Melissa-
Silmät suurina ihmettelijä
Jotain vertaistukea tai jotain tulin täältä hakemaan, kun vaivaa akuutti epäusko itseen, koska lapseni ei olekkaan kuin Vilijonkalla.
Taustana tähän voin kertoa, että minulla on kaksi lasta, joista vanhempi 10, joten aika on jo mullannut aika hyvin muistoja. Vauvana hän oli helpompi, mutta ikää ollessä noin 3-4 (tai jotain sinnepäin) sai kyläillessä levottomuuskohauksia. Ensin jännitti kylään tullessa ja sitten pikkuhiljaa rohkaistui kunnes tunnissa/parissa tilanne eskaloitui sokeasti säntäilevään ja sylissä rimpuilevaan taaperoon. Tavarat hän kumminkin muistaakseni jätti rauhaan.
Nyt minua on siunattu entistä temperamenttisemmalla taaperolla (ikää nyt melkein 2v). Välillä huomaan olevani huolissani, että onko hän "lintu vai kala", kun puhe ei ole lähtenyt kehittymään juurikaan ja en osaa sanoa ymmärtääkö hän edes mitä puhun hänelle.
Suurin ongelma kuitenkin hänen kanssaan on vilkkaus ja se temperamentti. Kävimme kylässä sukulaisillani, jotka ovat kaikki hillittyjä ja kylmänkankeita aikuisia, jotka ovat jo ajat sitten varmasti unohtaneet millaisia lapset ovat tai millaista oli olla sellainen. "En oo ikinä nähnyt noin vilkasta lasta" -taisi yksi useamman pojan saanut nainen sanoa.
Vierailun aikana lapseni säntäili huoneesta toiseen ja kävi varmasti jokaisen esineen aivan ujostelematta läpi ja ei mitenkään hellävaraisesti. Koitti penkoa laatikoita ja roikkui verhoissa -ei hetkeäkään paikoillaan sen ensimmäisen 15min jälkeen. Kieltäminen menee kuuroille korville ja monesti aiheuttaa vaan kauheaa vastarintaa ja meltdowneja, joissa saattaa jopa kirkua suoraa kurkkua ja hakata päätä lattiaan. Tähän tilantenteeseen en uskaltanut ajaa taaperoa, vaan tutkittiin asuntoa yhdessä ja koitin turvata ne esineet mitä pystyin. Lapseni taisi kiljaista hieman säntäillessään ja näin yhden sukulaisen ilmeen, jota en osaa edes sanoin kuvailla, mutta tunsin sen arvostelevan lapseni käytöstä. Tämä samainen sukulainen on vuosia arvostellut esikoiseni levottomuutta verraten omaan lapseensa. Tämä sukulainen ei ole asunnon omistaja vaan oli kylässä siellä samaan aikaan.
Äitiys on itselle arka paikka, kun ei ole kohtalotovereita kaverina ja sitä miettii etenkin tämmöisten päivien jälkeen, että onko oma lapsi jotenkin ihan "next level vilkas ja temperamenttinen" vai onko täällä ketään muuta, joka kokee samoja tunteita?
Taustana tähän voin kertoa, että minulla on kaksi lasta, joista vanhempi 10, joten aika on jo mullannut aika hyvin muistoja. Vauvana hän oli helpompi, mutta ikää ollessä noin 3-4 (tai jotain sinnepäin) sai kyläillessä levottomuuskohauksia. Ensin jännitti kylään tullessa ja sitten pikkuhiljaa rohkaistui kunnes tunnissa/parissa tilanne eskaloitui sokeasti säntäilevään ja sylissä rimpuilevaan taaperoon. Tavarat hän kumminkin muistaakseni jätti rauhaan.
Nyt minua on siunattu entistä temperamenttisemmalla taaperolla (ikää nyt melkein 2v). Välillä huomaan olevani huolissani, että onko hän "lintu vai kala", kun puhe ei ole lähtenyt kehittymään juurikaan ja en osaa sanoa ymmärtääkö hän edes mitä puhun hänelle.
Suurin ongelma kuitenkin hänen kanssaan on vilkkaus ja se temperamentti. Kävimme kylässä sukulaisillani, jotka ovat kaikki hillittyjä ja kylmänkankeita aikuisia, jotka ovat jo ajat sitten varmasti unohtaneet millaisia lapset ovat tai millaista oli olla sellainen. "En oo ikinä nähnyt noin vilkasta lasta" -taisi yksi useamman pojan saanut nainen sanoa.
Vierailun aikana lapseni säntäili huoneesta toiseen ja kävi varmasti jokaisen esineen aivan ujostelematta läpi ja ei mitenkään hellävaraisesti. Koitti penkoa laatikoita ja roikkui verhoissa -ei hetkeäkään paikoillaan sen ensimmäisen 15min jälkeen. Kieltäminen menee kuuroille korville ja monesti aiheuttaa vaan kauheaa vastarintaa ja meltdowneja, joissa saattaa jopa kirkua suoraa kurkkua ja hakata päätä lattiaan. Tähän tilantenteeseen en uskaltanut ajaa taaperoa, vaan tutkittiin asuntoa yhdessä ja koitin turvata ne esineet mitä pystyin. Lapseni taisi kiljaista hieman säntäillessään ja näin yhden sukulaisen ilmeen, jota en osaa edes sanoin kuvailla, mutta tunsin sen arvostelevan lapseni käytöstä. Tämä samainen sukulainen on vuosia arvostellut esikoiseni levottomuutta verraten omaan lapseensa. Tämä sukulainen ei ole asunnon omistaja vaan oli kylässä siellä samaan aikaan.
Äitiys on itselle arka paikka, kun ei ole kohtalotovereita kaverina ja sitä miettii etenkin tämmöisten päivien jälkeen, että onko oma lapsi jotenkin ihan "next level vilkas ja temperamenttinen" vai onko täällä ketään muuta, joka kokee samoja tunteita?


