N
NeverSay:Never
Vieras
Monet on sitä mieltä, että lapsen saaminen ei ole ratkaisu. Jos olet onneton lapsettomana, siihen on jokin perimmäinen syy ja lapsen saaminen ei sitä syytä poista. Itse olen kuitenkin hieman eri mieltä. Lähipiirissäni on paljon lapsia ja heidän vanhempiaan, ja tiedän, kuinka työntäyteistä ja vastuullista vanhemmuus on. Tiedän kuitenkin myös sen, että lapset nuorentavat ja virkistävät. Huolettomilla huomioillaan ja hauskoilla sanomisillaan he tuovat aikuisen elämään näkökulman, joka muuten puuttuisi.
Pienen lapsen suoma rakkaus on myös jotain uskomatonta. Oma pikkuveljeni syntyi, kun olin 14-vuotias. Rakastuin pieneen kerrasta käydessäni sairaalassa katsomassa, ja monta vuotta tuo pikkuinen oli minulle tärkeintä maailmassa. Ja mikä parasta, itse olin hänelle hirveän tärkeä heti äidin ja isän jälkeen. On uskomattoman liikuttavaa, kun pieni lapsi satuttaa itsensä tai pelkää, ja itse saa olla se, johon tuo avuton olento niin luottavaisesti turvaa. Se sai minut automaattisesti aina olemaan luottamuksen arvoinen. Sain hirveästi iloa siitä, että hakiessani hänet joskus äidin sijasta päiväkodista hän aina ilahtui suunnattomasti minut nähdessään. Leikit jäivät siihen paikkaan ja hän lähti juoksemaan minua vastaan nimeäni huutaen. Niin ihanaa tuottaa sellaista vilpitöntä iloa!
Sitten muutin pois kotoa ja yhteyteni pikkuveljeen hiipui. Hoidin 1,5 vuotta perheessä lapsia, joista nuorin oli aloittaessani kolmen viikon ikäinen. Kiinnyin häneenkin, mutta lopetin hoitotyöt ja olen nyt tilanteessa, jossa en ole kenellekään lapselle erityisen tärkeä. Se tuntuu pahalta. Mieheni kyllä ilahtuu edelleen aina minut nähdessään, mutta se on aivan eri asia. Kaipaan sitä tarpeellisuuden tunnetta, jonka äitinä oleminen taatusti toisi tullessaan. Kuitenkin olen onnellinen nytkin. Jotain vain silti puuttuu.
Pienen lapsen suoma rakkaus on myös jotain uskomatonta. Oma pikkuveljeni syntyi, kun olin 14-vuotias. Rakastuin pieneen kerrasta käydessäni sairaalassa katsomassa, ja monta vuotta tuo pikkuinen oli minulle tärkeintä maailmassa. Ja mikä parasta, itse olin hänelle hirveän tärkeä heti äidin ja isän jälkeen. On uskomattoman liikuttavaa, kun pieni lapsi satuttaa itsensä tai pelkää, ja itse saa olla se, johon tuo avuton olento niin luottavaisesti turvaa. Se sai minut automaattisesti aina olemaan luottamuksen arvoinen. Sain hirveästi iloa siitä, että hakiessani hänet joskus äidin sijasta päiväkodista hän aina ilahtui suunnattomasti minut nähdessään. Leikit jäivät siihen paikkaan ja hän lähti juoksemaan minua vastaan nimeäni huutaen. Niin ihanaa tuottaa sellaista vilpitöntä iloa!
Sitten muutin pois kotoa ja yhteyteni pikkuveljeen hiipui. Hoidin 1,5 vuotta perheessä lapsia, joista nuorin oli aloittaessani kolmen viikon ikäinen. Kiinnyin häneenkin, mutta lopetin hoitotyöt ja olen nyt tilanteessa, jossa en ole kenellekään lapselle erityisen tärkeä. Se tuntuu pahalta. Mieheni kyllä ilahtuu edelleen aina minut nähdessään, mutta se on aivan eri asia. Kaipaan sitä tarpeellisuuden tunnetta, jonka äitinä oleminen taatusti toisi tullessaan. Kuitenkin olen onnellinen nytkin. Jotain vain silti puuttuu.