Onko vanhempien negatiiviset tunteet liian iso tabu?

[Vargynja]

Tuntuuko teistäkin että vanhempien negatiivisista tunteista puhutaan liian vähän? Että niistä suorastaan ei saisi puhua? Että kaikilla muilla on vaaleanpunaista eikä lapset ainakaan saa ärtymään?

Ainakin itsestäni tuntuu siltä. Eikä se vain ole realistista, ettei koskaan, edes väsyneenä lapset ärsyttäisi, suututtaisi, uuvuttaisi, you name it. Koska asia on tabu, nostetaan kissa pöydälle.

Milloin viimeksi tunsit lastasi kohtaa syystä tai syyttä jotain "negatiivisista"? Itseäni ärsytti tänään illalla kun esikoinen herätti vauvan huudollaan.

Laitetaan vielä disclaimer että tietenkin kumpikin on äärettömän rakkaita ja varmasti kaikilla muilla on samoin. Niitä muitakin tunteita nyt vain on olemassa ja niistäkin pitäisi voida puhua.

 

[Bella Swan]

Tästä kyllä puhutaan liian vähän. Sellainen olo, ettei saisi sanoa ääneen. Esimerkiksi esikoisen uhma on aivan hirveä, tuntuu ettei muilla ole samanlaista kun kukaan ei koskaan puhu siitä kuinka rankkaa se on ja kuinka se ottaa voimille ja ärsyttääkin.

Myös lyhytaikaista koliikkia epäilin ja se oli rankkaa, silloinkin tuntui ettei siitä saanut puhua ääneen kuinka negatiivisia hetkellisiä tunteita se saattoi yön pikkutunteina herättää.

 

[Shooky90]

Puhutaan aivan liian vähän. Ei ne negatiiviset tunteet mitenkään "poista" sitä rakkautta mitä lastaan kohta tuntee, ne vain ovat se toinen puoli vanhemmuutta.

Minusta jo raskausajan rankkuus on asia josta ei saa puhua. Itse hyperemeesin 2 kertaa sairastaneena en vieläkään osaa uskoa kuinka usein sain kuulla "itsepähän halusit lapsia", "etkö oppinut jo ekalla kerralla", "etkö muka haluakaan lasta", "ei mulla vaan koskaan ollut noin pahaa oloa"...

Esikoisella oli myös ensimmäisenä vuonnaan vaikea koliikki, refluksi, "hammassärky", korvatulehduskierre + reagoi voimakkaasti rokotteisiin. Tuntui että AINA oli jotain mikä vaivasi ja vauva itki usein kipujaan. Se oli erittäin rankkaa ja silloin ei todellakaan tuntunut kuin keneltäkään olisi mitään sympatiaa herunut.

 

[Yölento]

Minusta taas vanhemmuudesta keskustelu on pääosin näitä negatiivisia tunteita. Kaikki on aina raskasta ja vaikeaa. Ihmettelen, että joku lapseton uskaltaa edes harkita lapsia, kun joka puolella keskustellaan siitä, mikä on huonosti ja hankalaa. Jos sitten jollain on asiat hyvin, niin sanotaan, että odotahan vaan, kyllä se siitä suruksi muuttuu.

Kaipaan enemmän keskustelua siitä, miten negatiiviset tunteet saa rajattua niin, että se ei leimaa koko elämää. Jos siis vaikka lapsella on hankala tahtokausi, miten vanhempi ottaa sen empaattisesti, mutta ei anna raivon tarttua itseensä. Jos vauvalla on koliikki, miten nähdä päivässä ne hyvät hetket, joista saa voimavaroja lohdutteluun.

Etenkin kahden ensimmäisen lapsen kanssa minun oli vaikea rajata turhautumistani koskemaan juuri sitä asiaa, josta olin turhautunut. Usein tilanteet kasautuivat niin, että suljin itseni vessaan, että sain rauhoituttua niin, etten huutanut lapsille tai raivonnut muuten kohtuuttomasti.

Kolmannen lapsen kanssa olen päässyt helpommalla, vaikka tämä sairastaa eniten.

 

[Ginger]

Tässä on tullut esille just ne molemmat puolet, mitä mietin. Mielestäni esimerkiksi nykyään useammilla nuoremmilla ihmisillä tuntuu olevan vahva kuva siitä, miten hankalaa ja vaikeaa lapsiperheen elämä on. Toisaalta, en tiedä onko tässä sitten syynä se, että ihmiset nykyään ovat tottuneet ehkä liiaksi helppoon elämään (swaippaat kerran ja löydät itsellesi kumppanin, klikkaat kerran ja saat pizzan...) ja sitten se onkin ikävää kun lapsi oikeasti tarvii sen konkreettisen läsnäolon ja avun. Monesti myös puhutaan siitä arjen raskaudesta negatiivisesti, ei ehkä niinkään siitä, millaisia negatiivisia tunteita lapset aikuisissa herättävät.

