Miten vauva on muuttanut parisuhdettanne?

[Sohwia]

Minua kiinnostaisi tietää, miten ja millä tavalla vauvan syntymä on muuttanut parisuhdettanne? Ja muuttuiko teillä jo raskauden aikana parisuhde jollakin tapaa?

Ehkä vähän hassu kysymys siinäänsä, kun kaikkihan sen tietää, että vauvan syntymä muuttaa väkisinkin parisuhdetta. Mutta lähinnä itseäni kiinnostaa se, että millä tavalla on muuttunut ja onko parempaan vai huonompaan suuntaan?

Itse olen huomannut sen,että tosiaan kahdenkeskistä aikaa on tosi vähän, mutta taas toisaalta me tehdään enemmän asioita yhdessä mitä ennen vauvaa. Toki väsymys ja oma-aika ovat sellaisia asioita, jotka ns. "hiertävät" välejämme, mutta kaikesta ollaan selvitty ja ehkä tämä väsymys helpottuu vauvan kasvaessa. :) Ja tuosta omasta ajasta sen verran, että itse olen yleensä ihan tyytyväinen, jos pääsen välillä kuntosalille tai kauppaan ilman vauvaa, mutta olen huomannut sen, että mies tarvitsee omaa-aikaa paljon enemmän kuin minä. Mutta toisaalta on tuo mies muuttunut parempaan suuntaan vauvan syntymän jälkeen eli kyllä se myös meidänkin kanssa viettää aikaa, eikä oo joka päivä jonnekkin menossa ilman meitä. Ja olen tullut siihen tulokseen jutellessani muiden pienten lasten äitien kanssa, että taitaa ne miehet tarvita sitä omaa aikaa tosiaan enemmän kuin me äidit.

 

[marsupilami]

Se on meilläkin niin että mies tarvitsee huomattavasti enemän omaa aikaa kuin itse. Mutta sillä onkin enemän harrastuksia ja kavereita kun mulla, joten sekin vaikuttaa varmasti.

Jollakin tapaa meidän parisuhde on lujittunut, yhdessä synnytyksestä ja vauva ajasta selviäminen kasvatti enemän yhteen.
Mies on varmasti tyytyväinen kun mulla on nyt kokopäiväistä tekemistä niin en ole koko ajan vinkumas "mitä tehtäis"
Mies on kertonut mulle monesti arvostavansa ja olevan kiitollinen kun olen hyvä äiti, se merkkaa mulle tosi paljon! Muutenkin toisen ja yhteisen ajan arvostaminen on ollut pinnalla.
Sitä tuntee toisen paljon paremmin kun on kokenut perheen lisäyksen yhdessä ja ollaan yhdessä kasvettu vanhemmiksi.

 

[Rille]

Meillä ei oikeastaan ole parisuhde muuttunut yhtään. :) keskenäinen tekeminen ja puheenaiheet ovat väkisilläkin useimmiten vauvakeskeisiä, mutta molemmat puuhaillaan, nähdään kavereita ja liikutaan yhdessä ja erikseen kuten ennen. :) yhä rakastetaan toisiamme, näytetään ja sanotaan sitä rakkautta ja tehdään arjessa pieniä eleitä toisen arvostamisen osoittamiseksi. Ennen käytiin paljon elokuvissa, nyt katsotaan leffat kotona. Tietenki molemmilla väsymys ja muu kiristää joskus pinnaa, mutta me tietosesti yritetään olla purkamatta sitä toisiimme ja ylilyönnit pyydetään anteeksi. Ainut oikeastaan että nyt nimitetään toisiamme isiksi ja äidiksi

 

[Katjusha]

