Niin, selvennän hieman: Isäni on aina ollut tuurijuoppo jo lapsuudestani lähtien. Hän on ollut väkivaltainen äitiäni kohtaan ja kännissä raivonnut myös minulle, vaikka olen ollut vain 4. Äitini pysytteli viikonloppujuomisissa pitkään, kunnes olin 4-vuotias ja hän alkoi ryyppäämään myös iltajuomaa..
Kun olin 15-vuotias hän oli jo tosi pohjalla, isäni on saanut 2 varoitusta työpaikaltaan ja hakeutunut hoitoon, mutta äitini on ollut jo 2 vuotta työttömänä kun ei pysty tekemään töitä. Vanhempani ovat eronneet kun olin 6.
On kamalaa huomata, kun itse kasvaa "aikuiseksi" (olen 22) ja tajuaa, miten vääriä ja itsekkäitä asioita vanhempani ovat tehneet kasvattaessaan minua: Ryyppyjuhlia kun lapset paikalla (olin jo 4 vee), isäni on ollut tosi alistava persoona; hän on sanonut usein, ettei minusta ole mihinkään, että olen huono koulussa (jo ala-asteesta lähtien) - mitä tukemista se on??? Hän kävi viime kesänä raivoamassa kännissä minulle, että minä vaan lorvin kotona poikani kanssa, enkä osaa tehdä töitä tai mitään muutakaan, vaikka poikani oli vasta vähän yli puoli vuotta ja en halunnut laittaa häntä vielä hoitoon.
Äitini yritti tappaa itsensä kun olin 15 ja olin paikalla silloin (tämä oli kyllä äidiltäni vain huomionhakua). Ja lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkään.
Olen joutunut kaiken kaikkiaan selviytymään elämässäni yksin. Minua ei olla kannustettu missään, kuin vain joskus ja silloinkaan ei aidosti. Olen silti saanut käytyä yhden ammattitutkinnon ja pätkätöitä, vaikka olen ollut joskus tosi masentunut (ennen lasta olin vuoden tosi masentunut ja ajattelin, etten enää jaksa elää, nykyään olen onnellinen elämässäni..).
Olen ollut raskaudesta asti yksin, koska lapsen isä sairastui.
Koko vauva-ajan olin ilman tukea: Heräsin syöttämään poikaa monesti yössä. Hoidin kaiken yksin. Vanhempani eivät tarjonneet kertaakaan apuaan. Minä jouduin muutamat kerrat pyytämään heiltä apua.
Nyt äitini on tehnyt sitä, että pyytää itse saada päästä hoitamaan poikaani ja sitten kirjoittaa Facebookkiin "Minä menen hoitamaan ihanaa lapsenlasta..." <-- tai tohon tyyliin ja peruu sitten sovittuna päivänä lupauksensa!! HELVETTI.
Olisi kivaa, jos olisi isovanhemmemmat, jotka välillä ottaisivat poikaa hoitoon ja olisivat aidosti kiinnostuneita meistä.
Minä olen yksinhuoltaja ja kasvatan poikaani vain uusi mies rinnallani, meillä ei ole ketään auttamassa (ja tiedän, kun lapsia tekee ei tarvitse valittaa, että lapsi vie aikaa, mutta kuitenkin.. kyllä se olisi kiva pojallekin, jos hän saisi terveet isovanhemmat).
Ja olen kyllä käynyt nuoruudessani juttelemassa psykologille näistä jutuista. Tällaisina päivinä vaan vituttaa. Tekisi mieli sanoa välit irti vanhemmistani. Mitä apua heistä on minulle? Vain harmia? Minä olen heitä joutunut elämän varrella tukemaan - eivät he minua!
Olisi kiva, jos edes isäni, työssäkäyvä ihminen tulisi välillä auttamaan minua. Yritän käydä lukion tällä hetkellä ja olisi kiva saada tukea, mutta ainiin.. eiväthän vanhempani usko minuun ja kykyihini! On tosi rankkaa uskoa vain itse itseensä (tämäkin syöksi minut joskus masennukseen). Onneksi minulla on edes kumppani, joka kannustaa minua elämässäni.
