Neuvoja parisuhteeseen

[Hukassa]

Oon ihan hukassa tässä tilanteessa. En yhtään tiedä mitä teen.
Eli tilanne on sellainen, että mulla ja mun miehellä on 4kk vauva. Vauva on ollut alusta alkaen vaativa tapaus. Koliikki alkoi n. Viikon ikäisenä ja valvotti meitä kumpaakin joka yö ihan aamuun asti. Pahimmillaan kesti 8h putkeen ja meidän asunnossa ei siis pystynyt nukkumaan ton aikana. Miehellä oli jo mun raskauden aikana unettomuutta ja noh tilanne paheni tän koliikin aikana. Meidän vauva on kovaääninen ja mieheni on herkkäkuuloinen. Nämä kaksi asiaa ei todellakaan sovi yhteen...
Sain jatkuvasti kuulla näinä koliikkiöinä kuinka huono äiti olen, kun en osaa rauhoittaa lasta kuten muut äidit osaavat. Ja mies syytti mua tästä koliikista, kun mun siskolla oli koliikki vauvana. Niin pakostihan se tulee kuulemma mun suvun puolelta. En enää käsitä miten jaksoin nuo yöt, kun vauva huutaa vieressä ja mies mollaa toisella puolella. Ja piti pysyä rauhallisena vauvan takia. Olin ihan uuvuksissa tästä tilanteesta ja sanoin välillä miehelle vastaankin. En halua puolustella itseäni sen enempää, olen kaukana täydellisestä. Mutta mä itse pyysin että arvostaisi mua enemmän ja yritettäisiin vetää yhtä köyttä tilanteessa. Mies ei tykkää yhtään että neuvon häntä tai pyydän häntä miettimään asiaa mun kannalta, koska mun kaltaisen empatiakyvyttömän typeryksen on turha vaatia semmoista, ansaitsen kuulemma kaiken miten hän käyttäytyykään.
Jos olisin parempi vaimo, saisin parempaa kohtelua.
Mies muistuttelee jatkuvasti menneistä tekemistäni virheistä ja ei suostu keskustelemaan näitä asioita lävitse, kun kysyin onko ne asiat jääneet kaivertamaan.
Mies puhuu jatkuvasti kuinka onnellinen ja terve hän oli ennen mua. Hänen ei olisi pitänyt kuulemma mennä mun kanssa yhteen, ei kuulemma arvannut minkälainen hullu olinkaan.
Haluaisin itse jo miettiä tulevaisuutta ja keskittyä tähän nykyhetkeen. Mies ei suostu sanomaan suoraan onko valmis eroamaan. Välillä puhuu siis ihan eri juttuja, oon niin ihana ja hyvä vaimo silloin. Mutta sitten näissä riitatilanteissa mies sanookin että on oikeasti niin sekaisin stressistä että ei tiennyt mitä puhui.
En tiedä mitä ajatella tästä. Miehellä on traumoja lapsuudesta koskien hänen vanhempiaan, olen siksi yrittänyt ymmärtää häntä. Mutta kun mä en itse saa sanoa tai valittaa mistään asiasta. Mun pitäis olla aina hyväntuulinen ja jaksavainen vaimo kuten muutkin naiset on. Mies sanoo että kun mä en oo kokenut mitään pahaa elämässä ja hän taas on, niin se oikeuttaa sen että hän saa valittaa.
Mies oli ihan erilainen ennen raskautta, oli ymmärtäväisempi ja mukavampi mua kohtaan. En tiedä mitä ihmettä teen väärin jatkuvasti ja mikä mussa on pielessä kun ärsytän miestäni alituisesti.
Meille sattui kaikenlaisia epäonnen sattumia kun seurusteltiin. Nämä asiat tosiaan koskivat enemmän miestä. Olin miehen tukena ja autoin häntä näissä tilanteissa. Ainakin luulin niin.
Nyt onkin selvinnyt se, että mies pitää mua syyllisenä niihin tilanteisiin. Koska ne sattuivat meidän seurustelun alettua.
Ja kaiken kamaluuden lisäksi mun läheiset käyttäytyivät tuolloin rasittavasti meitä kohtaan. Mies kantaa tästä kaunaa heitä kohtaan ja mua kohtaan myöskin. Mä olen selittänyt että mä en ole vastuussa mun vanhempien puheista. Yritin sanoa etten itse ajatellut ikimaailmassa niin miten he puhuivat puolisostani. Pakosti vika oli mun, koska jos olisin parempi tytär eivät he noin puhuisi tyttären puolisosta.
Mies siis näkee mut syylliseksi kaikkeen.
On itse haukkunut mut äidilleen ihan täysin, hävettää nähdäkin häntä kun hänkin kuullut noi jutut musta. Hänen äitinsä tuli auttamaan meitä kun koliikki väsytti meitä pahasti. Haukkui tuolloin mua äidilleen pahasti, hän yritti puolustaa mua ja sanoi että pitäisi pahoitella lapsensa äidiltä tommosta. Mutta ei mies suostunut pyytämään anteeksi.
Mun mielestä vaikka mies on haukkunut mut ihan täydellisesti ihmisenä, kaikista inhottavin asia tapahtui synnytyksen jälkeen.
Oli kulunut seitsemän tuntia synnytyksestä ja oltiin jo päästy synnyttäneiden osastolle. Mies alkoi yhtäkkiä valittamaan kaikesta. Ei käsitä miksei jättänyt mua jo aikaisemmin. Ihmetteli miksen ollut kehunut häntä kätilölle joka kysyi mikä auttoi eniten synnytyksessä. Olin siis juuri synnyttänyt vauvan ja en edes tiedä mitä vastasin siinä, olin niin onnellinen ja uuvuksissa.
Mutta kuulemma hän oli käyttänyt kaikki energiansa mun tukemiseen ja hänelle oli tullut vatsakipu stressistä ja uupumuksesta. Mun synnytyskivut oli helpompia kun hänen kokemansa kipu. Olin ihan järkyttynyt tästä, miksi pitää nyt puhua tämmöistä. Mies sitten sanoikin että kannattaa varautua yksinhuoltajuuteen ja sanoi että lähtee kotiin lepäämään. Yritin rukoilla häntä jäämään sinne, mutta tuloksetta. Mies lähti ja jätti mut ja vauvan sinne.
Olin ihan järkyttynyt että miten kaikki menee näin vaikka luulin että mies oli ylpeä lapsen saamisesta.
Olin ihan itkuinen sairaalalla ollessani, silmät turvonneina opettelin hoitamaan vauvaa. En sanonut hoitajille mitään, koska en tiennyt mitä sanoa. Tunsin olevani vastuussa miehen lähdöstä, itkin kun kuulin viereisestä huoneesta onnellisen perheen ääniä. Ja mä olin yksin huoneessa vauvan kanssa. Noh mies ei tätäkään pyytänyt anteeksi multa, kuulemma oli hyvä idea mennä kotiin.
En jaksa enää vaatia anteeksipyyntöjä, koska ei niitä tule koskaan.