En tiedä vielä pikkuvauva-arjesta, meillä meni tämän ykkösen luomiseen 10 vuotta eli tähänastisen avioliittomme kesto. Tähän asti ollaan saatu olla tai olla olematta yhdessä arjessa työajan ulkopuolella. Me ollaan molemmat aika itsenäisiä tyyppejä, joten molemmille tulee olemaan sopeutuminen lapsen sitovuuteen jollain lailla. Mutta kaikkemme tehtiin että tähän päästiin lopulta. Tällä hetkellä elämme esi-perhevaihetta koirapentueen kanssa, hyvää harjoitusta :) Mies on melko jännittynyt raskaudesta, vaikea uskoa kaiken kokemamme jälkeen, että vauva todella tulee meille. Itse olen hyvillä mielin ja toiveikas, että kaikki menee hyvin. Seksiä ei meillä ole ollut oikeastaan ollenkaan alkionsiirron jälkeen. Välillä siitä puhutaan, hyvin vähän toimitaan. Sen suhteen ei tilanne voisi olla enää hiljaisempi - eli melko pitkälti tällä mennään synnytyksen jälkeiseen aikaan. Meillä on nyt muita yhteenliimaavia tekijöitä, joten en usko tähän liittyvän suurempaa dramatiikkaa. Tämäkin asia on sellainen, josta voidaan sopia.
Katjusha rv 23+3

 

[elaffy]

Katjusha, ainakin kaksosten jälkeen voidaan sanoa, että se on seksiä, kun mies imuroi.. :D

Minusta on jotenkin ihan luontevaa, että parisuhde väkisinkin muuttuu, kun tulee lapsia. Eihän kumpikaan vanhemmista ole enää se sama ihminen kuin ennen lasten saantia. Etenkin nainen voi kokea suuriakin muutoksia niin henkisesti kuin fyysisesti, kun raskauskilot ja hormonit vaikuttavat. Äidiksi tuleminen ei ainakaan omalla kohdallani ollut helppoa, vaikka molemmat olivat todella toivottuja ja odotettuja vauvoja.

Pohjimmiltaan voidaan kuitenkin sanoa, että olemme miehen kanssa edelleen me. Nyt "me" käsittää vain neljä ihmistä kahden sijaan. :) Kaksosten vauva-aika oli kuin formula-varikolla tai tehtaalla työskentelyä ja tuntui enemmän, että olimme miehen kanssa työkavereita kuin mies ja nainen. Toisesta kuoriutui ihan uusia piirteitä esille väsyneenä paineen alla, eivätkä ne kaikki olleet edes ihan niin mukavia. Joutui tekemään paljon töitä itsensä kanssa, että opin hyväksymään nämä uudet piirteet ja rakastamaan miestä niistä huolimatta. Jestas, mitä kaikkea väsyneenä tulee sanottua!

Monikkolasten vanhemmat yleensä eroavat ensimmäisen vuoden aikana tai eivät koskaan. Me selvisimme hengissä vauvavuodesta ja olemme edelleen yhdessä. Voisin sanoa, että meitä tämä kokemus on ainakin vahvistanut! Autiolla saarellakin on pakko luottaa toiseen, että selviytyy. Sitä hitsaantuu aivan uudella tavalla yhteen, kun ainoa keino selviytyä on yhteistyö. :)

 

[Vargynja]

Totta kai parisuhde jotenkin muuttuu kun elämäntilanne muuttuu vauvan myötä suuresti. En kuitenkaan sanoisi että meillä se olisi muuttanut mitenkään kovin paljoa. Tietenkään omaa aikaa ja kahdenkeskistä aikaa ei ole niin paljoa, mutta ei se meidän suhdetta toisiimme ole muuttanut. Rakastamme toisiamme samalla tavalla kuin ennen, halailemme ja osoitamme hellyyttä muutenkin jne. Ja onhan se lapsen kanssa perheenä oleminenkin yhteistä aikaa. Korkeintaan arvostan miestäni entistä enemmän, kun hän oli raskausaikana ymmärtäväinen kun itse kiukuttelin ja on pojallemme hyvä isä. Lähinnä sanoisin että me molemmat olemme kasvaneet lapsen tulon myötä ihmisinä aikuisemmiksi. Kenties siinä samalla kasvoimme lujemmin yhteen. :) Niin ja kutsumme toisiamme isiksi ja äidiksi, mutta se lienee enemmän tapa kuin muutos sen suhteen mitä tuntee toista kohtaan.

