Miten neuvoisit tai lohduttaisit ensisynnyttäjää, jota synnytys pelottaa?

Mua helpotti se, että ei ollut mitään odotuksia tai ennakkoluuloja synnytystä kohtaan ja päätin että se menee omalla painollaan niinkuin menee. Epiduraali on turvana, jos kivut yltyy sietämättömiksi ja epiduraalin ansiosta sain nukuttuakkin.

Vaikka synnytys olikin dramaattisempi ja vaikeampi kuin oletin, niin silti siinä oli jotain taianomaista ja palkintona on ihana lapsi.

Yleisesti:

- Sulkee korvansa synnytyspelotteluilta
- Muistaa, että kivunlievitystä ja apua on sairaalassa
- Antaa virran viedä ja hylkää ennakkoluulot, sillä jokainen synnytys on erillainen
- Antaa tilan ja luvan omille tunteilleen :happy:
 
Neuvoisin tutustumaan synnytyksen kulkuun, esim. lukemalla synnytyskertomuksia - siis niitä tavallisia joita täältäkin löytyy, ei kauhutarinoita - tai vaikka kyselemään synnytyksestä synnyttäneiltä ystäviltä. Voisin myös suositella synnytysvalmennusta, ei mitään neuvolan kalvosulkeisia vaan jonkun yksityisen järjestämää. Kun tietää mikä on synnytyksen peruskaava ja mitä vaihtoehtoja eri vaiheissa saattaa olla, voi olla varmempi olo. Itselle oli helpotus oppia että on muitakin kivunlievitysmenetelmiä kuin epiduraali ja missä vaiheissa kukin on mahdollinen saada. Pitää luottaa, että henkilökunta on synnyttäjää varten ja he osaavat asiansa (tässä vaiheessa tulee aina joku varoittelemaan kettumaisista kätilöistä, mutta ne nyt ovat suht harvassa, sitä ei kannata etukäteen murehtia). Voi kuunnella neuvoja, mutta jos on perehtynyt aiheeseen, on myös helpompi esittää omia toiveita. On silti tärkeää olla avoin kaikelle eikä pitää liian tiukasti kiinni omista suunnitelmista, sillä synnytys harvoin menee täysin suunnitelmien mukaan, ainakin oma reaktio tai kivunsietokyky saattaa yllättää suuntaan tai toiseen. Omaa fiilistä saa ja pitääkin kuunnella, vauva saadaan kyllä ulos tavalla tai toisella.

Tieto ei mielestäni lisää tuskaa ainakaan tässä tapauksessa. Ja sitten on pidettävä mielessä että lapsia on pukattu maailmaan aina ja miljoonat ovat hommasta suoriutuneet. Suomessa on lisäksi huippuhoito saatavilla joten apua saa vaikka asiat menisikin pieleen.

Synnytys on jännä juttu: sitä odottaa pelon sekaisin tuntein, kun se alkaa kipu yllättää joka kerta, ja kun se on ohi on pian valmis tekemään sen uudestaan :hilarious:
 
  • Ota asia esille neuvolassa, jotta pääset synnytyspelkopolille. Tämä on ihan ehdottomasti kaikkein paras juttu. Pelkopolilla pääset keskustelemaan omasta tulevasta synnytyksestäsi ja suunnittelemaan sitä yhdessä kätilön kanssa. Kätilö kirjaa kaiken ylös ja synnytyksessä kätilö ne sieltä lukee, joten niitä ei tarvitse enää siinä tilanteessa toistaa tai alusta asti selittää.
  • Suomen sairaaloissa on maailman pienin synnytyskuolleisuus, joten vaikka kokemus olisi minkälainen tahansa, siitä selviää kyllä. Ei siis syytä huoleen.
  • Jos synnytys menee huonosti, havaitset, että olet vahvempi kuin koskaan olet kuvitellut. Pärjäät varmasti. Jos synnytys menee hyvin, jää tuo yllättyminen omasta vahvuudesta kokematta.
  • Minä en suosittele pitäytymään vain vaaleanpunaisissa siloitelluissa synnytyskertomuksissa, koska sitten kun tuuba osuukin tuulettimeen, tulee paniikki kun tajuaa ne kaikki valeiksi. Parempi on valmistautua hyvin ja havaita, että vaikka synnytys menisi kuinka huonosti tahansa, siitä selviää, koska me naiset olemme vahvoja, ja suomalaisissa sairaaloissa synnytyskomplikaatioiden hoito on huippuluokkaa.
 
Jos antaisin yhden vinkin, se olisi, että kuuntele itseäsi ja omia tuntemuksiasi. Ihmisiä on monenlaisia ja toiselle sopii toinen lähestymistapa ja toiselle toinen.