Tänään mies haukkui mut taas kerran totaalisesti vauvan itkemisen takia.
Jos olisin parempi ja osaavampi äiti niin ei itkisi paljoa.
Mä oikeasti yritän parhaani koko ajan, eikä toi vauva itke ihan koko aikaa, on hyväntuulinen kuitenkin suurimman osan ajasta nykyään.

Onko väärin lähteä vauvan kanssa pois tästä kodista ilman miestä? Mies syyllistää mua terveytensä pilaamisesta ja uhkailee jatkuvasti erolla koska hänen terveytensä paranee ilman mua.
Mua pelottaa ihan älyttömästi miten pärjään yksin. Pelottaa osaanko kasvattaa lasta yksin. Kukaan läheisistäni ei tiedä tilanteestani, pelottaa syyttävätkö mua. Voiko tämmöisessä tilanteessa mennä pariterapiaankaan? Rakastan miestäni mutta en tiedä onko tää suhde ohi jo.

Missä menee se raja mitä toiselle saa sanoa?

Pahoittelut äärimmäisen sekavasta tekstistä

 

[Tuulenviemää]

Oon ihan hukassa tässä tilanteessa. En yhtään tiedä mitä teen.
Eli tilanne on sellainen, että mulla ja mun miehellä on 4kk vauva. Vauva on ollut alusta alkaen vaativa tapaus. Koliikki alkoi n. Viikon ikäisenä ja valvotti meitä kumpaakin joka yö ihan aamuun asti. Pahimmillaan kesti 8h putkeen ja meidän asunnossa ei siis pystynyt nukkumaan ton aikana. Miehellä oli jo mun raskauden aikana unettomuutta ja noh tilanne paheni tän koliikin aikana. Meidän vauva on kovaääninen ja mieheni on herkkäkuuloinen. Nämä kaksi asiaa ei todellakaan sovi yhteen...
Sain jatkuvasti kuulla näinä koliikkiöinä kuinka huono äiti olen, kun en osaa rauhoittaa lasta kuten muut äidit osaavat. Ja mies syytti mua tästä koliikista, kun mun siskolla oli koliikki vauvana. Niin pakostihan se tulee kuulemma mun suvun puolelta. En enää käsitä miten jaksoin nuo yöt, kun vauva huutaa vieressä ja mies mollaa toisella puolella. Ja piti pysyä rauhallisena vauvan takia. Olin ihan uuvuksissa tästä tilanteesta ja sanoin välillä miehelle vastaankin. En halua puolustella itseäni sen enempää, olen kaukana täydellisestä. Mutta mä itse pyysin että arvostaisi mua enemmän ja yritettäisiin vetää yhtä köyttä tilanteessa. Mies ei tykkää yhtään että neuvon häntä tai pyydän häntä miettimään asiaa mun kannalta, koska mun kaltaisen empatiakyvyttömän typeryksen on turha vaatia semmoista, ansaitsen kuulemma kaiken miten hän käyttäytyykään.
Jos olisin parempi vaimo, saisin parempaa kohtelua.
Mies muistuttelee jatkuvasti menneistä tekemistäni virheistä ja ei suostu keskustelemaan näitä asioita lävitse, kun kysyin onko ne asiat jääneet kaivertamaan.
Mies puhuu jatkuvasti kuinka onnellinen ja terve hän oli ennen mua. Hänen ei olisi pitänyt kuulemma mennä mun kanssa yhteen, ei kuulemma arvannut minkälainen hullu olinkaan.
Haluaisin itse jo miettiä tulevaisuutta ja keskittyä tähän nykyhetkeen. Mies ei suostu sanomaan suoraan onko valmis eroamaan. Välillä puhuu siis ihan eri juttuja, oon niin ihana ja hyvä vaimo silloin. Mutta sitten näissä riitatilanteissa mies sanookin että on oikeasti niin sekaisin stressistä että ei tiennyt mitä puhui.