 

[Katjusha]

Okej, vuosi on kulunut edellisestä kommentistani, ja nyt on vauvaperheen elämää eletty kahdeksan kuukautta. Mitä on tapahtunut: olen vauvakuplassa edelleen. Huomaan, että pystyn keskustelemaan vain vauva- ja kotiasioista ja välittömästi itseäni ja raskaudesta/synnytyksestä toipumista koskevia juttuja. Mieheni on aika piipussa omien "harrastusten" ja työn vuoksi, ja itse kilahdan silloin tällöin, kun hän ei tunnu olevan kiinnostunut jutuistani. No, ymmärtäähän kai sen, mutta silti... Olin ajatellut, että tämä jotenkin tiivistäisi perhettä, mutta eipä ole niin käynyt. Tunnepuolella romantiikkaa ei todellakaan ole ilmassa. Tehneekö hormonit sen, että en näe puolisoani paljon kaveria kummempana. Sinänsä minua ei haittaa käytännöllinen parisuhde yhtään, olen ihan tarpeeksi elämää nähnyt. Kuulostan varmaan vanhalta (ja sitähän olenkin), mutta tää on nyt sellaista ehtoopuolen kumppanuutta nyt.

 

[Mileim]

Tyttäremme on parantanut meidän parisuhdetta. Vaikea kuvailla, kun meillä oli hyvä parisuhde ennen raskautta ja raskauden aikanakin. Se on vaan se tunne, kun elämä on täydentynyt ja rakkaus syventynyt, ja lisää rakkautta tullut elämään.
Meillä ei kauheasti kahdenkeskistä aikaa ole, mutta vielä se ei ole välejä hiertänyt. Tämän kuun lopussa ajateltiin ottaa vuorokausi vain meille kahdelle ja lähteä katsomaan yleisurheilua toiseen kaupunkiin, käydään syömässä ja ajellaan illalla/yöllä takas kotiin. Tällaiset jutut riittää meille. Tyttö on mummilassa yötä tai mummi meillä tytön kanssa, katsotaan kuin järjestyy parhaiten.

 

[Enni]

Vauva on ehdottomasti huonontanut parisuhdetta. Raskausaikana meni vielä ihan ok, vaikka silloinkaan suhde ei enää ollut entisensä. Kun vauva syntyi, tuntui että oltiin vain tappelevat sisko ja veli tms. Nyt kun vauva on isompi, ei enää ole niin paljon riitoja, mutta ollaan edelleen kuin sisaruksia. Nukutaankin eri huoneissa, pakosta kylläkin. En edes muista, millon oltais halattu tms viimeeksi. Miehestä en tiedä, mutta itseäni tämä vaivaa suuresti. Olen erittäin perhekeskeinen ihminen, ja olisi mukavaa että olisi suht tyytyväinen arkeensa. Ja olisihan se kiva, että parisuhdekin olisi vielä olemassa, mutta kahdenkeskinen aika tuntuu olevan mahdotonta. Tai edes perheaika niin, että mies olisi läsnä meidän kanssa.. No, ehkä tää joskus helpottaa, itsepähän tätä haluttiin.

 

[Katjusha]

Enni, mun tuli sun tekstistä mieleen, että paljon korostetaan kahdenkeskistä aikaa ja että parit lähtis vaikka syömään ja hotelliin yöks tmv. Itsellä ei taida olla menohaluja, ja tällä haavaa kokisin kynttiläillallisen kiusallisena enkä lähentävänä. Kaikkein tärkeimpänä kokisin arjen kohtaamiset ja yhteydenpidon kotona, yhteiset jutut. Sellainen ylläpitää perhettä.

