Mä lähdin jopa FBstä sen takia, kun ahdistun (tai raivostun) niin pahasti hössöttämisestä ja lässyttämisestä. Siellä en siis kenellekään kertonut että olen raskaana, vaan kerroin parhaimmille ystäville sitten kun kasvokkain näimme. Jotenkin mun ajatusmaailmaan ei vaan mahdu sellainen meininki, että heti raskaustestin tehtyä jotkut siellä huutelee "OON RASKAANA 5. VIIKOLLA JEE" ja si sen jälkee sinne tulee vaan tarinoita raskauden etenemisestä, ja sen jälkeen vaan lapsesta kaikkea. Eli niin sanotusti henkilöiden kaverit saavat tietää vain, mitä sille vauvalle kuuluu mutta äitiä/isää ei enää tunneta kohta ollenkaan.
Käännyin tosi paljon sisään päin. En vaan jotenkaan kestä sitä "oo ihanaa kumpi tulee millon tulee"-kysymyksiä, enkä osaa sanoa, miksi ne ahdistaa niin paljon. Itse olen aina ajatellut lapsen olevan osa elämää, niitä syntyy koko ajan, enkä näe asiaa mitenkään niin ihmeellisenä kuin suuri osa ihmisistä. Toki kaikille haluaville ei jälkikasvua suoda ja tietenkin se on ikävää, mutta kyllä minä osaan omalla tavalla olla onnellinen siitä, että itse olen näitä joita onni on potkaissut. En vain jaksa sitten sitä, miten ihmiset alkavat hössöttämään.
En tykkää siitä, että joidenkin mielestä tosiaan millään muulla ei ole väliä, vaan nyt sitten odottavaa äitiä voi kohdella vain odottavana äitinä. Oma persoonani katoaa heidän silmistään kokonaan, olenhan odottava äiti! Töissä ahdisti, kun osa kyseli koko ajan paljonko painoni on noussut, tulivat keskustelemaan alapääongelmistaan, kommentoivat mahani kokoa ja sitä kuinka liikun reippaasti "vaikka toi sun maha on jo ihan hillitön", ja yksi kollega jopa jätti minulle nimelläni puhumisen, olin hänelle vain "äitee" (lähes kuuskymppinen täti oli kyseessä). Kaikki nuo olivat raivostuttavia ja ahdistavia. OLIN YHÄ MINÄ, mutta heille olin vain äiti. Onneksi olen jo äitiyslomalla.
Mahan koskettelu oli myös rasittavaa. Jopa oman äitini yrittämä mahan taputtelu oli sietämätöntä - onneksi hän oppi suht nopeasti kun tokaa kertaa oli taputtamassa mahaani, niin jostain käsiini kumpusi sellainen refleksi, että löin häntä käteen. Ei ole sen jälkeen taputellut :D
Mielestäni vatsani hyväily ja koskettelu kuuluu vain miehelleni ja itselleni. Jopa parhaan kaverin kokeilu ahdisti, mutta en osannut hänelle kuitenkaan sanoa että "älä viitsi", en tiedä miksi. Hyvin epämukavalta se kuitenkin tuntui, mutta yritin vain kestää sen.
Nyt ahdistaa jo hieman se kun jotkut suunnittelevat tulevansa kylään joko sairaalaan tai meille kotiin "heti kun lapsi on syntynyt". Minulta ei olla kysytty mitään. Olen ollut vielä hiljaa, koska tilanteen lähestyessä osaan kyllä sanoa että nyt ei vielä jaksa vastaanottaa ketään.
Muutuin siis jo syksyllä hyvin paljon kotihiireksi, ja olenkin siitä suunnattomasti nauttinut. Äitiysloman alettua kokeilin yksin pientä reissua kotikonnuilleni, jossa ennen olen voinut aina ihanasti rentoutua. Tällä kertaa rentoutumisesta ei ollut tietoakaan, ja halusin jo ensimmäisenä iltana kotiin ja oman kullan viereen, ihanaan hiljaisuuteen ja omaan rauhaan. Siellä sitten viikon jouduin kärvistelemään ja laskemaan päiviä milloin pääsen kotiin, ja päätinkin että enää en yökylään lähde mihinkään tämän raskauden aikana (vaikka niitä olimme suunnitelleetkin).
Mitenkähän avautumiseni tiivistäisi? Ehkä sillä lailla, että en pidä siitä, että äitiyden tultua on ns. vapaata riistaa. En pidä siitä, että unohdetaan odottavan äidin oma henkilöllisyys ja persoona, ja nähdään hänet vain odottavana äitinä, ihan kuin se olisi hänen elämäntehtävänsä siitä edes päin - olla vain äiti ja heittää oma elämä kankkulan kaivoon. En ole ikinä muutenkaan ollut hössöttämisen ja lässyttämisen fani, nyt vielä vähemmän hormonien jyllätessä, mutta muiden ihmisten osalta se on pahentunut itseäni kohtaan. Kamalaa! Ei enää ihmetytä, miksi olen sulkeutunut omaan ihanaan kuplaani.