En tiedä mitä ajatella tästä. Miehellä on traumoja lapsuudesta koskien hänen vanhempiaan, olen siksi yrittänyt ymmärtää häntä. Mutta kun mä en itse saa sanoa tai valittaa mistään asiasta. Mun pitäis olla aina hyväntuulinen ja jaksavainen vaimo kuten muutkin naiset on. Mies sanoo että kun mä en oo kokenut mitään pahaa elämässä ja hän taas on, niin se oikeuttaa sen että hän saa valittaa.
Mies oli ihan erilainen ennen raskautta, oli ymmärtäväisempi ja mukavampi mua kohtaan. En tiedä mitä ihmettä teen väärin jatkuvasti ja mikä mussa on pielessä kun ärsytän miestäni alituisesti.
Meille sattui kaikenlaisia epäonnen sattumia kun seurusteltiin. Nämä asiat tosiaan koskivat enemmän miestä. Olin miehen tukena ja autoin häntä näissä tilanteissa. Ainakin luulin niin.
Nyt onkin selvinnyt se, että mies pitää mua syyllisenä niihin tilanteisiin. Koska ne sattuivat meidän seurustelun alettua.
Ja kaiken kamaluuden lisäksi mun läheiset käyttäytyivät tuolloin rasittavasti meitä kohtaan. Mies kantaa tästä kaunaa heitä kohtaan ja mua kohtaan myöskin. Mä olen selittänyt että mä en ole vastuussa mun vanhempien puheista. Yritin sanoa etten itse ajatellut ikimaailmassa niin miten he puhuivat puolisostani. Pakosti vika oli mun, koska jos olisin parempi tytär eivät he noin puhuisi tyttären puolisosta.
Mies siis näkee mut syylliseksi kaikkeen.
On itse haukkunut mut äidilleen ihan täysin, hävettää nähdäkin häntä kun hänkin kuullut noi jutut musta. Hänen äitinsä tuli auttamaan meitä kun koliikki väsytti meitä pahasti. Haukkui tuolloin mua äidilleen pahasti, hän yritti puolustaa mua ja sanoi että pitäisi pahoitella lapsensa äidiltä tommosta. Mutta ei mies suostunut pyytämään anteeksi.
Mun mielestä vaikka mies on haukkunut mut ihan täydellisesti ihmisenä, kaikista inhottavin asia tapahtui synnytyksen jälkeen.
Oli kulunut seitsemän tuntia synnytyksestä ja oltiin jo päästy synnyttäneiden osastolle. Mies alkoi yhtäkkiä valittamaan kaikesta. Ei käsitä miksei jättänyt mua jo aikaisemmin. Ihmetteli miksen ollut kehunut häntä kätilölle joka kysyi mikä auttoi eniten synnytyksessä. Olin siis juuri synnyttänyt vauvan ja en edes tiedä mitä vastasin siinä, olin niin onnellinen ja uuvuksissa.
Mutta kuulemma hän oli käyttänyt kaikki energiansa mun tukemiseen ja hänelle oli tullut vatsakipu stressistä ja uupumuksesta. Mun synnytyskivut oli helpompia kun hänen kokemansa kipu. Olin ihan järkyttynyt tästä, miksi pitää nyt puhua tämmöistä. Mies sitten sanoikin että kannattaa varautua yksinhuoltajuuteen ja sanoi että lähtee kotiin lepäämään. Yritin rukoilla häntä jäämään sinne, mutta tuloksetta. Mies lähti ja jätti mut ja vauvan sinne.
Olin ihan järkyttynyt että miten kaikki menee näin vaikka luulin että mies oli ylpeä lapsen saamisesta.
Olin ihan itkuinen sairaalalla ollessani, silmät turvonneina opettelin hoitamaan vauvaa. En sanonut hoitajille mitään, koska en tiennyt mitä sanoa. Tunsin olevani vastuussa miehen lähdöstä, itkin kun kuulin viereisestä huoneesta onnellisen perheen ääniä. Ja mä olin yksin huoneessa vauvan kanssa. Noh mies ei tätäkään pyytänyt anteeksi multa, kuulemma oli hyvä idea mennä kotiin.
En jaksa enää vaatia anteeksipyyntöjä, koska ei niitä tule koskaan.

