Oikeus tunteisiin

[Artemis]

Aloitan tämän aiheen siksi, että olemme mieheni kanssa jo miltei 2 vuotta yrittäneet saada lasta tuloksetta ja olen huomannut, että meidän tunteitamme asiasta kyseenalaistetaan helposti. Olen myös huomannut ettemme ole ainoita.

Ihmiset yrittävät lohduttaa tai piristää mitä kummallisimmin sanoin. Pääsanomana on yleensä se, että pitäisi olla tyytyväinen siihen mitä meillä jo on ja koska itse olen niin nuori niin aikaakin on vaikka muille jakaa. Mutta eihän se poista pahaa mieltä, päin vastoin se saa olon entistäkin kurjemmaksi kun tuntee, että omat tunteet ovat jotenkin väärin ja sinua pidetään vain kiittämättömänä tai kärsimättömänä.

Tiedän että en ole ainoa joka näin tuntee ja haluaisinkin nyt kuulla teiltä muilta, niin raskautta yrittäviltä, jo raskaana olevilta, synnyttäneiltä, adoptoineilta ja lapsettomiksi diagonosoltuilta, miltä teistä tuntuu? Miten muut ihmiset suhtautuvat teidän tunteisiinne olivat ne sitten iloa, surua tai pelkoa? Oletteko te joutuneet koskaan "häpeämään" omia tunteitanne, koska teistä tuntuu että muiden mielestä ne ovat väärin?

 

[sisita]

Meillä tilanne oli pari vuotta sitten hieman samanlainen kuin teillä. Yritimme ensimmäistä lastamme 1,5 vuotta ja kaikki olivat aivan ihmeissään, että miksi ylipäätään haluamme lapsen. Kun tulin raskaaksi olin 19 ja mieheni 18 vuotta, joten kaikki tottakai olivat sitä mieltä, että teillähän on aikaa vielä vaikka kuinka ja lapsi näin nuorena vain pilaa elämänne.

Koko ajan tuntui, ettei ollut oikeutta olla surullinen siitä, että lasta on yritetty jo pitkään ilman tulosta. Hieman ennen raskautumistani lopetimme koko aiheesta puhumisen muille, koska selvästikkin se oli väärin, emmekä enää jaksaneet kuunnella sitä ainaista "mutta onhan teillä vielä aikaa". Sitten kun kuitenkin tulin raskaaksi vihdoin ja viimein, ei meillä ollutkaan mitään oikeutta olla iloisia asiasta. Kaikki asiaan liittyvät kommentit olivat lähinnä siitä, että miten meinattiin miehen kanssa pärjätä pienen vauvan kanssa kun ei töitäkään ole. Kukaan ei onnitellut meitä ja sitten taas jätettiin koko vauvasta puhuminen ja mietittiin kaikkia asioita keskenämme.

Nyt on kyllä alkanut tuntumaan, että sekä meidän että miehen suvussa on ihan kaikki tunteisiin liittyvät asiat kiellettyjä. Mistään ei saa olla surullinen tai edes iloinen. Meidän häistämme 2 vuotta sitten otetuista kuvista anoppini poisti kaikki, joissa hymyilemme kirkossa, koska eihän kirkossa saa nauraa tai itkeä..

Onnea teille Artemis raskautumiseen!

 

[Sanarna]

Meillä oltiin yritetty 8kuukautta kun saatiin tietää, että miehen sisko odotti. Avauduin ystävälleni asiasta ja totesin että totta kai ottaa päähän kun on tässä ite yritetty ja tuntuu että muut vain saa muksuja, mutta ystäväni käänsikin asian niin että olisin henk.kohtaisesti vihainen mieheni siskolle, siitä että tämä on raskaana...
Meillä lopulta raivottiin ja itkettiin aina kuukautisten alkaessa, kun oltiin niin turhautuneita ja surullisia, eikä millään olis siltikään tahtonut luovuttaa.
Mäkin olen osani saanut tuosta "mutta sä olet niin nuori"-saarnasta, mutta taustalla oli pelko siitä etten voisi edes saada lapsia sairauden takia ja ystävien "tuki" ei kyllä helpottanut asiaa ollenkaan. Ei sitä tahtonut enää sanoa ääneen että ehkä ei olekaan aikaa ollut pitkiin aikoihin...
Vuoden vaihteessa lopetettiin ja todettiin että ollaan tosi väsyneitä, oli tarkotus alottaa pillerit nyt keväällä mutta toisin kävi ja nyt täällä ollaan onnesta soikeana!