Suosittelen myös synnytyspelkopolilla käyntiä, mutta siinäkin itsensä kuunteleminen on tärkeää. Jos tuntuu, että henkilökemiat eivät kohtaa kätilön kanssa, pyydä reilusti toista käyntiä ja eri kätilöä keskustelemaan kanssasi. Joskus myös neuvolassa terveydenhoitajat ehtivät keskustella ja tsempata. Omakohtaisesti koin neuvolan terveydenhoitajan kanssa keskustelemisen paljon hedelmällisemmäksi kuin synnytyspelkopolin kätilön. Mutta ainakin oli synnytystoiveet ylhäällä pelkopolilla käynnin jälkeen ja sain melkolailla haluamani kaltaisen synnytyksen. Eli kannattaa kirjoittaa ylös toiveet ja antaa pelkopolikäynnillä sekä ehkä varmuudeksi ottaa vielä mukaan synnytykseen paperilla.

Sitten tuohon tiedonhankkimiseen ennen synnytystä. Minä suosittelen, että ottaa selville vain tärkeimmät, mitä kivunlievitystä haluaa ja missä asennossa tahtoo ponnistaa. Muuta mielestäni ei oikeastaan tarvitse tietää, koin itse erittäin hyväksi päätökseksi olla lukematta juuri mitään (ainakaan kauhutarinoita) synnytyksistä ja menin kohtaamaan tilanteen ilman ennakkoluuloja ja -pelkoja. Toisellakin kertaa synnytykseen mennessä oli ennakkoajatuksena vain ensimmäisen synnytyksen tapahtumat ja toiveet siitä, miten haluaisin sitä muuttaa. Jännittäjänä ja ahdistuneisuuteen taipuvaisena oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Tieto kyllä lisää tuskaa synnytyksessäkin, ainakin minun mielestäni.
 
Olet itse itsesi ja vauvasi paras asiantuntija, luota itseesi ja vaistoihisi. Jos tiedät että haluat jotain tai että et halua, niin vaadi niin, ujostelu ei kannata. Älä luota liikaa kätilöihin, he ovat vaan töissä siellä. Mutta muista, että mielen muuttuminen lennosta on täysin ok. Ja se mitä kaikki hokee, että ei kannata suunnitella mitään, kun se ei todennäköisesti mene kuitenkaan niin. Anna flown viedä, elä hetkessä. Pyydä kipulääkitys ajoissa, kun vielä jotenkin pärjäilet kipujen kanssa. Ei kannata väkisin yrittää ilman kipulääkitystä, se ei tuo kirkkaampaa kruunua. Niin ja epiduraali on taivaan lahja.
 
Kaksi juttua, joita koitin pitää itsekin mielessä:

Säännölliset synnytyssupistuksetkin kestää noin minuutin ja niiden väleissä on usein vähintään minuutin tauko. Yleensä siis synnytyksessä on enemmän mahdollisuutta lepoon kuin "työntekoa".

Ja: aina kun tulee se tauko, niin saa ihan olla vaan ja puhallella. Ei tarvitse puhua tai tehdä yhtään mitään, ellei siltä tunnu. Jos tuntuu, että tarvitaan jotain muuta, apu on ihan vieressä koko ajan.
 
Mä taas sanoisin kyl et luota kätilöihin. Ja muista se, ettei hekään osaa lukea ajatuksia, eli puhu, puhu, puhu ja puhu. Ja kysy ja pyydä. Ite tein heti alussa selväksi, että mä halua että mulle ehdotetaan tilanteeseen parhaiten sopivia kivunlievityksiä. Sanoin myös heti saliin tultuani, että pelkään kaikkein eniten epiduraalia mutta silti sen haluan. Kätilö kertoi sek sit anelääkärille, joka osasi sen ottaa sit huomioon. :) pieni pelko auttaa valmistautumaan synnytykseen. Itse lohduttauduin sillä, että palkinto on ihana, ja jos se olis niin kauheeta ku mitä kerrotaan niin ei tässä maailmassa olis monilapsisia perheitä. :D
 
Hyviä neuvoja täällä on kaikilla kommentoijilla.