Tänään mies haukkui mut taas kerran totaalisesti vauvan itkemisen takia.
Jos olisin parempi ja osaavampi äiti niin ei itkisi paljoa.
Mä oikeasti yritän parhaani koko ajan, eikä toi vauva itke ihan koko aikaa, on hyväntuulinen kuitenkin suurimman osan ajasta nykyään.

Onko väärin lähteä vauvan kanssa pois tästä kodista ilman miestä? Mies syyllistää mua terveytensä pilaamisesta ja uhkailee jatkuvasti erolla koska hänen terveytensä paranee ilman mua.
Mua pelottaa ihan älyttömästi miten pärjään yksin. Pelottaa osaanko kasvattaa lasta yksin. Kukaan läheisistäni ei tiedä tilanteestani, pelottaa syyttävätkö mua. Voiko tämmöisessä tilanteessa mennä pariterapiaankaan? Rakastan miestäni mutta en tiedä onko tää suhde ohi jo.

Missä menee se raja mitä toiselle saa sanoa?

Pahoittelut äärimmäisen sekavasta tekstistä

Tilanteesi on äärimmäisen valitettava. Jokaisen pitäisi saada kokea vauva aika niin ettei joutuisi kuuntelemaan tuollaisia asioita tai stressaamaan parisuhteen takia.
Mielestäni miehesi pitäisi mennä terapiaan. En nää tuolle teidän suhteelle jatkoa, jos mies jatkaa samaa rataa ajatusmaailmansa kanssa ja kohtelee sinua noin.
Sinä kyllä pärjäisit yksinkin vaikka se pelottaa ja on ratkaisuna vaikea.