Tukeutukaa toisiinne ja nauttikaa siitä mitä teillä on, niin sitten teille annetaan lisää.
Todella paljon onnea ja voimia teille!

 

[SiD87]

Mä kuulin kanssa melko erikoisia kommentteja kun aloin esikoista odottamaan. Anoppini mm. totesti vauvauutisen kuultuaan vain kylmästi että "et sitten jaksanut niitä pillereitä syödä". Mieheni mummi taas totesi että "johan se lapsi kuolee teillä hoidon puutteeseen kun ette saa mitään aikaiseksi". (Kyse oli siis siitä että emme ehtineet heti maalit ostettuamme maalattua lastenhuoneen seiniä koska olimme molemmat töissä). Jotenkin mieheni suku sai minut tuntemaan aina itseni todella epäonnistuneeksi ja jotenkin he istuttivat herkkään mieleeni ajatuksen että olen tehnyt täysin väärän valinnan hankkiutuessani raskaaksi enkä tule pärjäämään lapsen kanssa. Aina muistuteltiin myös iästäni että "olisihan sinulla ollut vielä monta vuotta aikaa odottaa" (Olin siis 21, täytin 22 saman vuoden aikana kun aloin odottaa, eli en mikään teiniäiti). Onneksi mieheni neuvoi oman sukunsa tuntien ja tietäen päästämään puheet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kieltämättä aina ahdisti kun piti miehen sukua nähdä, tuntui että he olivat leimanneet minut huonoksi ja keskenkasvuiseksi ihmiseksi... Toki ongelmia oli myös oman sukuni puolella: pikkuserkkuni oli aloittanut hedelmöityshoidot ja halusi todella kovasti tulla raskaaksi. Kun hän kuuli minun raskaudestani, hän ilmoitti ettei halua olla kanssani missään tekemisissä eikä kuulla minusta tai raskaudestani mitään! Ymmärrän että lapsettomuus on rankkaa enkä voi edes kuvitella miten rankkaa mutta kun toisinaan törmää niihin ihmisiin jotka purkavat sitä omaa pahaa oloaan raskaana oleviin ihan kuin se lapsettomuus olisi raskaana olevien vika tai heillä olisi jotain tekemistä asian kanssa... *huokaus* olisi se kai hienoa jos kaikki oppisivat ymmärtämään toisten tunteita ilman että pitäisi väitellä tai riidellä asioista ja aina perustella omaa kantaansa..

 

[milli79]

Noi tunteet ja niiden jakaminen on aina vaikea asia. Varsinkin kun toisella osapuolella on ollut asian kanssa vaikeuksia. Mekin yritettiin tosi pitkään ja ei ottanu tärppääkseen pitkään aikaan ja sitten ku tärppäs, niin sitten tuli keskenmeno. En viitsi edes luetella tähän kommentteja, mitä sai... ärsyttää välillä vieläkin. Mutta tarvitsee muistaa, että ihmiset on useasti kateellisia, heillä ei ole asiasta kokemusta tai muuten vaan eivät ole oikeita ihmisiä joko kommentoimaan tai neuvomaan asiassa. Nyt ollaan raskaana viikolla 17+2 ja voi vain toivoa, että kaikki menee hyvin ja ensi vuoden huhtikuun alussa meille syntyisi terve vauva!

Minulla on pari ystävää, joilla on ollut myös vaikeuksia tulla raskaaksi. Molemmat pariskunnat päättivät, että nyt riitti ja adoptoivat pienen vauvan. Toinen parista on nyt saanut ihka omankin vauvan (heti tärppäsi adoptoinnin jälkeen) ja toinen pari on raskaana viimeisillään. Sanoivat itse, että kun vauva oli jo talossa, ei koko raskausasiaa enää ajatellut ja se vaan tärppäs, ku ei ollut stressiä tärppäämisestä! Että tämmöinen tarina, mutta jokaiselle löytyy varmasti asiaan omanlaatuinen "vastaus" ja en ikinä menisi näissä asioissa kenenkään tunteita haastamaan, että ovatko oikeat vai väärät. Jokainen tuntee tavallaan ja jokainen on siihen oikeutettu!!