 

[Sohwia]

Vauva on ehdottomasti huonontanut parisuhdetta. Raskausaikana meni vielä ihan ok, vaikka silloinkaan suhde ei enää ollut entisensä. Kun vauva syntyi, tuntui että oltiin vain tappelevat sisko ja veli tms. Nyt kun vauva on isompi, ei enää ole niin paljon riitoja, mutta ollaan edelleen kuin sisaruksia. Nukutaankin eri huoneissa, pakosta kylläkin. En edes muista, millon oltais halattu tms viimeeksi. Miehestä en tiedä, mutta itseäni tämä vaivaa suuresti. Olen erittäin perhekeskeinen ihminen, ja olisi mukavaa että olisi suht tyytyväinen arkeensa. Ja olisihan se kiva, että parisuhdekin olisi vielä olemassa, mutta kahdenkeskinen aika tuntuu olevan mahdotonta. Tai edes perheaika niin, että mies olisi läsnä meidän kanssa.. No, ehkä tää joskus helpottaa, itsepähän tätä haluttiin.

Harmittaa kyllä sinun/teidän puolesta tuo teidän tilanne, mutta lapsen kasvaessa tilanne toivon mukaan paranee. Mutta tiedän kyllä senkin, ettette ole tosiaankaan ainoa pari kenen parisuhde on huonontunut lapsen myötä ja eipä tämä omanikaan ole ollut aina niin ruusuilla tanssimista. Saisitteko juteltua miehesi kanssa asiasta? Voi olla, ettei hän ole ihan täysin tietoinen siitä, että asia vaivaa sinua ja haluaisit muutosta tilanteeseen?

 

[Sohwia]

Enni, mun tuli sun tekstistä mieleen, että paljon korostetaan kahdenkeskistä aikaa ja että parit lähtis vaikka syömään ja hotelliin yöks tmv. Itsellä ei taida olla menohaluja, ja tällä haavaa kokisin kynttiläillallisen kiusallisena enkä lähentävänä. Kaikkein tärkeimpänä kokisin arjen kohtaamiset ja yhteydenpidon kotona, yhteiset jutut. Sellainen ylläpitää perhettä.

Pakko sanoa, että tässä asiassa oo täysin samaa mieltä sun kanssa. :) Se yhteinen jaettu arki on tosi tärkeää ainakin itselle ja se, että molemmat ollaan läsnä. Ei mekään miehen kanssa olla kuin kerran käyty esim. syömässä ravintolassa kahdestaan meidän esikoisen syntymän jälkeen eli tässä 1 v 8kk:n aikana, sillä pidän tärkeämpänä ihan sitä, että touhutaan yhdessä perheenä. :) Monet tutut ovat ihmetelleet, kun me ei olla haluttu ottaa ns. parisuhdeaikaa menemällä vaikkapa yöksi hotelliin kahdestaan , mutta se ei olla koettu sitä meille tarpeelliseksi.

 

[Enni]

No sitä arjen yhteistä aikaa tossa yritin tarkottaakin.. Enkä mitään ravintoloita, ei olla ikinä ennen lastakaan käyty missään sellaisissa. Lapsi on vielä niin kiinni minussa, ettei olisi mahdollistakaan lähteä kaksin mihinkään. Oon yrittänyt kyllä keskustella tästäkin asiasta miehen kanssa. Olen todennut, että nyt meille ei vain ole aikaa missään muodossa, ennen kuin lapsi kasvaa. Aluksi yritin tässäkin asiassa enemmän, mutta eipä tuottanut hedelmää. Hassua, miten kaikki voi muuttua "niin lyhyessä" ajassa ihan toisenlaiseksi.

 

[Talvitintti]

Meillä on molemmat raskausajat olleet niitä haastavimpia aikoja parisuhteelle, meidän kohdalla se raskausaika koettelee parisuhdetta enemmän kuin vauva-aika. Varmaan kuulostaa hassulta, mutta mulla raskausajan hormonit pistää pään niin sekaisin, että kilahtelen milloin mistäkin ja riita saadaan aikaiseksi ihan pienestäkin asiasta. Raskaana olo ei ole mulle mitään herkkua, joten olen purkanu miehelle sitä ärsytystä kun on fyysisesti ja henkisesti niin väsyny ja turhautunu raskaana olemiseen. Molempien lasten syntymän jälkeen meillä on alkanut se seesteinen aika, synnytyksen jälkeen ollaan oltu onnemme kukkuloilla ja aivan kuin vastarakastuneita toisiimme.