 

[Kaarin]

Hukassa, tiedostat hyvin kyllä omat fiiliksesi asiasta ja ihan ensimmäiseksi sanon, että sinussa ei ole äitinä mitään vikaa, vaikka miehesi yrittääkin lannistaa sinut haukkumalla sinua. Vaikuttaa hieman narsistiselta käytökseltä. Tällainen kiusaaminen on henkistä väkivaltaa, jota kenenkään ei tarvitse sietää. Sinä et ole syyllinen hänen terveytensä heikkenemiseen, tai mihinkään muuhunkaan, mistä hän sinua syyttää. Menköön katsomaan peiliin, voisiko itse tehdä asioita toisin.

Näyttää tosiaan siltä, että miehelläsi on paljonkin tunnepuolen ongelmia, kuten kirjotatkin. Epävakaus stressaa sinua, ja vaikka miten yrität pysyä tyynenä, niin stressisi kyllä heijastuu väkisin myös vauvaan. Jos miehesi ei suostu esim. pariterapiaan tai lähteä ratkomaan asiaa psykologin tms. juttusilla itse yksinään, niin vaikea sinun on jatkaa tuossa suhteessa.

Paras asia sinun ja vauvan kannalta olisi tosiaan lähteä suhteesta kun vielä voit. Tällaisilla asioilla on paha taipumus eskaloitua ja pahentua aina vain, kun aikaa kuluu. Vauvasi on vielä pieni, ja jos miehesi jatkaa samaa linjaa jatkossakin kun lapsi kasvaa, niin vaikutukset sekä sinun että lapsen mielelle voivat olla katastrofaaliset. Minusta miehesi on jo ylittänyt rajat käyttäytymisessään. Et voi elää niin, että yrität miellyttää miestäsi jatkuvasti saamatta muuta kuin p*skaa niskaasi. Se on mahdoton tehtävä, kuten kerrotkin, koska mikään, mitä teet tai jätät tekemättä, ei näytä häntä tyydyttävän.

Lähde niin pian kuin mahdollista. Sinä pärjäät kyllä! Pyydä apua vaikka neuvolasta, he ohjaavat sinut eteen päin ja saat tietoa siitä, mitä vaihtoehtoja sinulla on. Jos sinulla on tukiverkostoja, niin nyt on heidän aikansa auttaa sinua. Ole rohkea ja vahva, vaikka se tuntuisi vaikealta esim. siksi, että miehesi kääntäisi kelkkansa ja alkaisi käyttäytyä kunnolla ja lupaisi parantaa tapansa, niin ei todennäköisesti tule tapahtumaan! Sulje korvasi miehesi kaikilta pahoilta puheilta.

Jos lähdet, niin täytyy tietysti ottaa huomioon myös lapsen oikeus isäänsä, joten tapaamisasiat on tässä tapauksessa hyvä sopia kirjallisesti sitten kun/jos sinne asti pääsette. Jos miehesi ei välitä asiasta yhtään, niin se vahvistaa sinun oikean päätöksesi lähteä suhteesta.

PS: et kerro ikääsi, itse olen lähempänä 50 vuotta, joten tämä teksti on nyt elämänkokemuksen tuomaa tietoisuutta erilaisista asioista. Toivon että saat asiat järjestykseen ja pääset elämään elämääsi ilman, että sinun tarvitsee murehtia miehesi sanomisista!

 

[Yölento]

Lähde mahdollisimman pian. Hae yksinhuoltajuutta. Pärjäät aivan varmasti lapsen kanssa kahdestaan paljon paremmin kuin tuon miehen kanssa. Mitä nopeammin lähdet, sitä vähemmän miehen käytös ehtii vaikuttaa lapseen.

Vauvat itkevät, kaikkien taitavimpienkin vanhempien vauvat itkevät. Vauvassa on aika varmasti joku ratkaiseva vika, jos hän ei koskaan itke.

Olet hyvä äiti vauvalle. Et ole syyllinen miehen pahaan oloon. Jokainen voi itse vaikuttaa onnellisuuteensa.