Yhden jutun kyllä itse koittaisin tehdä oman synnytykseni osalta toisin, jos olisi mahdollista, nimittäin sen, että koittaisin olla enemmän läsnä. Tämä ainokaiseni kun syntyi, olin jossain ihmemaassa, ihan kuin olisin ollut jossakin aivan muualla oman itseni ulkopuolella. En tiedä, mistä se johtui, mutta minua harmittaa, kun en osannut pysyä niin sanotusti tässä maailmassa ja olla oikeasti läsnä siinä synnytyksessä. Osasin kuitenkin kai tehdä yleisesti ottaen kaiken sen, mitä kätilöt ja lääkärit pyysivät milloinkin tekemään. Heitä oli paikalla useampi, koska poika oli perätilassa, syntyi silti normaalisti alateitse. Epiduraalin lisäksi en muuta lääkitystä saanut itse synnytyksen aikana, joten en tarkoita lääkepöllyä, vaan jotenkin minun aivoni lähtivät jonnekin muualle. Hirveän paljon asioita on hämärän peitossa, enkä muista niistä mitään, ja se harmittaa todella paljon. Toki tilanne on jännittävä, hirveä, kaunis, pelottavakin ehkä, mutta veikkaan, että siinä voi olla läsnä kuitenkin. Tai ainakin voi yrittää olla.
 
Mua jostain syystä helpotti ihan hirveesti jo ku tajusin, et ne on ammattilaisia jotka auttaa sua siinä operaatiossa.

Kävin kertaalleen kans semmosessa äitien illassa. Doula kerto sillä kerralla, mikä kohtu on, miten se toimii synnytyksessä ja mitä tapahtuu. Siitäki oli apua.

Mulla oli laskettu aika toukokuun lopulla. Pelkäsin, et korona evää isännältä pääsyn synnytykseen kokonaan. Helpotus oli suuri, ku isäntä pääsi mukaan.
 
Minäkin kehoittaisin ensinnäkin tutustumaan synnytyksen kulkuun.
Peloton synnytys -kirja myös hurjan hyvä omasta mielestä. Käydään kaikkinensa läpi synnytyksen eri vaiheita, sekä hyviä neuvoja ja vinkkejä pelkojen käsittelyyn. Herättää myös ajatuksia. :)

Lisäksi avoin mieli! Se ettei lataa kamalasti oletuksia ja toiveita, vaan menee tilanteen mukana.
Itse koen että se oli suurin syy miksi esikoisen synnytys oli niin hyvä kokemus (synnytin vielä perätilassa), en osannut odottaa mitään.

Ja että niin moni synnyttää jatkuvasti ja onhan meidät naiset vähän niinkuin luotu siihen puuhaan, ihan jokainen! <3
 
Itselläni oli järjetön menettämisen pelko, pelkäsin että synnytyksessä menee jotain pieleen enkä saakaan poikaa syliini. Lisäksi pelkäsin sietämätöntä kipua; tottakai synnytys sattuu, mutta ettei olisi niin etten pysty enää toimia kun järki lähtee kivun kanssa.

Minulle oli todella paljon apua pelkopolilla käynnistä. Neuvolantäti laittoi lähetteen ja käynti maksoi vain poliklinikkakäynnin. Käytiin läpi synnytyksen kulkua, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu yms. Ja muutenkin, hätäkeisarileikkaukset on todella harvinaisia, n 10/vuosi, kiireelliseenkin on kuitenkin ns. aikaa kun kokoajan seuranta päällä.

Lisäksi kävin kokoarviossa ja tarkistivat että mun paikat on soveltuvat, että vauva mahtuu ulos. (Painoarvio oli n 3200g sen ekan arvion mukaan, käynnistettiin vähän ennen laskettua ja uus arvio oli 3000g. Poika oli sen 3200g.)

Kivunlievityksestä sovittiin myös, varauksella että synnytyksen edetessä voin muuttaa mieltä ja haluta jotain muutakin, valmius on kuitenkin olemassa. Samoin voi vaihtaa keisarileikkaukseen jos en pystykään, ketään ei pakoteta kuulemma synnyttämään. Epiduraali oli todella hyvä, ja ilokaasu lisänä.

Itse sanoisin kans, ettei tee liian tarkkaa suunnitelmaa. Selvittää vaihtoehdot, mutta mennä tilanteen mukaan. Synnytyshenkilöstö on rautaisia ammattilaisia, ja saa ja pitää vaihtaa jos tuntuu että esim kätilön kanssa ei synkkaa. Itselleni sattui aivan ihana kätilö, heitettiin jopa läppää supistusten välissä. (Vauva joutui valvontaan synnytyksen jäljeen ja siellä yksi hoitaja oli sellainen et kätilönä se olisi mennyt välittömästi vaihtoon. Mä en kestä yhtään lässyttäviä ihmisiä, mulle pitää puhua kuin ihmiselle eikä kuin 3 vuotiaalle.)

Se viimeinen ponnistus kestää niin lyhyen aikaa ja oikeasti, se kipu unohtuu, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Naisen kroppa on kyllä niin mahtava kapistus että vasta näin äitinä tajuaa miten suunnattoman vahva sitä on, mihin kaikkeen sitä oikeasti pystyy. Ihmiskunta olis loppunut jo aikaa sitten jos synnytys olis miesten hommaa :hilarious:.
 
Takaisin
Top