 

[malin]

heips... mulla nyt ei oo iha sama tilanne mutta mun oma veli ja sisko, joka muuten on mun pojan kummi, ovat sitä mieltä etten välitä omasta pojastani koska me ollaan niin paljon meiän mutsin luona ku kotona ei jaksa yksin istuu ja kattella koiria ku mies on paljon töissä ja koirat ottaa aivoo, miehen koirat tietty... että ottaa aivoo ku baarissaki kerranki ku olin nii eiköhä ne tullu haukkuu mut tysin pystyy.. kiva sitte lähtee mihkää ku aina on joku moittimas..

 

[Miramaria]

No voi jessus Malin, miten sun sisaret suhtautuu!

Mekin käydään usein kylässä mun vanhemmilla. Mies kun on töissä ja kaikki kaverit kiireisiä, plus että mulla ei juuri ole ystäviä joilla olisi samanikäisiä lapsia (tai lapsia ollenkaan), niin on kiva mennä hengailemaan mummolaan, kun kerran mummo ja pappa ovat kumpikin eläkkeellä ja ovat niin ihastuneet lapsenlapseensa! Luennolla käydessäni tytär on myös mummolassa hoidossa, kun isovanhemmat niin itsekin toivoivat. Mutta parempi kai olisi pistää lapsi päiväkotiin tai kökkiä kaikki päivät kahdestaan kotona jos noita soraääniä kuuntelisi...vähän ehkä kärjistetysti :D

Mutta on se niin helppo laittaa leima toisille ihmisille, pentele sentään

..tääkin meni nyt vähän ot, mutta antakaa anteeksi :D

 

[malin]

no yks hyvä puoli siin on ku sain tietää mitä ne oikeestt aatteli... eipä tartte niistä välittää tai kutsuu kylää synttäreillä tai muulloinkaa... :)

 

[Minttuliina]

Lapsettomuudesta kärsivälle on vaikea sanoa mitään, mikä tahansa voi olla pieleen. Kovin kannustavat ja optimistiset kommentit ("kyllä se varmasti jotenkin järjestyy" tms.) väheksyy sen lapsettoman tuntemaa ahdistusta eikä anna tilaa pelolle, ja ahdistuksen ja pelon myötäileminen ja myöntäminen ei juurikaan kannusta, piristä tai luo tulevaisuuden toivoa (vaikka niiden hyväksyminen voikin olla se mitä lapseton tarvisee). Kun tietäis, milloin se toinen kaipaa tsemppausta ja milloin taas tsemppaus vie tilaa aidoilta tunteilta...

Oma ystävä kertoi lapsettomuudestaan pian meidän vauvan syntymän jälkeen, enkä minä tiedä mitä olisi pitänyt sanoa että menisi oikein. Herkässä tilassa on niin helppo "kuulla väärin".
Kyllä se siitä. = Asia on helppo meille, niin on se teillekin, älä ryve negatiivisissa tunteissa tai ainakaan puhu niistä minulle.
No voi kurjuus. = Onpa ikävä asia, ei sitä tiedä miten teidän käy, ja se on sääli, koska lapset on elämän tarkoitus, katso nyt miten ihanaa minunkin elämäni on.
Kärjistettyä toki, mutta ymmärtänette?

Enkä nyt tarkoita että ajattelemattomat kommentit olisi sen lapsettomuudesta kärsivän vika, mutta niillekin (tai ehkä juuri niille?) jotka aidosti välittää, on vaikeaa yrittää asettaa sanansa oikein.

 

[SannaKoo]

Mun täytyy kyllä kompata tuota Minttuliinaa, osasit pukea mun ajatukset jotenkin sanoiksi! Eli monestihan sitä haluaisi osata olla tukena, osoittaa, että arvostaa toisen tunteita ja antaa niille tilaa, mutta silti halu piristää läheistään vaan saa jotenkin ne omat sanat toisen korvassa kuulostamaan väheksymiseltä. Mulla ei ole henkilökohtaista kokemusta lapsettomuudesta, vaikka meilläkään ei mikään "yks kerta riitti napsahtaakseen" kokemus ole, mutta sitä yrittämällä yrittämistä ei ole ollut. Ehkä just sen takia sitten on itselle todella haastava tilanne yrittää kuunnella tai sivusta seurata niitä ystäviä, jotka sitä lasta niin hartaasti toivoisivat. Osaiskohan siis jotkut asian kanssa elävät vinkata, että miten ois parhaiten tueksi?