 

[Perimeter]

Hukassa, mä voisin ehdottaa jotain tämmöstä:

Joko lähde ite vauvan kans etäämmälle, vaikka hostelliin viikoks pariksi; tai potkase äijä vaikka kalaan pariksi viikkoa jonkun kans, jonka tiiät hyväksi tyypiksi. Noin siksi, ettei koko aika mene kännissä, facessa ja netflixissä, vaan se saa oikeasti hetken kelata rauhassa, missä hänen elämänsä menee.

Sillä aikaa, kun sä oot erossa miehestäs, niin lepäät sinäkin. Mulle tuli vaikutelma sun viestistä, että oot aika finaalissa. Oisko sulla vaikka joku ystävä, joka vois järkätä sulle aikaa ilman vauvaa vaikka hierontaan, yhdessä pikku reissu tms.? Ja siis mä tarkotan, että oot ihan ylpeä siitä, että oot nyt hetken ilman miestä, ei niin että asia x on jotenki sun vika.

Sen parin viikon jälkeen voisitte pitää miehen kans pikku palaverin, mitäs oikein teette, josko hän ois enempi yhteistyöhalunen. Jos ei, niin sun pitäis olla "lomasi" jälkeen sen verran energinen että pystyt pistämään eron ja yksinhuoltajuusprosessit käyntiin. Jos kyllä, niin sitten vaikka aika neuvolaan, että saatte lähetteen perheneuvolaan tilanteen selvittelyyn. Mahdollisesti, jos susta tuntuu, että tarvit muutakin tukea kuin pään nyökyttelyä, tee joko itse tai neuvolan kautta lastensuojeluilmoitus, jotta kunnan/kaupungin sosiaalitoimi pystyy järjestämään tarvitsemaasi tukea kotiin.

 

[Hukassa]

Kiitos kaikille jotka jaksoitte neuvoa mua. Aloin taas uskomaan että tulen pärjäämään kyllä yksinkin.
Mies ei käytä alkoholia ollenkaan, eli ei ole semmoista ongelmaa tässä. Olen ehdottanut miehelle jo aikaisemmin että asuttaisiin hetken aikaa erossa, mutta hän ei suostu poistumaan asunnosta ja jos minä ja vauva menemme vanhempieni luokse, niin tarkoittaa suoraan eroa.
Oon viimein ymmärtänyt että ei tässä taida olla muita vaihtoehtoja kuin ero.
Yritin keskustella näistä asioista miehen kanssa eilen, mutta ei keskustelu mennyt hyvin ollenkaan.
Vauva meni yökylään vanhempieni luokse, että saisin puhuttua asiat halki ton kanssa. Vanhemmat eivät tiedä tilanteestamme vielä ainakaan.
Mies oletti eilen että ei puhuta ollenkaan näistä asioista viikonlopun aikana, ei siis sanonut tästä mulle mitään, että haluaa levätä.. noh otin asioita eilen puheeksi, selitin kohteliaasti tuntemuksiani ja ehdotin pariterapiaa.
Aluksi Mies vaikutti vastaanottavaiselta, mutta sitten hän muuttui vihaiseksi. Kuulemma hänen käytöksessään ei ole mitään vikaa, vaan mun se pitäisi terapiaan mennä.
Voin sanoa suoraan että mies tuntui raivostuneen siitä, että hän ei yksin saanut sanoa mun huonoista puolista vaan mäkin kerroin omia näkemyksiäni hänestä. Ei ton kanssa voi keskustella asioista yhtään, ellen vaan hyväksy hänen juttujaan.
Hän keksi jokaiseen asiaan vastaväitteitä, ei pahoitellut mitään, kaikki olen kuulemma ansainnut menneisyydessä tapahtuneiden juttujen takia.
En kuulemma osaa rauhoittaa lastakaan, se kertoo sen etten välitä hänestä tarpeeksi koska tiedän vauvan itkusta tulevan hänelle stressiä.
Puhuikin jo että miettii eroa (taas kerran)
Ja että tunteet kuoli mua kohtaan.

Kysyn nyt, onko liikaa vaadittu että pyysin miestä kertomaan riitojen jälkeen että ei välttämättä tarkoittanut sanoa niin miten sanoi riidan yhteydessä? Olen kuulemma pitkävihainen ja katkera kun mietin noita asioita.
Ja että en haluaisi että uhkailee erolla joka riidan yhteydessä..