Onko kohtalotovereita?
Pelkään, että vaikka teen kaikkeni poikani eteen.. että munaan jotenkin samalla tavalla kuin vanhempani! Itse en käytä alkoholia kuin juhlissa (eli ehkä n. 1-2 kk välein) ja silloinkin juon niin, etten saa itselleni krapulaa. En voisi kuvitella pyytää tänne kavereitani ryypäämään lasten nähden, minulla on periaate, että lapsen ei tarvi katsella kännisiä ihmisiä.
Silti pelkään. Mitä, jos kuitenkin pilaan lapseni elämän? Yritän kasvattaa lapseni paremmin, kuin vanhempani minut, se on minulle todella tärkeää.
Onko kellään muulla samanlaisia pelkoja vaikka olisi ns. normaalista perheestä? Luin joskus, että vauva-aikana tämä olisi normaalia, mutta poikani 1,5 v ja silti usein ajattelen, että mitäää joooos? Mitä jos mokaan? Johtuukohan tämä siitä, että itse olen saanut niin huonon kasvatuksen, etten tässäkään luota täysin itseeni aina? Tai siis kyllä minä mielestäni olen hyvä vanhempi, mutta silti välillä on sellaista pientä pelkoa ja epävarmuutta.
Ps. En tiedä olenko aiemmin jakanut tätä täällä... Ja sanon vielä: En useinkaan puhu tästä kenellekkään, joskus kun olin masentunut purin tätä jatkuvasti johonkuhun ja jauhoin tätä osa osalta. Nyt tuli sellainen olo, että oli pakko kirjoittaa tämä kokonaan.. Vaikka pitkään aikaan minua ei ole tämä asia ärsyttänyt, mutta nyt kun haluaisin tukea, että joku kannustaisi "kyllä sinä saat lukion käytyä ja jatkat siitä sitten jonnekin muualle.." ja kun vanhempani eivät sitä tee... He eivät ole koskaan sanoneet, että olisivat minusta ylpeitä.....
Ja tiedän, ettei vanhempieni tarvitsisi edes tukea minua tässä iässä :D Mutta siis, jotenkin käy kateeksi ihmisiä, jotka kehuvat lapsiansa vielä kun he ovat aikuisiakin ja minä en ole ikinä saanut sellaista aidosti kokea....
Kun olin 15-vuotias hän oli jo tosi pohjalla, isäni on saanut 2 varoitusta työpaikaltaan ja hakeutunut hoitoon, mutta äitini on ollut jo 2 vuotta työttömänä kun ei pysty tekemään töitä. Vanhempani ovat eronneet kun olin 6.
On kamalaa huomata, kun itse kasvaa "aikuiseksi" (olen 22) ja tajuaa, miten vääriä ja itsekkäitä asioita vanhempani ovat tehneet kasvattaessaan minua: Ryyppyjuhlia kun lapset paikalla (olin jo 4 vee), isäni on ollut tosi alistava persoona; hän on sanonut usein, ettei minusta ole mihinkään, että olen huono koulussa (jo ala-asteesta lähtien) - mitä tukemista se on??? Hän kävi viime kesänä raivoamassa kännissä minulle, että minä vaan lorvin kotona poikani kanssa, enkä osaa tehdä töitä tai mitään muutakaan, vaikka poikani oli vasta vähän yli puoli vuotta ja en halunnut laittaa häntä vielä hoitoon.
Äitini yritti tappaa itsensä kun olin 15 ja olin paikalla silloin (tämä oli kyllä äidiltäni vain huomionhakua). Ja lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkään.
Olen joutunut kaiken kaikkiaan selviytymään elämässäni yksin. Minua ei olla kannustettu missään, kuin vain joskus ja silloinkaan ei aidosti. Olen silti saanut käytyä yhden ammattitutkinnon ja pätkätöitä, vaikka olen ollut joskus tosi masentunut (ennen lasta olin vuoden tosi masentunut ja ajattelin, etten enää jaksa elää, nykyään olen onnellinen elämässäni..).
Olen ollut raskaudesta asti yksin, koska lapsen isä sairastui.
