Ns. äidinrakkaus ja parisuhde

Oon tässä jo pidemmän aikaa miettinyt, onkohan tämä asenteeni ihan normaalia vai...?
Elikkäs 5,5vuoden lapsettomuuden ja 2,5vuoden takaisen keskenmenon jälkeen tulin yllättäen luomuna raskaaksi. Nyt on jo meneillään rv 28.
Olimme ehtineet olemaan naimisissa mieheni, lapsen isän kanssa vuoden, kunnes huomasin raskauteni.
Miehelläni on kaksi pientä poikaa (nyt 3v ja 4,5v) aiemmasta liitosta, jotka ovat "meillä" joka toinen viikko.

Jo alkuraskaudessa aloin toivomaan keskenmenoa ja miettimään aborttia, vaikka tuo keskenmenoni oli elämäni kovin kokemus ja aiheutti mulle syvän masennuksen sekä pitkiä sairaslomakausia.
Välillä meni paremmin ja aloin nauttia raskaudesta, mutta...
...nyt jo kymmenen viikkoa olen miettinyt, mitä teen tämän lapsen kanssa.
Edes se, että saimme tietää, että tulokas on tyttö, ei juurikaan hetkauttanut mieltäni mitenkään.

Mietin vain, missä kohtaa voin jättää vauvan isälleen ja lähteä menemään?
En enää rakasta miestäni, en voi sietää tämän lapsia silmissäni enkä koe minkäänlaisia tunteita vauvaani kohtaan.
Inhoan kasvavaa mahaani, inhoan jokaista potkua ja tuntemusta, inhoan kuulla neuvolassa tämän sydänääniä...
...alkuraskaudessa pystyin lopettamaan tupakoinnin, sitten aloitin yhden savukkeen per päivä, nyt jo menee 5-10 savuketta päivässä
- ja "junnuviikoilla" palaa tiuhaankin, kun en kestä nähdä miestäni enkä tämän lapsia silmissäni...

En pidä tätä mitenkään "normaalina" raskauteen kuuluvana asiana.
Siis että mietin vain, kuinka ja missä kohtaa pääsen lähtemään tästä suhteesta ja eritoten, miten ja milloin voin jättää imetettävän vauvan isälleen?

 

voisko se olla raskausmasennusta? mulla se ainakin on näkyny myös just ärtymyksenä, enkä niinkään oo koskaan syyllistäny itteeni vaan just muita. mulla alko siis tässä toisessa raskaudessa masennus joskus viikon kymmenen jälkeen, syön siihen lääkkeitä myös tarpeen mukaan.

..että josko sunkin tilanteeseen auttais masennuslääkkeet neuvolalääkäriltä raskaus+imetysajaks (tai eihän sitä oo pakko ees imettää jos se ahdistaa liikaa), ja sitten vois miettiä "normaalitilanteessa" että millanen se parisuhde ym. sillon on, ja mitä tehdä?

tällästä tuli mieleen.

 

Nojoo, jos tää nyt ei oo mikään provo...

Aika nopeesti ukkoos kyllästyit, jos vuoden vaan ehitte olla naimisissa, vai kyllästyitkö jo aiemmin? Vai rupesitko inhoo ukkoos siinä vaiheessa kun tulit raskaaksi?
Pieniä aukkoja nyt tossa tekstissä, ei oikein ota selvää. Jos vähän selventäisit?

 

Kuulostaa kyllä valitettavasti aivan "normaaleilta" tunteilta. Tarkoitan, että ei ole varmaankaan normaalia tuntea noin vahvasti ikäviä tunteita omaa syntymätöntä lasta kohtaan, mutta nuo voivat olla silti hyvin normaaleja tunteita monelle raskaana oleville. Itselläni oli raskausaikana aivan hirveitä inhon ja vihan tunteita miehen tytärtä kohtaan (jotka raskauden jälkeen ovat palanneet aivan normaaleiksi välittäviksi tunteiksi!) ja välillä mietin, kannattiko sittenkään pitää lasta, vaikka sitä olin todella kauan toivonut ja odottanut. Välillä tuli itku, kun en olisi halunnut tuntea potkuja mahassa! Hormonit pistivät siis pääni välillä aivan sekaisin...ja saattaa olla että jonkinlaista masennustakin asiaan liittyi, sillä olen lähes koko elämäni kärsinyt masennuksesta.Lääkkeitä söin raskausaikana, mutta hormonit ovat aina pistäneet mun nupin ihan sekaisin :( ...enkä todellakaan aio enää koskea hormoniehkäisyyn...yh!

Sanoisin että NYT LÄÄKÄRIIN HETI MARSI PUHUMAAN TUNTEISTASI!! Se varmasti helpottaa ja lääkäri osaa antaa sinulle tarvittavaa apua. Esimerkiksi depressiohoitajan kanssa keskustelu voi antaa uutta perspektiiviä asioihin... Tunteet monesti menevät ohi, eivätköhän nämäkin! :) TSEMPPIÄ<3

Ja lopetat tietenkin myös sen tupakoinnin! :)