Pariterapiaan ei suostu, koska mä kuulemma saisin kaikki syyt niskoilleni. Niin mitä järkeä mennä sinne sitten.

Mua ei itketä yhtään nää asiat, uskon että omatkin tunteet miestä kohtaan lähdössä pois.
Olen ruvennut suunnittelemaan mun ja vauvan tulevaisuutta, on hemmetisti asioita mitä en tiedä yksinhuoltajuudesta ja pelottaa että mitä toi keksiikään eron jälkeen. Mun puolesta hän voisi olla vauvan elämässä mukana, mutta meidän pitäisi pystyä olemaan jonkinmoisissa väleissä, ettei lapsi kärsi.
On sanonut välillä ettei halua olla hänen elämässään mukana, koska mä oon hänen äiti.
Rupean etsimään asuntoa meille, jos paha tilanne tulee niin voimme varmaankin muuttaa vanhempieni luo ennen asunnon löytymistä, jos toi ei halua asua yhdessä sen aikaa.

 

[Kaarin]

Kyllä tuo tilanne kuulostaa siltä, että se ero on paras vaihtoehto, vaikka sekin on surullinen ja rankkakin valinta. Mutta jos parisuhteessa ei ole kellään hyvä olla, eikä toinen osapuoli suostu asioiden perusteelliseen selvittämiseen, niin ei siinä vaihtoehtoja kyllä ole

Paljon jaksamista ja tsemppiä uuteen elämään ja asunnon etsintään!

 

[Yölento]

Kiitos kaikille jotka jaksoitte neuvoa mua. Aloin taas uskomaan että tulen pärjäämään kyllä yksinkin.
Mies ei käytä alkoholia ollenkaan, eli ei ole semmoista ongelmaa tässä. Olen ehdottanut miehelle jo aikaisemmin että asuttaisiin hetken aikaa erossa, mutta hän ei suostu poistumaan asunnosta ja jos minä ja vauva menemme vanhempieni luokse, niin tarkoittaa suoraan eroa.
Oon viimein ymmärtänyt että ei tässä taida olla muita vaihtoehtoja kuin ero.
Yritin keskustella näistä asioista miehen kanssa eilen, mutta ei keskustelu mennyt hyvin ollenkaan.
Vauva meni yökylään vanhempieni luokse, että saisin puhuttua asiat halki ton kanssa. Vanhemmat eivät tiedä tilanteestamme vielä ainakaan.
Mies oletti eilen että ei puhuta ollenkaan näistä asioista viikonlopun aikana, ei siis sanonut tästä mulle mitään, että haluaa levätä.. noh otin asioita eilen puheeksi, selitin kohteliaasti tuntemuksiani ja ehdotin pariterapiaa.
Aluksi Mies vaikutti vastaanottavaiselta, mutta sitten hän muuttui vihaiseksi. Kuulemma hänen käytöksessään ei ole mitään vikaa, vaan mun se pitäisi terapiaan mennä.
Voin sanoa suoraan että mies tuntui raivostuneen siitä, että hän ei yksin saanut sanoa mun huonoista puolista vaan mäkin kerroin omia näkemyksiäni hänestä. Ei ton kanssa voi keskustella asioista yhtään, ellen vaan hyväksy hänen juttujaan.
Hän keksi jokaiseen asiaan vastaväitteitä, ei pahoitellut mitään, kaikki olen kuulemma ansainnut menneisyydessä tapahtuneiden juttujen takia.
En kuulemma osaa rauhoittaa lastakaan, se kertoo sen etten välitä hänestä tarpeeksi koska tiedän vauvan itkusta tulevan hänelle stressiä.
Puhuikin jo että miettii eroa (taas kerran)
Ja että tunteet kuoli mua kohtaan.

Kysyn nyt, onko liikaa vaadittu että pyysin miestä kertomaan riitojen jälkeen että ei välttämättä tarkoittanut sanoa niin miten sanoi riidan yhteydessä? Olen kuulemma pitkävihainen ja katkera kun mietin noita asioita.
Ja että en haluaisi että uhkailee erolla joka riidan yhteydessä..

Pariterapiaan ei suostu, koska mä kuulemma saisin kaikki syyt niskoilleni. Niin mitä järkeä mennä sinne sitten.

