En usko, että on hyötyä tarkoituksella aiheuttaa pettymyksiä, mutta niitä ei kannata liikaa välttääkään, luonnollisesti niitä aina jonkin verran tulee. Mua on välillä kasvatettu vähän siihen tapaan, että "teen näin, jotta oppisit kestämään tälläistä". En tiedä onko se oikeasti opettanut mua kestämään mitään, sellainen on jotenkin tosi vaikea lapsena käsitellä. Jotenkin ei olisi oikeutta loukkaantua, koska tää on jotain mun vahvistamista. Jotenkin se on epäaitoa, koska tiedän sen olevan sitten feikkiä. En ole koskaan kuitenkaan tuntenut, ettei mua olisi rakastettu. Tuo jokin karaistus yhdistettynä "tiedäthän, että rakastan sua" on jotenkin todella outo yhtälö. Miten ihmeessä sellasesta voi ajatella? Lähinnä se kuulostaa jotenkin hullulta noin ulkopuolelta ajateltuna, mutta lapsi taas oppii pitämään sitä normaalina tapana olla, toimia ja kommunikoida.
