Meillä ensimmäisessä ultrassa 11+3 todettiin sikiön kuolleen viikolla 8. Ei siinä muuta kun lääkkeet kouraan ja kotiin. Pari päivää olin aivan hajalla ja en muuta tehnyt ku parkunut. Nyt kaksi viikkoa km jälkeen olen vain vihainen ja äkäinen. Vedän pultit ihan mitättömistä jutuista enkä kestä ketään, en perhettä enkä kavereita. Ja tämä verinen vuoto ottaa päähän, kun se ei lakkaa ja on kuitenkin kuulemma normaalia. Teki mieleni sanoa sillekin kätilölle pari valittua sanaa, vai normaalia. Kuvittelin surun kestävän pidempään tai sitten mielelläni on kieroutunut tapa kiertää suru. Tämä jatkuva kiukku ja kiukuttelu vaan uuvuttaa ja rupeaa sekin kohta vi...@*!*@n.
Muiden kokemuksia lukiessani, koen tunteeni jotenkin vääristyneiksi ja vääränlaiseksi.
Hammasta joudun puremaan päivittäin, etten puhu aiheettoman ilkeästi ja inhottavasti. Ihme, etten viime viikolla sanonut itseäni irti ku rupes pomon naama ärsyttämään. Onko kenelläkään ollut vastaavaa? Vai olenko minä vaan kieroutunut? Yleensä minua kuvataan positiiviseksi, mutta tällähetkellä olen aika kaukana siitä. Mur!
Ottaa aivoon km jälkeen!
- Ketjun aloittaja KasKummaa
- Aloituspäivämäärä
Sulla saattaa olla elimistön hormonitasapaino hetkellisesti sekaisin ja kiukkuisuus johtuu siitä. Ja voihan keskenmeno herättää tunteita laidasta laitaan, jokainen meistä on yksilö ja reagoi asioihin omalla tavallaan.
Tsempit ja paljon jaksamista! Ja mikäli uusi plussa on haaveissa niin plussatuulia sinne päin.:)
Mulla on tullu kaks keskenmenoa, viikoilla 6 ja 13. Ekalla kerralla olin enemmänkin vaa surullinen, mutta tolla toisella kertaa mäki muutuin tosi äkäseksi. Suutuin ihan pikku jutuista, enkä ois jaksanu nähä ketään. Ja just toi verenvuoto suututti ja muistutti koko ajan keskenmenosta. Mulla nimittäin tuli verta 9 viikkoa keskenmenon jälkeen ja kävin pari kertaa kätilöopistollaki sen takia, että se jatku niin pitkään. Siinä vaiheessa, kun se vihdoin loppu, ni aloin vähän rauhottua.
Koita jaksaa vaan, ja mun mielestä saatkin olla vähä vihasena, kun on käyny surullinen juttu. Mulla toi viimenen keskenmeno tuli alkuvuodesta ja nyt oon jo viikolla 25 raskaana. Oon kyllä koko raskausajan ollu huolissaan, että miten vauva voi, mutta hiljalleen sekin huoli helpottaa.
Koita jaksaa vaan, ja mun mielestä saatkin olla vähä vihasena, kun on käyny surullinen juttu. Mulla toi viimenen keskenmeno tuli alkuvuodesta ja nyt oon jo viikolla 25 raskaana. Oon kyllä koko raskausajan ollu huolissaan, että miten vauva voi, mutta hiljalleen sekin huoli helpottaa.
Surun 5 tasoa ovat kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä. Onko nää tuttuja? Tunnistin ainakin itsessäni kaikki nuo oireet keskenmenon jälkeen. Ensin sitä ei tajunnut että jotain oli tapahtunut ja kun vihdoin tajusi, alkoi aivan suunnaton viha. Mä olin niin vihainen kaikelle, suurimmaksi osaksi omalle vartalolleni, koska se ei ollut kelvannut vauvalle. Niin mä ainakin ajattelin. Sen jälkeen tuli kaupankäyntivaihe: mulla se ilmeni niin, että ajattelin koko ajan mitä jos. Mitä jos olisin ollut varovaisempi, mitä jos en olisi kertonut kenellekään raskaudesta, mitä jos mitä jos. Seuraavaksi iski aivan kauhea masennus. Olin aivan loppu, en jaksanut mitään. Työtkin tuntui tosi raskailta. Seuraavaksi tuli hyväksyminen: ei ollut meidän aika vielä. Vauva ei ollut vielä valmis tulemaan meidän perheeseen. Nyt toinen raskaus ja ultrassa viime viikolla liikkuvainen ja terve vauva nähtiin.
Onnea teille uuteen yritykseen! Mulle sanottiin keskenmenon jälkeen, että sen jälkeen on tosi hyvät mahdollisuudet tulla uudestaan raskaaksi kun kohtu on jo vastaanottavainen. Parasta onnea siis teille ja koittakaa jaksaa! Yhdessä pääsee minkä tahansa asian yli kunhan muistatte puhua :)
Onnea teille uuteen yritykseen! Mulle sanottiin keskenmenon jälkeen, että sen jälkeen on tosi hyvät mahdollisuudet tulla uudestaan raskaaksi kun kohtu on jo vastaanottavainen. Parasta onnea siis teille ja koittakaa jaksaa! Yhdessä pääsee minkä tahansa asian yli kunhan muistatte puhua :)
Gatusa
Seurustelun sensei
kuulostaa tutulta triplasti. kaksi ihan alkuraskauden km spontaanisti ja viimeinen kkm kuollut vk 7 todettiin vk 12+ kun piti suurimman vaaran olla ohi. no vk 13 kaavinta ja viikkokausia kestävä vuoto, sitten parin vk:n tauko ja ekat menkat jotka kesti ja kesti ja kesti. menin sairaalaan (ulkomailla asun) ja todettiin lopulta et kohdussa on jotain, no koepalan otto hysteroskopialla. ensi diagnoosi myoomat ja vihdoin huomenna saadaan hoitopäätös lekureilta. eli myoomat aiheutti mun keskenmenon viimeks.