Silloin kun me kerrottiin miehen suvulle, että vauva on tulossa, niin sain kuulla jotain aivan "järkyttävää". Miehen suvussa ei jostain syystä nämä miehen serkut (heitetään nyt ikähaarukaksi 22-40) ole lisääntymisiä suorittaneet, itse en heitä ole tavannut kuin ehkä kerran-pari, joten en sen kummemmin osaa edes sanoa, että mistä johtuu. Sitten kuitenkin kuulin, kuinka mieheni täti oli omalle tyttärelleen (tämä tytär juuri näitä 40v pinnassa olevia) valittanut, kuinka hänkin olisi niin kovasti jo omia lapsenlapsia saamassa ja oli sitten hehkutellut, kuinka onnellinen hän on saadessaa kuvia tästä meidän vintiöstä ja isotätiydestään jne. Jo tuolloin, kun anoppini tästä kertoi ja hänkin päivitteli, että miten ihmeessä se hänen siskontyttönsä nyt ei niitä lapsia jo hanki kun on mies ja talot ja kaikki "kulissit" jo kuosissa. Koitin varovasti anopille ilmaista (ilmeisesti en riittävän ponnekkaasti, koska tämä sama keskustelu jatkui koko meidän odotusajan ja yli pojan ekan elinvuoden!), että ehkä kyse ei ole haluttomuudesta vaan oikeasti saamattomuudesta, ja anoppi siskoineen voisi nyt hieman rauhoittua tästä asiasta - jostain syystä itselle oli tullut sellainen fiilis (vaikka tätä miehen serkkutyttöä koskaan en ollut tavannutkaan ja tädinkin vaan kerran), että siellä saattaa jotain lapsettomuusmurheita ollakin. Ja nyt sitten tänä kesänä anoppi kertoi iloisena, että niinhän se serkkutyttökin siellä on nyt raskaana ja ilmeisesti jotain ongelmia tosiaan oli ollut! Itseä järkytti ihan todella paljon, miten vaikeaa tälle miehen serkulle oli varmasti ollut kuunnella oman äitinsä ja tätinsä hössötystä ja voivottelua, että eikös heillekin sitä jälkikasvua jo! Puhkesin onnesta lähes kyyneliin kuullessani, että raskaus oli alkanut, ja teki mieli etsiä tämän serkun numero (mies ei häneen pidä yhteyttä sillain) käsiini ja soittaa onnittelut ihan henkilökohtaisesti ja kertoa näistä omista tuntemuksista, että pelkäsin heillä jotain murheita asian suhteen olevan ja koin pahaa mieltä näistä suvun vanhempien hössöttämisistä. Soitto olisi kuitenkin ehkä ollut liian tungettelevaa, joten en ole sitä tehnyt, vaan pyysin ainoastaan anoppia välittämään äärimmäisen lämpimät onnittelut tulevalle perheelle.

Lähtipä aihe vähän nyt rönsyilemään... mutta tosiaan, jotkut, etenkin vanhemmat ihmiset, eivät ihan tosiaan välttämättä edes ymmärrä, että ongelmia tämän asian saralla voi olla! Meillä suvussa on mun kummityttöni itseasiassa keinohedelmöityksellä vihdoin saatu aikaan, ja tästä asiasta suku on sillain "tietoinen", joten en usko, että omassa suvussa ihan heti ainakaan käyttäydyttäisiin mitenkään painostaen lapsia hankkimaan...

 

[SannaKoo]

Itse jo yli kaksi vuotta yrittäneenä aikamoista kommentointia on saanut kuulla. Hyvää ja huonoa.
Tympeitä on nämä "te ootte vielä niin nuoria, kyllä se siitä" -kommentit, mutta niin sanoneet eivät taida häkeltymiseltään muuhun pystyä. Parasta mitä olen kuullut, on tsemppaus hoitoihin. Siis ei ole toivotettu tärppiä, vaan voimia rankkoihin hoitoihin ja sanottu ihan suoraan, että "älä luovuta". Sellainen hirveä sääliminen ja voivottelukaan ei ole kovin mukavaa kuunneltavaa.

