Oletko harkinnut eroa kumppanistasi?

[Sohwia]

Miten on asian laita, oletteko harkinneet eroa vai ette? Ja jos haluaa avata tarkemmin, niin voi kertoa mahdollisia syitä.


Itse harkitsin eroa aikaa ennen lapsia, kun molemmilla oli jonkinlainen kriisi elämässä ja meillä meni parisuhteessa huonosti. Nyt lasten synnyttyä en ole eroa miettinyt ollenkaan.

 

[Ginger]

Lapsen isän kanssa olen eronnut. Ero tuli moninaisista syistä, emme vaan toimineet yhdessä. Ennen lasta en miettinyt eroa, mutta lapsen syntymän jälkeen jo puolen vuoden kuluttua. Mies muuttui totaalisesti, hän ei enää nähnyt mitään muuta kuin vauvan ja asunnon remontin. Oli kuin minua ei edes olisi ollut, sain haukkuja ja tölvintää, jos en ollut suoriutunut kunnolla "tehtävistä", kun hän raatoi remontin eteen ja jäljelle jäävän ajan nukkui tai oli vauvan kanssa. Itsehän siis olin tuolloin voimakkaasti remontoitavan asunnon ostoa vastaan, mutta hän ei kuunnellut mielipidettäni. En enää saanut läheisyyttä, en seksiä, kumppanuus kuihtui ja tuntui, että hän vielä yritti "omia" minulta vauvan. Imetin toki, mutta muuten tunsin oloni turhaksi ja kärsin jonkinlaisesta synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, mitä ei edes tuolloin neuvolassakaan huomattu, enkä itse osannut tulkita mistä huono jaksamiseni johtui. Mietittiin vuoden päivät asiaa ja muutin pois. Jälkeenpäin ollut erittäin hyvä ratkaisu. Mies osoittautunut eron jälkeen hyvin häijyksi ja väkivaltaiseksikin, vaikka olen tehnyt kaikkeni, jotta poika olisi isänsä elämässä mahdollisimman paljon. Varsinkaan väkivaltainen hän ei suhteen aikana ollut, joten se tuli yllätyksenä eron jälkeen.

Nykyisen kumppanin kanssa myös erottiin hetkeksi. Kumpikin oli erittäin stressaantunut viime vuoden lopulla ja se näkyi suhteessa ikävästi. Mies halusi tuolloin enemmän tilaa itselleen, omaa rauhaa ja mietintäaikaa, koska työt veivät ihan liikaa hänen jaksamistaan, eikä kotona sitten ollut mihinkään puhtia. Meillä myös oli muutama läpikäytävä ongelma noihin aikoihin, mitä ei sitten ollut energiaa käsitellä. Suunnittelimme siis tätä eroa ennen yhteisen asunnon ostoa yms. Päätimme erosta marraskuussa, muutimme siitä sitten erilleen, mutta palasimme yhteen huhtikuussa. Pakko vielä todeta, että kiitän kyllä ainakin mielessäni erästä hyväntahdonkeijua, joka sai mieheni näkemään, että isoimmat ongelmat johtuivat hänen liiasta työkuormastaan, eikä niinkään parisuhteestamme. Nyt menee oikein hyvin. :)

 

[Tips]

Harkittu on. Oltiin oltu naimisissa lähemmäs 10 vuotta kun varmistuin siitä että haluan lapsia. Aiemmin en ollut niitä kaivannut, eikä mieskään. Tämä oli sitten minulle kynnyskysymys sillä en halunnut herätä katkerana 45-vuotiaana jolta mahdollisuus perheeseen on viety. Asuntoomme oli tulossa massiivinen putkiremontti joten muutimme alta pois eri asuntoihin. Laitoimme myös avioeron harkinta-ajan vireille.

Käytännössä päädyin viettämään useat viikonloput mieheni kämpillä, vuosi asuttiin erillään, ja lopulta lähdettiin yhdessä ulkomaille pariksi kuukaudeksi. Sen jälkeen ostettiin yhteinen talo ja vuoden päästä tuli lapset kuvioihin. Mies totesi että ei halua olla ilman minua ja koska ei ollut kategorisesti lapsia vastaan annettiin niiden tulla.

Mies on jälkeen päin kiitellyt että taivuttelin hänet lastenhankintaan, ovat ne hänelle niin kovin rakkaita :) Ei vaan ehkä olisi osannut lapsia kaivata jos niitä ei olisi koskaan tehty - kuten useammat tuntemani miehet.

 

[Nurinkehrääjä]

Olemme olleet yhdessä vasta vajaan pari vuotta, joten enpä ole moista harkinnut.