Mua ei itketä yhtään nää asiat, uskon että omatkin tunteet miestä kohtaan lähdössä pois.
Olen ruvennut suunnittelemaan mun ja vauvan tulevaisuutta, on hemmetisti asioita mitä en tiedä yksinhuoltajuudesta ja pelottaa että mitä toi keksiikään eron jälkeen. Mun puolesta hän voisi olla vauvan elämässä mukana, mutta meidän pitäisi pystyä olemaan jonkinmoisissa väleissä, ettei lapsi kärsi.
On sanonut välillä ettei halua olla hänen elämässään mukana, koska mä oon hänen äiti.
Rupean etsimään asuntoa meille, jos paha tilanne tulee niin voimme varmaankin muuttaa vanhempieni luo ennen asunnon löytymistä, jos toi ei halua asua yhdessä sen aikaa.

Ihanaa, että sinulla on vanhemmat kuitenkin tukena! Pärjäät varmasti ja jaksaminen paranee huomattavasti, kun ei tarvitse miettiä, miten mies suhtautuu ja ei ole paineita saada lasta heti hiljaiseksi, kun on vähän tyytymätön.

 

[Haukikanto]

Ei se ero välttis helpointa ole. Tuollainen käytös tuskin loppuu kuin seinään.

Entä jos vaan menisit vanhempies luo vähäks aikaa asumaan. Sulla saa myös tulla mitta täyteen ja kyllä on hyvä miehenkin vähän vetää henkeä... Antaa miehen mesota ja ottaa se ero jos on noin pienestä kiinni että et kylään saisi mennä (jos ymmärsin oikein). Kyllä hyvä suhde kestää vaikka viikonki asuisit äitis lihapatojen ääressä ja huilaisit, aivan vaan siksikin että saisit huilata tuosta myräkästä, ja vaikka puhelin kiinni jos langat käy kuumana.

Erolla uhkailu on henkistä väkivaltaa, ja muutenkin tuo on kyllä henkistä väkivaltaa esim tuo synnytyksen jälkeinen keskustelu!!! Voi huh voi voi mitä joudut kokemaan. Kyllä sinä olet hyvä ja riittävä äiti. Miehen tehtävä olis ennenkaikkea tukea sua!!!!

Olisko mies mustasukkainen siitä että sun huomio menee vauvaan eikä mieheen, joka kokee nyt uudessa tilanteessa ulkopuoliseksi itsensä ja haluaa huomiota? Vissiin miehellä on joku aiempi hylkäämistrauma joka pullahtaa nyt esiin pahasti? Tuo on kyllä aika narsistista käytöstä, jättää nyt sut hormonimyräkässä yksin synnärille!

Onko sulla tukiverkkoja lähellä?

Ehdottomasti sun pitää puhua jonkun kanssa asiasta! Mieluiten joku sellainen joka tuntee/tietää miehesi.
Millainen sun suhde on omiin vanhempiisi, voitko heille kertoa ongelmastanne?

Älä jää yksin!!!

Neuvolassa asia kannattanee ottaa esiin. Ainakin meidän neuvolatäti on hyvin ymmärtäväinen ja sieltä pitäisi saada tukea ja ohjeita lapsiperhearkeen.

Ja ehkä myös itse sun on hyvä käydö jossain juttelemassa tästä asiasta, se vaikuttaa tosi rankalta, esim neuvolapsykologin kanssa, neuvolasta saa sinnekin lähetteen.

 

[Nurinkehrääjä]

Seurustelin aikoinaan alkoholisoituneen narsistin kanssa ja elämä oli juuri tuollaista. Yhtenä päivänä kaikki oli yhtä ruusuilla tanssimista ja toisena taas yhtä helvettiä!
Alussa mies oli oikea unelmavävy kukkineen, lahjoineen ja rakkaudentunnustuksineen, mutta muutamassa vuodessa muuttui hirviöksi. Viimeisinä aikoina esiin astui myös väkivalta ja silloin vasta ymmärsin lähteä suhteesta ja koko kaupungista. Eli suosittelen ottamaan eron ja vähän hätäisesti, sillä ainakaan parempia aikoja tuskin enää tulee tuossa suhteessa.