Onko ok tuntea katumuksen tunteita vanhemmuudesta?

[Bella Swan]

Tämä on vähän tabu. Joskus väsyttää, ärsyttää ja ehkä jopa kaduttaa, että on tullut saatua lapsia. Mitä mieltä, onko ok tuntea näin saatika myöntää se?

Minusta tunteille ei voi mitään. Varmasti moni ainakin hetkellisesti saattaa katua. Ainakin itse olen joskus huonoina hetkinä ajatellut, että mitä on tullut tehtyä. Mutta sitten tulee paha mieli ja katumus niistä ajatuksista, vaikka on rankkaa, en vaihtaisi mitään tai ketään pois. En voi kuvitella sitä lapsenkaipuuta, joka olisi jos ei oltaisi saatu lapsiamme. He ovat maailman parhaita tyyppejä

 

[Pikkupikkupikkunen]

Oon halunnu ja toivonu lastani enemmän kun mitään. Muistan vieläki sen kaipuun omasta lapsesta. Musta tuntu et sattuu fyysisesti, kun niin kovasti toivoin et saisin olla äiti. Mutta on silti joskus väsyneenä käyny mielessä et oispa elämä helppoa ilman lasta. Aina sais mennä ja tehhä mitä vaan, ei tarvis välittää kenenkään unista, syömisistä yms. Luulen et kaikilla on joskus tämmösiä hetkiä. Kuitenkin äitinä on ihanaa olla, minusta on niin hauskaa seurata millainen tyyppi tästä mun kullasta tulee. Muutenkin mun täysin puolueeton mielipiteeni on et tää mun lapseni on maailman suloisin ja ihmeellisin

 

[Nila]

Kaipa se on ihan inhimillistä että ihminen väsyneenä, nälkäisenä, kiireessä ja melussa toivoo että olisi hiljaista ja omaa aikaa syödä ja nukkua rauhassa. Ajatuksia ja tunteita tulee ja menee. Menevät nopeammin ohi kun ei liikaa taistele vastaan tai jää kauhistelemaan

 

[Evergreen]

Komppaan edellisiä vastaajia. Päätös siitä, että lapsia saa tulla, jos niitä on meille tarkoitettu oli itsestäänselvä. Joskus on kuitenkin aamuja, jolloin mielellään nukkuisi pitkään, tai aterioita, jotka haluaisi syödä pitkän kaavan mukaan ilman keskeytyksiä. Mutta, se minkä lapsi on tähän elämään antanut on korvaamatonta, joten nuo ovat vain ohimeneviä ajatuksia, ja olen suonut ne itselleni. @Bella Swan :in sanoin ajatuksista tulee jopa vähän paha mieli, koska onhan lapset maailman ihanimpia

 

[MinnaM]

Kaikenlaiset tunteet on sallittuja ja ymmärrettäviä. Joskus ajoittain itselläkin tulee näitä ohimeneviä tuntemuksia ja ajatuksia, vaikka niitä ei oikeasti tarkoittaisikaan. Lapset on parasta, mitä mun elämässä on tapahtunut ja olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Tärkeää on myös puhua näistä asioista ääneen, varsinkin jos ajatukset alkaa olla hallitsevia. Silloin on hyvä keskustella asiasta kumppanin tai muun tukiverkoston kanssa, koska mielestäni myös vanhemmilla on oikeus joskus ottaa breikkiä siitä vanhempana olosta. Kun muistaa huolehtia itsestään ja omasta hyvinvoinnista, voi lapsetkin paremmin!

 

[Suski75]

Varmaan sellaisia ajatuksia on ok ajatella, mutta ei niitä minusta kannata ääneen sanoa, ellei todella halua oikeasti lapsistaan eroon. Minulle on yksi ihminen kertonut, että jos hän saisi palata menneisyyteen, hän ei tekisi lapsia, ja olen siitä lähtien surrut tuota, ja toisaalta olen pelännyt, että hänen lapsensa kuulevat asiasta. Ihan hirveää ajatuskin, että hänen lapsensa ikinä saisivat siitä kuulla.

Minä tuskin olisin enää elossa, jos en olisi saanut lapsia. Elämä ilman lapsia oli sietämättömän hirveää, ja kun sain lapsen, oli kuin kaikki elämän palaset olisivat loksahtaneet kohdilleen ja kaikki on ollut siitä asti oikein. Toki elämä on rankkaa pienten lasten kanssa, vaikka molemmilla on sairaus josta kelakin myöntää vammaistukea (eli lapsen hoito on selkeästi vaativampaa kuin terveen lapsen hoito), mutta en ole sekuntiakaan pitänyt sitä sisintä jäytävää lapsettomuuden epätoivoa parempana kuin pahinkaan hetki lasten kanssa, ja toisaalta kaiken aikaa taustalla on lämmin tunne, että maailma on oikein ja kaiken kuuluu olla juuri näin. Minulle lapsettomuus on se ultimaattisen kauhea absoluuttinen nollapiste, jonka alapuolelle ei pääse jos lapsia on onnistunut saamaan.

