Todellakin on huolta, liioiteltua tosin täällä.
Meillä on täällä alakouluikäinen esikoinen, joka on autisti ja kehitysvammainen. Varmaan olen "hieman" traumatisoitunu hänen lapsuutensa aikana, se oli kaikin puolin hirveää aikaa kun ymmärsin että omalla rakkaalla lapsella ei kaikki olekkaan "kunnossa", ja että haasteet ovat moninaisia. Muistan sen, kuinka pahasti sekaisin huolesta olin, edelleenkin tuntuu se välillä pahalta. Olemme oppineet elämään esikoisen vammaisuuden ja autismin kanssa, vaikkei elämä hänen kanssa helppoa ole. Mahtava tyyppi, ja hän on meitä kasvattanut myös ihmisinä äärettömän paljon.
Kun päätimme miehen kanssa tehdä toisen lapsen, puhuimme jo silloin että on hyvä tietää se tosiasia, että esikoisen vuoksi on meidän lapsilla kohonnut riski olla autisminkirjolla, ja se pitää hyväksyä. Se nyt ei olekaan ollut niin helppoa mitä kuvittelimme.
Nyt meillä toukokuinen kohta 4kk tyttö. Hän on kehittynyt normaalisti tähän asti (koputan puuta). Esikoisesta johtuen, olen ollut silmä kovana tarkkailemassa kehitystä ja tarkkailemassa löydänkö autistisia piirteitä ja redflageja. Välillä pitänyt itseä muistuttaa kovastikkin että nauttisin vauvasta enemmän huolen sijaan. Useimmin se onnistuukin, mutta satunnaisia huolipäiviäkin on.
Voimia ja tsemppiä kaikille murehtijoille, sen kokemuksesta sanon että ne mahdolliset diagnoosit ja vammat eivät muuta lastanne, sama rakas hän on edelleen. Ja vaikka jotain löytyisikin, aika kyllä auttaa teitäkin, lapset (vammaisetkin) kehittyvät ja vanhemmat sitäkin enemmän. Ja useinhan huolet ovat täysin turhiakin.