Mielestäni tuo, että miten negatiiviset tunteet saisi rajattua niin, että ne ei leimaa koko elämää, on hirvittävän tärkeää. Pitäisi pystyä avoimemmin puhumaan siitä, että tänään se rakas lapsi aiheuttikin raivon tunteita tai muuta mitä vanhemman on vaikea käsitellä. Ajattelen, että vanhempana tunteiden käsittelyn hankaluutta saatta lisätä juuri se häpeä, joka tulee siitä kun raivostuu tai tuntee muuta negatiivista lastaan kohtaan. Jotain sellaista, mikä ei sinänsä ole "hyväksyttyä" tai "normaalia". "Mun ei pitäisi tuntea näin" -ajatus käärii sitten sen oikean tunteen häpeävaippaan ja tilanne pääsee kasvamaan sen myötä hankalammaksi. Jos sen tunteen pystyy hyväksymään, että ok, nyt suutuin tai nyt ajattelin tosi rumasti, niin minun mielestäni sen käsitteleminen on helpompaa. On ok kuitenkin tuntea kaikenlaiset tunteet.
Jos on käyttäytynyt kohtuuttomasti lasta kohtaan, vaikka huutanut ja asian hyväksyy itse, pystyy lapselle kertomaan (ikätason mukaan) että anteeksi, nyt tuli tehtyä typerästi, mutta tilanteesta päästään yli ja rauhoitutaan. Lapsellekin sen voi sanoa, että tuntea saa ihan mitä vaan ja kaikki ajatukset on sallittuja, mutta se pääpointti onkin se, mitä tekee. Lapsi ei varmasti mene rikki, jos aikuinen joskus huutaa tai raivostuu, mutta lapsi hämmentyy, jos aikuinen käyttäytyy sen jälkeen kummallisesti siksi, kun ei osaa käsitellä tilannetta. Mulla oli tän kanssa itsellä joskus tosi hankalaa, kun oli vaikea elämänvaihe ja todella raskasta, enkä pystynyt sitten hyväksymään niitä vaikeita tunteita mitä lapseen kohdistui. Mutta ensin ymmärsin, että antamalla itselleni anteeksi sen, että tunnen näin enkä vaan vellonut tunteessa "kun en saa tuntea näin", niin pääsin eteenpäin. Sen jälkeen oli helpompi nähdä se kokonaisuus, mistä mikäkin johtuu. Eteneminen tässä kyllä vaati sen, että olen puhunut myös muille näistä negatiivisista tunteistani.

Nyt lähti vähän keittiöpsykologiaan Mutta kirjavinkin voisin antaa, jos omat negatiiviset tunteet lasta kohtaa mietityttää, sellainen kuin Vanhemman kiukkukirja on todella hyvä. Mua ainakin auttoi.

 

[Vargynja]

Ehkä pääasiassa puhutaankin siitä arjen raskaudesta. Mutta sitten ei kuitenkaan niistä tunteista. Tietysti joka paikassa ei myöskään puhuta samoista asioista ja samaan sävyyn. Yritän siis sanoa että monessa paikassa tuntuu olevan ihan normaalia sanoa että vauva valvotti koko yön. Mutta ei tunnu olevan ok sanoa että tällä hetkellä vihaa lastaan näin vain vähän kärjistäen. (Siltähän voi hetkittäin tuntua vaikka kaikki olisi hyvin ja rakastaa lastaan.) Ja mielestäni senkin sanominen tai lievemmin sen että nyt ottaa päähän lapsen törttöily pitäisi olla ok. Niillekin tunteille pitäisi olla tilaa, jotta niitä voi purkaa ja käsitellä ja näkisi että muistakin tuntuu joskus siltä. Se voisi auttaa monia juurikin käsittelemään ne tunteet ja toimimaan niissäkin tilanteissa paremmin. (Lisätään taas disclaimer että tietenkään ei ole ok esim. satuttaa lastaan vaikka kuinka raivostuttaisi.)

 

[Pingviiniemo]

Tää onkin mielenkiintoinen aihe. Välillä itsestäni tuntuu, että valittamisesta on tullut somessa joku elämäntapa ja kokoajan kuulee vaan sitä negatiivista näkökulmaa lapsiarjesta.

Toisaalta taas somessa on liikaa sitä täydellistä kulissi/suorittamisvanhemmuutta. Eli sinunkin pitää olla tällainen kaiken osaava ja jaksava äiti. Toki jotkut on oikeestikkin tällaisia.

Mun mielestä negatiivista tunteista ja jaksamisesta saa ja täytyykin puhua, mutta se ei saa olla mikään mukana kulkeva leima, joka määrittää koko lapsuusajan ja muut kuulee aina vaan kaiken huonon.

Sen ymmärrän 100%, kun on koliikkivauva, tai uhmaikä, että varmasti kaatuu seinät päälle ja jaksaminen on enemmän kuin koetuksella. Voimia niiden kanssa kamppailijoille.