---

SiD87 kirjoitti:

Ymmärrän että lapsettomuus on rankkaa enkä voi edes kuvitella miten rankkaa mutta kun toisinaan törmää niihin ihmisiin jotka purkavat sitä omaa pahaa oloaan raskaana oleviin ihan kuin se lapsettomuus olisi raskaana olevien vika tai heillä olisi jotain tekemistä asian kanssa... *huokaus* olisi se kai hienoa jos kaikki oppisivat ymmärtämään toisten tunteita ilman että pitäisi väitellä tai riidellä asioista ja aina perustella omaa kantaansa..

---

Tässä on mielestäni oiva esimerkki ymmärtämättömyydestä. Lapsettoman tunteita on todella vaikea ymmärtää, jos ei ole vastaavaa kokenut. Ne tunteet on niin kipeitä, että joskus saattaa olla todella vaikea kohdata raskaanaolevia tai pieniä lapsia. Se ei tarkoita sitä, että lapseton kokisi oman tilansa raskaana olevan viaksi, mutta jossakin vaiheessa kaikkien muiden raskausonni tuntuu vain niin sietämättömän epäreilulta, ettei siitä halua mielellään muistutusta joka kerta, kun niitä raskaanaolevia näkee.
Valitettavasti joillakin raskaana olevilla tai äideillä ei ole minkäänlaista tilannetajua ja niille lapsettomille selitetään ummet ja lammet raskausoireista neuvolakäynteihin. Se oma nenä pyörii niin sen pyöristyvän vatsan ympärillä, ettei toisten tunteille anneta minkäänlaista oikeutta.
Lapseton uhraa hirvittävät määrät rahaa hoitoihin, elää kiertopäiviä laskeskellen ja suunnittelee elämäänsä hedelmöityshoitojen mukaan. Monen epäonnistuneen hoidon jälkeen ei ole minkäänlaista mielenkiintoa kuunnella toisen valitusta raskauspahoinvoinnista, liitoskivuista tai väsymyksestä. Lapsettomuuteen liittyy muitakin tunteita, kun se pohjaton suru ja pettymys. Toivoisin, että kun lapsettomuutta käsitellään mediassa ja kirjallisuudessa, nostettaisiin esille myös se ruma puoli. Se katkeruus ja epätoivo. Se kun vihaa oman vartalon toimimattomuutta. Sen sivusta seuraaminen, kun muut saavat kaiken kuin tarjottimella. Lapsettomuus on myös taakka parisuhteelle, enkä yhtään ihmettele, että moni lapseton pari eroaa.

 

[SannaKoo]

Kyllä.

Juuri tänään sain tuta sen. Tuntuu, että pitäisi olla koko ajan pyytelemässä anteeksi raskauttani, varsinkin yhdeltä kaveriltani. Hän ei itse halua lapsia, ja heti jos mainitsen jonkun lapsiin liittyvän sanankin, niin heti "en osaa puhua muuta kuin vauvoista". Ja hän saa kaiken käännettyä jotenkin niin, että hän syyllistää minua siitä, etten muka huomio häntä tarpeeksi. Sitten se olen aina minä joka olen pyytelemässä anteeksi hänen kiukkukohtauksiaan...

 

[SannaKoo]

Me ollaan yritetty lasta kohta kolme vuotta. Käyty useammissa hoidoissakin, ja saatu kuulla paljon kommentteja ensiksi siitä, kuinka meidänkin pitäisi jo tehdä lapsia. Nyt kun ikää alkaa jo jonkun verran olla, on nuo kommentit loppuneet, ehkä moni on jo tajunnut ettei meille niitä lapsia taida tulla... Sitten on erikseen tämä porukka jotka meidän tilanteesta tietää. Näitä säälijöitä on aivan omiksi tarpeiksi, sekä niitä, jotka haluavat terapioida meitä ja päättää meidän puolesta kuinka tätä tilannetta MEIDÄN tulisi käsitellä. Olen niin monesti katunut sitä, että ikinä olen edes suuni näistä hoidoista avannut näiden ihmisten kuullen. Niin sitä luulee tuntevansa toisen...