En tarvitse omaa aikaa, sitä sain yllin kyllin ennen lapsia, ja inhosin sitä, että piti keksiä tapoja tappaa aikaa, kun kaikki mielenkiintoinen oli tehty ja kokeiltu jo. Toki jos omaa aikaa olisi, kyllä sille käyttöä olisi, mutta ne aktiviteetit voi lykätä vaikkapa 10 vuoden päähän oikein hyvin. Sitten sitä jatkuvaa tylsyyttä taas riittää yllin kyllin.

 

[MinnaM]

Varmaan sellaisia ajatuksia on ok ajatella, mutta ei niitä minusta kannata ääneen sanoa, ellei todella halua oikeasti lapsistaan eroon. Minulle on yksi ihminen kertonut, että jos hän saisi palata menneisyyteen, hän ei tekisi lapsia, ja olen siitä lähtien surrut tuota, ja toisaalta olen pelännyt, että hänen lapsensa kuulevat asiasta. Ihan hirveää ajatuskin, että hänen lapsensa ikinä saisivat siitä kuulla.

Minä tuskin olisin enää elossa, jos en olisi saanut lapsia. Elämä ilman lapsia oli sietämättömän hirveää, ja kun sain lapsen, oli kuin kaikki elämän palaset olisivat loksahtaneet kohdilleen ja kaikki on ollut siitä asti oikein. Toki elämä on rankkaa pienten lasten kanssa, vaikka molemmilla on sairaus josta kelakin myöntää vammaistukea (eli lapsen hoito on selkeästi vaativampaa kuin terveen lapsen hoito), mutta en ole sekuntiakaan pitänyt sitä sisintä jäytävää lapsettomuuden epätoivoa parempana kuin pahinkaan hetki lasten kanssa, ja toisaalta kaiken aikaa taustalla on lämmin tunne, että maailma on oikein ja kaiken kuuluu olla juuri näin. Minulle lapsettomuus on se ultimaattisen kauhea absoluuttinen nollapiste, jonka alapuolelle ei pääse jos lapsia on onnistunut saamaan.

En tarvitse omaa aikaa, sitä sain yllin kyllin ennen lapsia, ja inhosin sitä, että piti keksiä tapoja tappaa aikaa, kun kaikki mielenkiintoinen oli tehty ja kokeiltu jo. Toki jos omaa aikaa olisi, kyllä sille käyttöä olisi, mutta ne aktiviteetit voi lykätä vaikkapa 10 vuoden päähän oikein hyvin. Sitten sitä jatkuvaa tylsyyttä taas riittää yllin kyllin.

Harva tuskin oikeasti tarkoittaa niitä ohimeneviä ajatuksia, jonka takia asia ei myöskään sais olla tabu, josta ei ikinä puhuta. Itseä ainakin usein helpottaa se, että pääsee purkamaan jollekin toiselle höyryjä ulos, jonka jälkeen usein mielikin on kevyempi. En mä ainakaan oikeasti haluaisi lapsistani eroon, vaikka joskus sellaisia ajatuksia saatan tunteakin hetkellisesti. Ei ne ajatukset tee kenestäkään sen huonompaa vanhempaa. Ja mun mielestä on hyvä, jos joku uskaltaa jollekin läheiselle avautua aiheesta, hän voi vaikka tarvita apua asian kanssa, jos on esim. oikeasti uupunut perheen tilanteeseen. Silloin ei tarvita sääliviä katseita tai tuomiota, vaan jonku joka kuuntelee ja tuo esimerkiksi uusia näkökulmia asiaan ja auttaa tarvittaessa avun piiriin.

Ja eihän sen breikin tarvitse olla mikään pitkä vaan joskus voi riittää se, että puoliso ottaa hetkeksi koppia lapsista ja pääsee itse vaikka muutamaksi tunniksi jonkun rakkaan harrastuksen pariin ja olemaan muutakin kuin 24/7-vanhempi. Mutta jokainen meistä on erilainen ja toiset tarvitsee omaa aikaa enemmän kuin toiset.

 

[Vargynja]

Minusta kaikki tunteet on sallittuja ja niistä saa myös puhua. Muuten niistä tulee tabuja (tai ne pysyy sellaisina). Muutenkin paha olo helpottaa nopeammin, kun saa purkaa sitä jonnekin. Tällaisten tunteiden kanssa pitää vaan sekä tuntijan että kuulijan huomata tunteen olevan ohimenevä ja ettei oikeasti toivo lapsia pois elämästään. Tietenkin siinä on hyvä miettiä hetki kenelle ja miten asian ilmaisee. Lapsille ei asiasta kuulu puhua.

Kyllä itsekin olen joskus toivonut ainakin omaa tilaa ja aikaa. Uupuneena voi tulla monenlaisia tunteita ja ajatuksia eikä ne tarjoita etteikö rakastaisi lastaan. Korkeintaan siitä että on jaksamisen rajoilla tai sen yli ja tarvitsisi vähintään tauon.