ite olin myös hajalla, vihainen, itkin, olin väsynyt ja syytin itseäni (lisäks mies teki vähän aikaa samaa) no nyt tiedetään sentää mistä mulla johtu mutta ei se kuitenkaa vähennä tuskaa koska oisin koht vikal kolmanneksel jos ei olis ollu myoomat pilaamas kaikkee.
ite olin myös hajalla, vihainen, itkin, olin väsynyt ja syytin itseäni (lisäks mies teki vähän aikaa samaa) no nyt tiedetään sentää mistä mulla johtu mutta ei se kuitenkaa vähennä tuskaa koska oisin koht vikal kolmanneksel jos ei olis ollu myoomat pilaamas kaikkee.
Kiitos kaikille kokemuksien jakamisesta.
Yleensä otan asiat niinkuin ne on ja tulee vastaan, ilman että montaa viikkoa jaksan niitä murehtia. Nyt vain yllätti tämä raivo, siis kaikkeen, ei mihinkään, mutta joka asiaan. Mies kotona ihmettelee, että mikä mulla on ja miksi olen vihainen koko ajan. Ja vaikka kuinka yritän selittää, että en ole millekkään vihainen, niin siitä huolimatta olen kaikelle/kaikille vihainen.
Tällä viikolla olo on selvästi helpottanut eli ilmeisesti hormoonit ovat asettumassa aloilleen. Toivottavasti. Vastaavia silmittömiä raivokohtauksia sain viimeksi teini-ikäisenä.
Toiveena on edelleen oma lapsi, mutta iän karttuessa ymmärrän todennäköisyyden pienenevän päivä päivältä. Aktiivisen yrittämisen olemme jättäneet taaksemme. Tulemme raskaaksi uudelleen jos tulemme. Näiden neljän vuoden aikana, mitä yritystä on takana, niin olen sisäisesti saanut itseni hyväksymään mahdollisen lapsettomuuden. Enään en pahoita mieltäni toisten vauvauutisista, enkä itke kuin joku ystävistäni saa vauvan, enkä koe elämän olevan epäreilua. Ja voin kertoa, että kaikkea noita ja paljon muita tunteita on koettu näiden vuosien aikana. On ollut pakko kääntää uusi sivu elämässä. Elämässä pitää olla muutakin kuin purkkiin pissaamista ja erilaisten testien tekemistä ja jatkuvaa pahaa mieltä asiasta, mille ei voi itse mitään.
Toisaalta en koe suuria ilon hetkiäkään kavereiden vauvauutisista. Eli työmaata on kuitenkin vielä edessä.
Tsemppiä teille muillekin keskenmenon saaneille ja toivotan hyvää joulunalusaikaa. Toivoa ei saa menettää, vaikka elämä ei aina annakaan sitä mitä haluaa maailmassa eniten.
Yleensä otan asiat niinkuin ne on ja tulee vastaan, ilman että montaa viikkoa jaksan niitä murehtia. Nyt vain yllätti tämä raivo, siis kaikkeen, ei mihinkään, mutta joka asiaan. Mies kotona ihmettelee, että mikä mulla on ja miksi olen vihainen koko ajan. Ja vaikka kuinka yritän selittää, että en ole millekkään vihainen, niin siitä huolimatta olen kaikelle/kaikille vihainen.
Tällä viikolla olo on selvästi helpottanut eli ilmeisesti hormoonit ovat asettumassa aloilleen. Toivottavasti. Vastaavia silmittömiä raivokohtauksia sain viimeksi teini-ikäisenä.
Toiveena on edelleen oma lapsi, mutta iän karttuessa ymmärrän todennäköisyyden pienenevän päivä päivältä. Aktiivisen yrittämisen olemme jättäneet taaksemme. Tulemme raskaaksi uudelleen jos tulemme. Näiden neljän vuoden aikana, mitä yritystä on takana, niin olen sisäisesti saanut itseni hyväksymään mahdollisen lapsettomuuden. Enään en pahoita mieltäni toisten vauvauutisista, enkä itke kuin joku ystävistäni saa vauvan, enkä koe elämän olevan epäreilua. Ja voin kertoa, että kaikkea noita ja paljon muita tunteita on koettu näiden vuosien aikana. On ollut pakko kääntää uusi sivu elämässä. Elämässä pitää olla muutakin kuin purkkiin pissaamista ja erilaisten testien tekemistä ja jatkuvaa pahaa mieltä asiasta, mille ei voi itse mitään.
Toisaalta en koe suuria ilon hetkiäkään kavereiden vauvauutisista. Eli työmaata on kuitenkin vielä edessä.
Tsemppiä teille muillekin keskenmenon saaneille ja toivotan hyvää joulunalusaikaa. Toivoa ei saa menettää, vaikka elämä ei aina annakaan sitä mitä haluaa maailmassa eniten.