Esikoisen jälkeen kun minä halusin ja mies ei, yritin lämmitellä, torjunnan jälkeen solvasin huolella ja ilkeästi, itkin ja harkitsin eroa/syrjähyppyä. Ah, hormonit.
Kakkosen jälkeen on sama kuvio, minä haluaisin, mies ei kykene. Olen jättänyt rauhaan. Mies on sitten välillä ihan spontaanisti pyytänyt anteeksi saamattomuuttaan, kehunut ulkonäköäni, tullut pussailemaan ja muutenkin omaan tahtiinsa hakenut läheisyyttä. Toimii paljon paremmin, kukaan ei suutu tai pety eikä tule riitaa. Parhaimmillaan molemmille jää hyvä mieli. Nyt kun itsekin tiedän ettei tämä suhde tähän kaadu, ettei haluttomuus johdu minusta, ettei tämä kestä ikuisesti - niin rakkaus ja pikkuvauva-arki kannattelee tämän yli. Yhdessäoloa takana siis 18 vuotta, mitään tajunnanräväyttävää hekumaa en kaipaakaan :D