 

[Suski75]

Harva tuskin oikeasti tarkoittaa niitä ohimeneviä ajatuksia, jonka takia asia ei myöskään sais olla tabu, josta ei ikinä puhuta. Itseä ainakin usein helpottaa se, että pääsee purkamaan jollekin toiselle höyryjä ulos, jonka jälkeen usein mielikin on kevyempi. En mä ainakaan oikeasti haluaisi lapsistani eroon, vaikka joskus sellaisia ajatuksia saatan tunteakin hetkellisesti. Ei ne ajatukset tee kenestäkään sen huonompaa vanhempaa. Ja mun mielestä on hyvä, jos joku uskaltaa jollekin läheiselle avautua aiheesta, hän voi vaikka tarvita apua asian kanssa, jos on esim. oikeasti uupunut perheen tilanteeseen. Silloin ei tarvita sääliviä katseita tai tuomiota, vaan jonku joka kuuntelee ja tuo esimerkiksi uusia näkökulmia asiaan ja auttaa tarvittaessa avun piiriin.

Ja eihän sen breikin tarvitse olla mikään pitkä vaan joskus voi riittää se, että puoliso ottaa hetkeksi koppia lapsista ja pääsee itse vaikka muutamaksi tunniksi jonkun rakkaan harrastuksen pariin ja olemaan muutakin kuin 24/7-vanhempi. Mutta jokainen meistä on erilainen ja toiset tarvitsee omaa aikaa enemmän kuin toiset.

Nimenomaan tarkoitin sitä, kun oikeasti tarkoitetaan sitä mitä sanotaan. Miksi sanoa jotain noin hirveää, jos ei tarkoita sitä? Taukojahan jokainen varmasti toivoo, mutta se on täysin eri asia kuin toivoa ettei lapsia olisi, eli pelkästö taukojen kaipuusta ei suinkaan ole kyse.

Koen tämän olevan samanlainen asia kuin itsemurhalla uhkaaminen, sitäkään ei ole syytä sanoa ellei tosissaan sitä tarkoita.

Minusta myös tuo lasten pois toivominen on erittäin sääliä herättävä asia, sehän on kuin parinkymmenen vuoden vankila sellaiselle, joka tosissaan ei lapsia sittenkään olisi halunnut. Ja tuota ihmistä, joka minulle sanoi, että peruisi lapsensa jos saisi uudestaan päättää, pidän samalla äärimmäisen vahvana, koska hän on tunteistaan huolimatta lapsilleen loistava äiti. Minä en välttämättä pystyisi hoitamaan yhtä hyvin lapsia, joita en olisi halunnut. Se vahva tunne, että lapset ovat nimenomaan se tärkein asia jota on aina halunnut, antaa todella paljon lisävoimia silloin kun elämä lasten kanssa on kuormittavaa.

 

[Vargynja]

Nimenomaan tarkoitin sitä, kun oikeasti tarkoitetaan sitä mitä sanotaan. Miksi sanoa jotain noin hirveää, jos ei tarkoita sitä? Taukojahan jokainen varmasti toivoo, mutta se on täysin eri asia kuin toivoa ettei lapsia olisi, eli pelkästö taukojen kaipuusta ei suinkaan ole kyse.

Koen tämän olevan samanlainen asia kuin itsemurhalla uhkaaminen, sitäkään ei ole syytä sanoa ellei tosissaan sitä tarkoita.

Mielestäni on paljonkin eroa miten sen asian sanoo. Mielestäni on ok sanoa esim. "Juuri nyt en jaksaisi yhtään lapsiani ja tuntuu siltä että olisi parempi ilman heitä." Kun taas pelkkä "Kunpa en olisi ikinä tehnyt lapsia" on aika karun kuuloista. Kyllähän sitä tavallaan sillä hetkellä tarkoittaa. Siis että sillä hetkellä tuntuu siltä. Mutta jos asiat ei ole todella huonosti samalla tiedostaa tunteen ohimenevyyden ja sen, että rakastaa lapsia sen hetken tunteesta huolimatta.

Itsemurhaan jos verrataan niin ensimmäinen vastaisi ehkä lausetta "en jaksaisi elää." ja jälkimmäinen olisi lähempänä sitä itsemurhalla uhkailua. Jokaisessa näissä tapauksissa lähtisin ensisijaisesti miettimään, mitä tehdä tai mistä saisi apua ettei tuntuisi niin kurjalta.

Mutta yhtä oikeaa mielipidettä ei tässäkään asiassa ole. Tämä on minun henkilökohtainen mielipiteeni.

 

[Ginger]

Tottakai saa tuntea ja sanoakin sen ääneen. Tosin jos tällaisista tunteistaan haluaa keskustella, niin aikuisten kesken tai vaikkapa psykologin kanssa. Lasten ei tulisi niitä kuulla. Mielestäni silti on liioiteltua sanoa, ettei niistä kannattaisi puhua, vaan nimenomaan puhuminen saattaa auttaa ajattelijaakin toteamaan, että ehkä en tunnekaan ihan niin tai ylipäätään ajatusten ulos päästä saaminen auttaa. Tunteet on kaikki sallittuja ja yksilön tunteet ei satuta ulkopuolisia, ellei niiden anna satuttaa.