Koko vauva-ajan olin ilman tukea: Heräsin syöttämään poikaa monesti yössä. Hoidin kaiken yksin. Vanhempani eivät tarjonneet kertaakaan apuaan. Minä jouduin muutamat kerrat pyytämään heiltä apua.
Nyt äitini on tehnyt sitä, että pyytää itse saada päästä hoitamaan poikaani ja sitten kirjoittaa Facebookkiin "Minä menen hoitamaan ihanaa lapsenlasta..." <-- tai tohon tyyliin ja peruu sitten sovittuna päivänä lupauksensa!! HELVETTI.
Olisi kivaa, jos olisi isovanhemmemmat, jotka välillä ottaisivat poikaa hoitoon ja olisivat aidosti kiinnostuneita meistä.
Minä olen yksinhuoltaja ja kasvatan poikaani vain uusi mies rinnallani, meillä ei ole ketään auttamassa (ja tiedän, kun lapsia tekee ei tarvitse valittaa, että lapsi vie aikaa, mutta kuitenkin.. kyllä se olisi kiva pojallekin, jos hän saisi terveet isovanhemmat).
Ja olen kyllä käynyt nuoruudessani juttelemassa psykologille näistä jutuista. Tällaisina päivinä vaan vituttaa. Tekisi mieli sanoa välit irti vanhemmistani. Mitä apua heistä on minulle? Vain harmia? Minä olen heitä joutunut elämän varrella tukemaan - eivät he minua!
Olisi kiva, jos edes isäni, työssäkäyvä ihminen tulisi välillä auttamaan minua. Yritän käydä lukion tällä hetkellä ja olisi kiva saada tukea, mutta ainiin.. eiväthän vanhempani usko minuun ja kykyihini! On tosi rankkaa uskoa vain itse itseensä (tämäkin syöksi minut joskus masennukseen). Onneksi minulla on edes kumppani, joka kannustaa minua elämässäni.
Onko kohtalotovereita?
Pelkään, että vaikka teen kaikkeni poikani eteen.. että munaan jotenkin samalla tavalla kuin vanhempani! Itse en käytä alkoholia kuin juhlissa (eli ehkä n. 1-2 kk välein) ja silloinkin juon niin, etten saa itselleni krapulaa. En voisi kuvitella pyytää tänne kavereitani ryypäämään lasten nähden, minulla on periaate, että lapsen ei tarvi katsella kännisiä ihmisiä.
Silti pelkään. Mitä, jos kuitenkin pilaan lapseni elämän? Yritän kasvattaa lapseni paremmin, kuin vanhempani minut, se on minulle todella tärkeää.
Onko kellään muulla samanlaisia pelkoja vaikka olisi ns. normaalista perheestä? Luin joskus, että vauva-aikana tämä olisi normaalia, mutta poikani 1,5 v ja silti usein ajattelen, että mitäää joooos? Mitä jos mokaan? Johtuukohan tämä siitä, että itse olen saanut niin huonon kasvatuksen, etten tässäkään luota täysin itseeni aina? Tai siis kyllä minä mielestäni olen hyvä vanhempi, mutta silti välillä on sellaista pientä pelkoa ja epävarmuutta.
Ps. En tiedä olenko aiemmin jakanut tätä täällä... Ja sanon vielä: En useinkaan puhu tästä kenellekkään, joskus kun olin masentunut purin tätä jatkuvasti johonkuhun ja jauhoin tätä osa osalta. Nyt tuli sellainen olo, että oli pakko kirjoittaa tämä kokonaan.. Vaikka pitkään aikaan minua ei ole tämä asia ärsyttänyt, mutta nyt kun haluaisin tukea, että joku kannustaisi "kyllä sinä saat lukion käytyä ja jatkat siitä sitten jonnekin muualle.." ja kun vanhempani eivät sitä tee... He eivät ole koskaan sanoneet, että olisivat minusta ylpeitä.....
Ja tiedän, ettei vanhempieni tarvitsisi edes tukea minua tässä iässä :D Mutta siis, jotenkin käy kateeksi ihmisiä, jotka kehuvat lapsiansa vielä kun he ovat aikuisiakin ja minä en ole ikinä saanut sellaista aidosti kokea....