Kyllähän se parisuhde on muuttunut lasten myötä, kahdenkeskistä aikaa ei tietystikään ole niin paljoa kuin ennen lapsia. Mutta lasten mentyä nukkumaan illat on sitä meidän aikaa, valmistetaan ruokaa, katotaan leffaa, makoillaan vieretysten sohvalla... Se on riittäny meille. :) Ennen esikoisen syntymää puhuttiin, että yritetään pitää huolta parisuhteesta, käydään silloin tällöin treffeillä ym. Noh, ensimmäisen kerran käytiin ulkona kahdestaan lapsen oltua 7kk, ja melko pian sen jälkeen olinkin uudestaan raskaana. Mutta mulle ne arjen pienet arkiset teot/sanat merkkaa enemmän kuin esim. ravintolaillallinen tai vastaava. Se kun toinen yhtäkkiä tulee halaamaan, hipaisee ohi mennessään, ottaa kainaloon, antaa suukon lähtiessään töihin, töistä tulee kesken päivän yllättäen hempeä viesti... Se pitää meidän suhteen elossa. :)

 

[Toukanäiti]

Meillä ei ole vielä kokemusta asiasta mutta jännittää mitä tuleva tuo tullessaan. Meillähän on myös Katjushan lailla kymmenen (avioliitto)vuoden yritys taustalla ja nyt vauvan pitäisi syntyä helmikuussa.

Vauvan saanti on ollut meille jo jotenkin sellainen asia, ettei sitä tapahdu meidän kohdalla. Luovutusolo on tullut monta kertaa. Nyt tietenkin ollaan järjettömän onnellisia mutta jännittää, millaista sitten on kun se "tavoite" on saavutettu. Sehän se lapsi meille on jo niin kauan ollut. Mutta tuskin kaikki on kuitenkaan sitten niin ruusuista kun ollaan haaveissamme kuviteltu.. Moni on varmasti juuri sen kokenut.

Jännittää,miten kaikki sitten aikanaan lähtee käyntiin.

 

[Vargynja]

Muakin surettaa Enni teidän puolesta. Tuo ettei mies ole mukana arjessa on kyllä mielestäni aika iso ongelma. Eikö hän voi vai eikö vain halua osallistua? Sitä yhteistä aikaa (ihan kotosalla) löytyisi varmasti enemmän jos hän olisi paremmin mukana ja sekin olisi vähän yhteistä aikaa, kun tekisitten kotitöitä ja hoitaisitte vauvaa yhdessä. Siinähän ehtisi samalla joskus halatakin.

Minustakin tuo on juuri tärkeintä että olisi arjessa yhdessä. Ei ne hotellireissut ja ravintolassa syöminen niin tärkeitä ole eikä suhdetta pelasta, jos kotona ei ole yhtään yhteistä aikaa ja hellyyttä. (En tietenkään tarkoita että kaikki suhteet kaatuisi siihen jos sitä ei ole vauva-aikana, mutta valitettavasti osa kaatuu.) Eikä mekään vauva-aikana moisia kaivattu. Lapsi oli yli vuoden kun oli ekaa kertaa ehkä muutaman tunnin äidilläni hoidossa ja me käytiin ravintolassa. Ei me osattu kaivata mitään ilman lasta missään käymistä. Lapsen nukkuessa sitten oli vähän kahdenkeskistä aikaa.

 

[Enni]

Otetaan jotain esimerkkejä niin avautuu. Esim. kun mies tulee töistä, hän on tosi väsynyt ja haluaa levätä itsekseen. Sit minä käyn kaupassa tai laitan ruokaa, sit jompikumpi laittaa saunan ja sit siellä käydään vuorotellen. Sit täytyykin viedä vauva nukkumaan = minun mennä sen kanssa. Ei ehitty tehä mitään yhdessä /nähdä, koska jos tehtäis noita yhdessä niin puolet jäis tekemättä. Eli ei oo koskaan iltaisinkaan omaa aikaa, koska miun täytyy nukkuu vauvan kanssa eri huoneessa.

