Päässä pöyrii kauheita ajatuksia.

[Ritzu]

Synnytyksen jälkeen olen alkanut miettiä kauheita asioita mitä voisi tapahtua minulle tai pienelle pojalleni.

Auto ajaessa melkein nään silmissäni miten autokolari tapahtuisi ja kuinka murskautuisin kolarissa, mutta 4kuukautta vanha poika jäisi yksin eloon itkemään, verisenä palavien auton romujen keskelle, eikä kukaan lohduttaisi häntä. Häneen sattusi, enkä voisi ottaa häntä syliin koska olen kuollut...

Taikka viime yönä näin unta että pojallani oli pää irronnut ja asettelin vain tyynesti pään ja vartalon vaunuihin kohilleen.

Tai jos olen jossakin ja poikani nukkuu hiljaa ja rauhassa, havahdun yhtäkkiä että olenko unohtanut hänet johonkin kunnes samalla hetkellä tajuan että hän on aivan vieressä. Vaikka en ikinä voisi unohtaa häntä mihinkään.

Olimme syömässä huoltoasemalla ja pöydän ympärillä alkoi pöristä hyttynen, heti mieleeni tuli että kumpa hyttynen ei pistäisi poikaani, koska hyttynen on voinut ensin käydä pistämässä jotakin jolla on HIV ja sitten se tarttuu poikaani. Mikä on kyllä aivan mahdotonta, mutta miehenikin sanoi että miten edes tollainen tuli mieleeni?

Tai mieleeni tulee jos jossakin ollessani joku tönäisisi minua kun poikani on sylissäni ja kaatuisimme ja poikaani sattuisi, mietin kuinka saisin kauheat raivarit ja hakkaisin verille sen ihmisen joka tönäisi meitä.

Siis nämä ovat vain pieni osa sitä mitä mielessäni pöyrii. Ja tiedän että nämä ovat aivan sairaan kuuloisia, mutta en voi niille ajatuksille mitään.
Helpottaako nämä ajatukset milloinkaan?
Vai onko tämä yksi osa äidinsuojelu vaistoa?
Kuolemisen pelko itseni ja poikani puolesta on todella suuri.

 

[Arja90]

Mulla on ollu välil kans tollasii samankaltaisia tuntemuksia. Mies kun oli ollu viikon kalastusreissulla, kehitin päässäni kauhukuvia että mitä jos täällä liikkuu joku hullu, tulee sisään ja tappaa minut mutta tyttö jää henkiin ja itkee yksinään ja nääntyy kun kukaan ei tule hoitamaan.
Tai jos menehdyn just jossain kolarissa, missä vauva silloin on? Välillä on ihan alkanut suututtaa kun mieleen on tullut että mitä jos kuolenkin matkalla ku olen itsekseni käyny jossain ja mies on huolehtinu tytöstä, että etsiikö mies itelleen sitte uuden naisen ja millainen ämmä/lehmä/narttu pitää huolta ja kasvattaa MUN lasta :D Noh, tolle oon välillä vaan nauranu, mut huoli on kova että jos mulle käviskin jotain ja tyttö ei sais ikinä tuntea äitiään.

Kai tällaiset tuntemukset vaan kuuluu tähän äitiyteen.

 

[Ritzu]

No toivottavasti kuuluu vaan tähän äitiyteen. Ja kiva kuulla että mä en ole ainoa joka pöyrittelee tälläisiä kauhu kuvia mielessäni.
Huomena on pojan 4kuukautis lääkäri ni täytyykin ihan kysyä, että onko nämä ajatukset ihan normaaleja.

 

[Miramaria]

Voi ei, kuulostaa niin tutulta! Ei nuo ajatukset varmaan koskaan katoa kokonaan, mutta lohdutukseksi vaoin sano, että kyllä ne laantuvat, eikä niitä enää lapsen kasvaessa tule usein :) Ainakaan toivottavasti! :D

Ite näin lapsen synnyttyä usein painajaisia siitä, että tytölle kävisi jotain ja heräsin öisin paniikissa tarkistamaan, onko vauva elossa...

Varmaan aika normaalia tuoreelle äidille pelätä kaikenlaista. Mutta jos pelkotila jatkuu koko ajan, niin kannattaa mainita neuvolassa. Eräs ystäväni sai pelkokohtauksia välillä niin paljon, ettei enää normaalista elämästä tullut mitään. Liika pelkääminenkään ei ole normaalia. Mutta eivätköhän pelot pikkuhiljaa hellitä... :)

 

[Miramaria]

Hups, ehditkin Ritzu kirjoittaa tuohon väliin! Niin että hyvä että otat aiheen esiin neuvolassa. Asiantuntijan sanat rauhoittavat mieltä josksu kummasti!

Ja meitä on kyllä monia, joilla on irrationaalisia pelkoja lasten puolesta! Et tosiaan ole ainoa :)

 

[Margeliini]

Kyllä nuo Ritzu ihan normaaleja huolia mun mielestä ovat. Kyllähän äitiys saa ajattelemaan kaikkea sellaistakin, jota ei ole ennen osannut/tajunnut ajatella. Mua pelotti aluksi antaa meidän tyttöä (silloin kun oli ihan pieni) syliin sellaisille kavereille ja sukulaisille, joilla ei ole kokemusta pienistä vauvoista ja olivat selvästi epävarmoja. Pelkäsin, että pudottavat mun vauvani ;)

Tässä yhtenä päivänä kävi sellainen tilanne, että oltiin tulossa kaupasta ja neiti istui rattaissa. Käveltiin kaupan parkkipaikan ohi kävelytiellä, kun yhtäkkiä meidän edestä pyyhkäisi joku teini kevytmoottoripyörällä kauheeta kyytiä sinne parkkipaikalle jalkakäytävän ja pientareen poikki. Ei katsonut yhtään mihinkään suuntaan ja olisi voinut itsensäkin teloa pahemman kerran. Jos me oltais oltu puoli metriä lähempänä tytön kanssa, niin se teini olisi posauttanut suoraan rattaita päin! :( Kyllä mulla sydän jätti muutaman lyönnin välistä ja jähmetyin siihen paikalleni. Sellainen kiukku nousi, että olis tehnyt mieli vääntää sen teinin niskat nurin, vaikka en väkivaltainen ihminen olekaan. Yllättävän suuri vihan tunne kyllä oli.

Kyllä varmaan jokainen äiti jossain vaiheessa on huolissaan sellaisistakin asioista, joille ei itse mahda mitään. Sen tunteen kanssa oppii tulemaan toimeen. Täytyy pitää mielessä, että itse tosiaan ei voi hallita kaikkea. Lapsellakin on mukavampaa, kun äiti ei stressaa liikaa eikä anna sellaiseen esimerkkiä. Tietysti jos tuntuu, että ne pelot ja huolet vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, niin sitten ne on syytä ottaa puheeksi esim. neuvolassa. Jos omassa päässään vaan pyörittelee, niin ne helposti karkaavat mittasuhteistaan.

 

[Ritzu]

Huoh, en ole yksin näitten ajatuksien kanssa. Ja ehkä kun tähän äitiyteen tottuu ni ajatuksetkin helpottavat, vaikkei äidinsuojelu heikkene. :)