 

[Vargynja]

En muista harkinneeni vaikka jotkut tutut suorastaan ihmettelee miten olen jaksanut olla miehen kanssa hänen sairastaessa. Vaikka minunkin on ollut ja on paha olla hänen sairastamisen vuoksi uskon että parempi näin kuin yksin. Ja niinhän tuli luvattua että ollaan yhdessä myötä ja vastamäessä. :)

 

[Hanni_]

Täällä olen harkinnut alkuun että pääsen helpommalla enkä satuta itseäni, koska miehen mukana tuli 2 lasta ja v-mäinen eksä.. Ilman alun sotkuja en varmaan olisi miettinyt koskaan

 

[Pingu94]

Ihan hetkellisesti suutuspäissäni, kun ollaan riidelty. Se tunne on kuitenkin mennyt ohi, kun ollaan sovittu.

 

[kirahvi36]

8 vuotta ollaan oltu yhessä joista 3v naimisissa. Ikinä en oo miettinyt tai harkinnut.

 

[Kyfi4388050]

Olen harkinnut. Jos parisuhde sinällään on haastavaa kun on menneisyyttä, unelmia ja toiveita niin uusperhe tuo omat haasteensa suhteeseen. Välillä mietin, että koko homma on liian iso pala purtavaksi.

 

[BabyMama.]

Olemme olleet yhdessä lähes kolme vuotta, joista ensimmäinen oli suuria riitoja täynnä ja jossakin kohtaa mies muutti viikoksi sukulaisilleen, että saamme molemmat miettiä mitä tahdotaan.
Nyt jälkikäteen ymmärtää paremmin, riidat oli vain toiseen tutustumista ja erilaisia elämäntapoja, onneksi vahva rakkaus alusta asti sai molemmat tekemään töitä suhteen eteen ja nyt menee paremmin kuin koskaan. Ne pienet riidat jotka alussa muuttui massiivisiksi, saadaan nopeasti sammutettua keskustelemalla ja ottamalla molempien kannat huomioon. On ihana huomata kuinka oppiikaan tuntemaan toista joka päivä lisää! Olen onnellinen että tämä kaikki tapahtui suhteen alussa, se vain lujitti suhteemme perusrunkoa ja teki meistä vahvempia. Nyt tuntuu hassulta ajatellakaan, että on joskus miettinyt tosissaan eroa kun suhde on niin vahva ja nähnyt nuoresta iästään huolimatta jo niin paljon. Lapsia ei vielä meillä ole, mutta nyt suhteemme ja elämäntilanteemme on vaiheessa että nekin ovat tervetulleita elämäämme. Saimme vähän aikaa sitten keskenmenon, jossa jälleen saimme nähdä kuinka vahvoja ja hyvä tiimi olemmekaan yhdessä.
Tässä tosiaan näkee sen kliseen, että hänen takiaan se ei koskaan onnistunut muiden kanssa ennen häntä.. Nyt vain jatkamaan tätä työtä yhdessä mieheni kanssa että suhteemme pysyykin yhtä vahvana läpi elämän

 

[Kaarin]

Olen kyllä harkinnut, ja ollut lähellä toteuttaakin. Sairastelevan miehen kanssa on tosiaan aika rankkaa välillä elää. Päädyimme miehen kanssa vähän kuin vahingossa yhteen ja perusteet parisuhteelle olivat aika heiveröiset jo heti aluksi, vaikka välillämme olikin kipinää ja samanlaisia ajatuksia kaikesta paljon. Varsinaista tutustumisaikaa ei juurikaan ollut kun jo muutimme yhteen. Vauvakin ilmoitti tulostaan jo lyhyen ajan päästä, meni kuitenkin kesken silloin. Se kyllä vahvensi suhdetta omalta osaltaan niin paljon, että kävimme raskaat lapsenyritysajat läpi ja saimme lopulta hoidoilla poikamme.

Arki sujuu omalla tavallaan kyllä, mutta sellaista palavaa rakkautta ei ole enää. Mutta ei se rakkaus kokonaan puutukaan. Voi kuitenkin olla, että meidän olisi parempi olla erillään, vaikka mitään kiistoja ei olekaan. On vain joitakin ikäviä sivujuonteita, joiden vuoksi minua hieman masentaa, kun en voi elää joka asiassa sellaista elämää kuin haluaisin. Mutta kaiken kanssa ollaan tehty kompromisseja ja minä nyt siedän aika paljon kuitenkin myös negatiivisia asioita, jotka eivät minun maailmaani kuitenkaan kaada, mutta jotka välillä tuntuvat niin ikäviltä.

 

[Vargynja]

Arki sujuu omalla tavallaan kyllä, mutta sellaista palavaa rakkautta ei ole enää. Mutta ei se rakkaus kokonaan puutukaan. Voi kuitenkin olla, että meidän olisi parempi olla erillään, vaikka mitään kiistoja ei olekaan. On vain joitakin ikäviä sivujuonteita, joiden vuoksi minua hieman masentaa, kun en voi elää joka asiassa sellaista elämää kuin haluaisin. Mutta kaiken kanssa ollaan tehty kompromisseja ja minä nyt siedän aika paljon kuitenkin myös negatiivisia asioita, jotka eivät minun maailmaani kuitenkaan kaada, mutta jotka välillä tuntuvat niin ikäviltä.