Ehkä se harmittaa, kun ennen aina teimme paljon yhdessä ja nykyään toinen tekee ja toinen on vauvan kanssa. Ja sit tietysti mies käy välillä kaverillaan tai jossain yksin. Mie en pääse ikinä mihinkään kotonta pois vauvan kanssa saati yksin, se harmittaa mutta ei kai sitä toista voi kieltää käymästä jos ei itse pääse..

 

[Vargynja]

Onpa pulmallinen tilanne. En ole mikään parisuhdeterapeutti, mutta onnistuisiko jos ottaisit tavoitteeksi että halaisitte edes joskus. Vaikka kun mies tulee töistä, ennen päivällistä/sen jälkeen, ennen kuin menet vauvan kanssa nukkumaan... Halaus ei kuitenkaan paljoa vie aikaa. Saisitte edes hieman läheisyyttä mikä voisi ehkä hyvällä tuurilla hieman availla solmuja. Olet varmaan kokeillut poistua nukkumasta kun vauva on nukahtanut? Jos se onnistuisi, saisitte illalla hetken omaa aikaa... Voimia! Toivottavasti tilanne helpottuu viimeistään kun lapsi kasvaa.

 

[Enni]

Joo, olen yrittänyt molempia. Ja samaan lopputulokseen pääsin kuin sinäkin. Halauksen pitäisi onnistua, tähän mennessä ku olen pyytänyt, mies on hermostunut. Nimenomaan kaipaisin sitä töistä tullessa tms. ja mies taas töistä tullessa haluais hengähtää Pitää vaikka kokeilla siirtää toivetta myöhemmäksi. Vaikka ärsyttää että aina minä olen se, joka muuttaa jotain toisen takia.

 

[kukkanen81]

Hei Enni!

Kun luin tarinaasi, tuntui melkein kuin olisin itse sen kirjoittanut. :-o

Meillä oli omat ongelmamme jo ennen lasta, mutta odotusaika oli itselleni ihanaa aikaa, vaikka mies valittikin liian vähästä seksistä. Mieskin oli onnellinen odotuksesta ja puhui vauvamasulle. Jonkin aikaa lapsen synnyttyä meni ihan Ok, kunnes ongelmia alkoi kertymään.

Meilläkin nukutaan minä ja lapsi (kohta 2v) toisessa huoneessa ja isä toisessa. Mies on huono nukkuja. Intiimiä kanssakäymistä ei ole ollut kohta vuoteen. Halailu ja suukottelu on vähäistä ja kausittaista, itse pitäisin niistä, mutta mies ei tunnu välittävän kun kuulemma ei ole oikeaa seksiäkään. Siitä tulee noidankehä ; kun ei ole läheisyyttä, niin ei ole seksiäkään.

Eka vuosi meni paljolti nahistellen, kun tuntui että olin välillä niin yksin vauvanhoidon kanssa. Ja kun pyysin apua, sain vain puolustelevia kommentteja, kuinka hän tekee oman osansa käymällä töissä jne.

Koskaan ei olla liiemmin harrastettu ulkona tai syömässä käymistä, eikä ole ollut halujakaan. Tukiverkosto on lähes olematon, kun suku kaukana, eli lapsi on aina meidän molempien tai jommankumman kanssa. Saunassa ollaan käyty nykyisin kolmistaan, vauva-aikana aina erikseen.

Toivottaisiin varmaan molemmat, että saataisiin välit kuntoon, mutta se on vaikeaa, kun jokin piirre toisessa ärsyttää jatkuvasti, eikä pysty juttelemaan asioista ilman että toinen suuttuu tai loukkaantuu (=mies).

Monesti on käynyt erokin mielessä, mutta koitetaan luovia, nyt ainakin suvantovaihe. Toivoisi, että löytäisi toisesta vielä sen ihmisen, johon joskus rakastui. Vaikka kyllähän me kaikki ajan saatossa muutumme ihmisinä.

Voimia sinulle, toivottavasti saadaan molemmat vielä elämä raiteilleen.