 Kun lapseton kertoo tilanteestaan, ei siihen tarvi sanoa mitään, EI MITÄÄN. Ota kiinni ja halaa, jos jotain haluat tehdä. Mutta älä sitten säikähdä jos lapsettomalla tulee itku ja saat olla olkapäänä. Mutta älä edelleenkään sano mitään. Ei me niitä "lohduttavia" sanoja kaivata, koska kukaan joka ei ole tätä kohdannut, ei voi edes yrittää ymmärtää mitä tunteita tämän kanssa käy läpi.

 Ja teille raskaanaolevat, se raskausoireiden vuodattaminen on ihan ok seurassa, missä teidät että sinua jaksetaan kuunnella: ainakin toisten raskaanaolijoiden keskuudessa. Sieltä löydät sitä oikeaa vertaistukea. Mutta jopa lapsetonkin voi sinun oloasi tiedustella ja silloin se on ihan ok kertoa sillä itsepähän otti asian puheeksi. Mutta muuten, älä hukuta meitä lapsettomia kertomalla raskausoireistasi, sillä meillä on hoitojen takia ne samat oireet, mutta ei ole sitä lasta...

 

[SannaKoo]

Meillä vauvatilausta on yritetty saada perille syyskuusta 2011 asti.

Heti pillereiden lopetuksen jälkeen (vale?)kuukautiset tulivat (raskausoireita kuitenkin oli), mutta vasta seuraavassa kierrossa tein testin erittäin vahvana plussana. Siinä niin iloisena ensikertalaisena neuvolaan, kun oireet olivat kestäneet pitkään, oletin näkeväni liikkeitä ja sykettä. Ultrassa näkyi kyllä alkio, mutta se vastasi viimeisimmän kierron viikkoja (4-5). Iloinen olin, että sielläkin oli edes jotain, eikä vaan pääni sisällä.

Neljä viikkoa myöhemmin oli uusi neuvola, viikkoa ennen aikaa oireet yksi kerrallaan hävisi ja totuus tuli neuvolassa julki: ultrassa ei enää näkynytkään mitään. Mentiin jatkotutkimuksiin parin päivän päästä toteamaan tuulimuna, juuri ennen joulua tehtiin sitten lääkkeellinen tyhjennys.

Oltiin päätetty, että pidetään koko touhu omana tietonamme niin kauan kun on jotain todellista kerrottavaa. Ei siinä sitten tuulimunasta joulun aikaan viitsitty kenellekään kertoa, ettei toisten joulumieli katoaisi. Vauvauutinen olisi ollut paljon parempi. "Mummot" kuitenkin muistavat mainita, että olisi mukava saada muitakin mummotettavia kuin meidän kolme koiraa. Minun äitini on sanonut jo suoraan, ettei enää odota tulevansa oikeaksi mummoksi, ja siinä on mielestäni riittävä syy olla kertomatta edes suunnitelmasta vauvahaaveisiin.

Ollaan kuitenkin parille ihmiselle kerrottu, että voi olla mahdollista jossain vaiheessa, että meille tulee vauva, mutta ei siitä puhuta sen kummemmin. Pidetään matalaa profiilia muutenkin.

Minua rassaa juuri nyt se, että eräälle kaverilleni syntyi muutama viikko sitten toinen lapsi ja hän koko raskautensa ajan valitteli juuri niitä kipuja ja kaikenmaailman inhottavuuksia joita hänen mielestään raskauteen kuuluu. Mielessäni oli jatkuvasti ajatus, että miksi on pitänyt hankkiutua raskaaksi, jos se niin kamalaa hänen mielestään on. Heillä se kävi suht helposti. Toki oli heilläkin tuulimuna heti, kun alkoivat yrittämään, mutta oikea tärppi tuli heti tuulimunan jälkeen. Heidän odotusajassaan oli paljon sellaista, mitä ei suositella raskauden aikana tehtävän, enkä itse voisi kuvitellakaan tekeväni odottaessani niin kallista lastia, mutta silti terve lapsi tuli.  Itse odotan ja otan ilolla vastaan kaikki kivut, jos oikeasti joskus raskaudun, koska tiedän saavani oman ihanan rakkaudenhedelmän kaiken kokemani jälkeen. Pidän sitä sen arvoisena. Olen kuitenkin ensikertalainen yli 3kymppinen, joten parhaat päivät on ehkä jo takana...