Enpä olis ikinä uskonut, että alan tänne urputtaa, mutta nyt on pakko päästää höyryjä.
Mun äiti on oikea kunnon "vauvakouluttaja", jonka mielestä mä annan lapselle liikaa syliä, liikaa tissiä, kannan liikaa kantoliinassa ja kehtaan vielä antaa vauvan nukkua mun vieressä yöt! Kuulemma vauvasta tulee kitisevä takiainen joka on aina jotain vaatimassa... Mun vauvani ei kuulemma osaa nukahtaa ja nukkua yksin vaan sitä pitää jatkuvasti hyssytellä ja se on pilalle hemmoteltu ja kun se on kolme kk, sille pitää syöttää velliä kun on tissillä kasvanut liian isoksi. (Ok, myönnän että tyttö on iso, 2 kk, 7300 g ja 61 cm.) Ja vauva ei kuulemma osaa olla itsekseen vaan koko ajan sitä pitää kantaa ja viihdyttää.
Olen täysin eri mieltä! Tyttö nukahtaa oikein hienosti itsekin tutti suussa ja nukkuu pitkiä päikkäreitä ilman että kukaan olisi vieressä. Kannan jopa huonoa omatuntoa siitä kuinka paljon istutan lasta sitterissä ja makuutan lattialla, kun en tuota 7 kg mötikkää jaksa enkä ehdi koko aikaa kanniskella. Tissillä lapsi tosiaan paljon on, mutta entäs sitten, hyvä kun maistuu ja lapsi kasvaa, ja mäkin nautin imettämishetkistä, jolloin saa olla lasta lähellä. Ja jos se kerran kasvaa isoksi pelkällä tissillä, niin miten se muka ei riittäis lapselle?
Äiti on nähnyt tytön viimeksi yli kuukausi sitten kun yhden viikonlopun vietimme äidin luona. Pakkohan sitä tyttöä oli silloin kanniskella, kun ei ollut sitteriä tai mitään mihin lapsi laskea, ja talossa kolme pikkukoiraa jotka enemmän kuin mielellään olisivat vauvan naamaa nuolemassa ja masun päällä kiipeilemässä. Ja toki pieni sätkähteli hereille, kun ne hiton rakit räksyttivät, välillä ovikello pärähti soimaan, äidin mies kailotti kovaan ääneen puhelimessa jne. Tyttö on tottunut tasaiseen taustameluun, mutta ei äkillisiin ääniin. Eipä niitä paljoa kuulu meidän kotona. Pitäiskö alkaa paukutella kattilan kansia yhteen ihan niinkuin totuttelumielessä?
Hienoa että äiti siis tuntee paremmin lapseni kuin mä itse, vaikka hän on nähnyt vauvaa vain kahdesti.
Eniten mua ärsyttää se, että vaikka tiedän ettei mun kasvatustavoissa ole mitään vikaa ja jotkut asiantuntijat jopa suosittelevat sitä hoitotyyliä, jota itse noudatan, en ikinä osaa kertoa äidille näistä asioista kun hän alkaa arvostella mun vauvanhoitotapoja. Suutun niin pirusti siitä, että hän pistää nokkansa meidän asioihin!
Sitten menee jo pasmat sekaisin ja sanat katoaa mielestä. Kerran sain viitattua tutkimustietoon, johon äitini vastasi:"Kuule hui hai tutkimuksille, kyllä maalaisjärki sanoo..."
Tiedän että äidillä on ollut ankea ja rakkaudeton lapsuus, mutta silti mulla ei riitä empatiaa vaan pistää niin vihaksi se hänen lapsivihamielinen asenteensa. Epäsuorasti hänen sanoistaan voi päätellä, että hellyys ja läheisyys ovat pahaksi lapselle. Minua ja sisaruksia ei kamalasti hellitty ja halittu kun oltiin lapsia, ja kärsin siitä vieläkin, kun en osaa olla kenenkään lähellä. Jos äiti joskus halasikin, kavahdin taaemmaksi ja mieleen tuli heti, että mitähän se nyt tahtoo. Puolison kanssa kesti kauan ennen kuin kestin hänen hellyydenosoitukset ja tajusin, ettei hellyyden ja pusuttelun tarvitse aina johtaa seksiin. Toivon, että omalle lapselle jäisi sellainen tunne, että hänestä on välitetty ja hän on saanut rakkautta ja läheisyyttä niin paljon kuin on tarvinutkin.
Hullua asiassa on vielä se, että äiti on arvostellut sisartani aivan päinvastaisesta: että sisareni vie lastaan liikaa muille hoitoon, että sisko piti vauvaa liikaa sitterissä kun itse katsoi telkkaria, että sisko nukuttaa lapsen huudattamalla sen uneen jne. Siskoni on äidin mielestä kylmä äiti jolle lapsi on vain näyttelyesine, ja mä olen taas liian lepsu ja hemmottelen. Ja hänenkö tapansa hoitaa lapsiaan on se paras? Epäilen.
Kerran sanoin äidille, että älä sinä puutu meidän tapaan kasvattaa lastamme, meillä on erilaiset arvot. Hänen arvoihinsa varmaan kuuluu sellainen hiljainen ja vaatimaton vauva, joka osaa istua tuntikaudet hiljaa huoneen nurkassa mitään vaatimatta ja hyväksyy sen, ettei saa huomiota. Mun arvoihin kuuluu, että lapsi tuntee olevansa rakastettu ja kokee, että hänen tarpeisiinsa vastataan ajallaan. Vähän aikaa sain olla rauhassa arvosteluilta, mutta se on taas alkanut.
Onneksi mieheni lapsuus on ollut rakkauden ja sylintäyteinen ja hän tukee mua täysin ja on samoilla linjoilla lastenkasvatuksessa! Kerran kun ehdotin, että alettaisiin harjoitella tytön kanssa pinnasänkyyn nukuttamista, niin mies sanoi, että ei noin pientä yksin omaan sänkyyn, lapsen paikka on äidin kainalossa! [:D]
Odotan niin kovasti että meidän neiti kasvaa reippaaksi ja rohkeaksi tytöksi ja siten näyttää äidilleni, etteivät läheisyys ja syli ole pahasta, vaan päinvastoin luovat turvallisen kasvualustan lapselle!
