää mukaan, ei koiralle ole edelleenkään hoitopaikkaa, kun ei sitä yöksikään voi jättää kotiin.
 
Hmm, meillä jo yksi lapsi ja toinen tulossa.
Ja silti tulee paniikkia ja päässä pyörittelee jos jotain.
Ekan kriisin yli päästiin taas, kaipasin vain ja ainoastaan läheisyyttä, hellyyttä, ja muutenkin kun seksin merkeissä. Nyt kun en moottoripyöränkyytiin enää lähde kovin mielelläni niin pyörä vei kaiken miehen huomion.
Niin typerältä kun tuo kuulostaaki, mulla oli tosi inhottava olo kun tuntu ettei mies huomioi ollenkaa.
Mielessä kävi jo ettei suhde kestä toisen tuloa.. näitä tulee varmasti vielä :D
 


Kirjoita tähän...
Takaisin
Top