En tilannettanne sen kummemmin tiedä, mutta ehkä sinun kannattaa miettiä ihan rauhassa kummin on parempi, pysyä yhdessä vai erota. Ehkä suhdetta pystyisi korjaamaan niin että se ei masentaisi? Ehkä löytäisit tuolta erityisperheiden ryhmästä vertaistukea, jos mies sairastaa. Siellä on perheitä joissa lapsi sairastaa tai on erityinen sekä meitä joilla se on jompikumpi (tai molemmat) vanhemmista. Tsemppiä joka tapauksessa!

 

[Maiku2]

Olen kyllä harkinnut, ja ollut lähellä toteuttaakin. Sairastelevan miehen kanssa on tosiaan aika rankkaa välillä elää. Päädyimme miehen kanssa vähän kuin vahingossa yhteen ja perusteet parisuhteelle olivat aika heiveröiset jo heti aluksi, vaikka välillämme olikin kipinää ja samanlaisia ajatuksia kaikesta paljon. Varsinaista tutustumisaikaa ei juurikaan ollut kun jo muutimme yhteen. Vauvakin ilmoitti tulostaan jo lyhyen ajan päästä, meni kuitenkin kesken silloin. Se kyllä vahvensi suhdetta omalta osaltaan niin paljon, että kävimme raskaat lapsenyritysajat läpi ja saimme lopulta hoidoilla poikamme.

Arki sujuu omalla tavallaan kyllä, mutta sellaista palavaa rakkautta ei ole enää. Mutta ei se rakkaus kokonaan puutukaan. Voi kuitenkin olla, että meidän olisi parempi olla erillään, vaikka mitään kiistoja ei olekaan. On vain joitakin ikäviä sivujuonteita, joiden vuoksi minua hieman masentaa, kun en voi elää joka asiassa sellaista elämää kuin haluaisin. Mutta kaiken kanssa ollaan tehty kompromisseja ja minä nyt siedän aika paljon kuitenkin myös negatiivisia asioita, jotka eivät minun maailmaani kuitenkaan kaada, mutta jotka välillä tuntuvat niin ikäviltä.

Löysin tästä monta itseänikin liippaava kohtaa: sairastelevat mies, vaikea toteuttaa itseään, ei palavaa rakkautta jne.. Ja joo tälläkin hetkellä mietin mitä tehdä tän suhteen kanssa. Ero tuntui liian rankalta, mutta toisaalta tuntuu etten jaksa tai edes halua enää alkaa mihinkään isoon korjausprosessiin tän suhteen vuoksi... Asumuseroa vähän miehelle tässä syksyllä väläytteli, mutta ei hän ymmärrä tälläisiä vaihtoehtoa ollenkaan.

 

[Dafni]

Meillä oli itseasiassa eilen vuosipäivä, vasta 2 vuotta sitten tavattiin. Olen nyt raskaana 11+ viikolla ja ero on mielessä liian paljon. Mies on jotenkin kesän aikana ja jälkeen muuttunut todella paljon. Hän kritisoi ajatusmaailmaani, perhe- ja kaverisuhteitani ja myös ihan yleistä olemistani nyt kun olen raskauden vuoksi ollut väsynyt ja huonovointinen. Jotenkin minä kuvittelin, että saisin tukea, läheisyyttä ja extrapaljon ymmärrystä. Miehelläni on kuitenkin edellisestä pitkästä liitosta 4 lasta eli raskaana oleva nainen ei pitäisi olla hänelle mikään alien.

Nyt viimeiseen vuorokauteen ei olla juteltu oikein mitään. Muutama pakollinen sana. Viime yönä ensimmäistä kertaa ikinä hän ei halunnut tulla viereeni nukkumaan vaan jäi sohvalle. Tuntuu todella pahalta, mutta en tiedä jaksanko enää yrittää. Miksi minun edes pitäisi olla se joka muuttuu?

 

[Vargynja]

Dafni, miehesi käytös kuulostaa ikävältä. Vaikka toista ei voi kuulemma muuttaa niin itsekään ei tarvitse kaikessa muuttua ja joustaa. Jos miehesi käyttäytyy ikävästi, sinun ei tarvitse muuttua ja sietää kaikkea. Kannattaa jutella miehen kanssa vakavasti siitä miltä sinusta tuntuu (ehkä olet jo jutellutkin). Ehkä neuvolassa asiasta puhuminen ja mahdollisesti pariterapia voisi myös auttaa. Yksin on valitettavasti mahdoton suhdetta pelastaa, mutta toivottavasti miehesi alkaisi korjata suhtautumistaan ja asennettaan. Tsemppiä!