Yhden lapsen äitinä ja toisen odottajana voin vastata, että esikoista toivoessa (kului noin 8kk), pohdin juurikin näitä asioita. Päätimme juuri tuolloin, kun tärppi tuli, miehen kanssa että laitamme yrityksen hetkeksi jäihin ja jos vuoden kuluttua miettisimme hoitoja. Lapsi sitten ilmoittikin tulostaan ja asia luonnollisesti jäi. Hoitoihin todennäköisesti kuitenkin oltaisiin suunnattu, ellei raskaus olisi alkanut. Tällä toisella kerralla raskaus alkoi heti, joten asiaa ei ehtinyt sinänsä miettiä. Toivottavasti lapsi syliin asti tulee. Jos kolmatta lähdetään yrittämään ja ei jostain syystä kuulu, hoitoja voitaisiin miettiä kyllä.
Adoptio voisi olla ns. viimeinen keino, jos yhtään lasta ei olisi suotu. Tokihan sitten haluaisi antaa kodin lapselle, jolla sitä ei ole.
Lahjasoluihin en ryhtyisi. Jos käyn läpi raskauden (jotka eivät ole minulla olleet helppoja) haluan, että lapsi on biologisesti minun ja mieheni. Muutenkin vierastan voimakkaasti ajatusta, että lapsi jota odotan, olisi biologisesti vaikka mieheni, mutta ei minun. Vastaavasti toisinkin päin voisi olla hieman oudoksuttava tilanne. En jotenkin osaa kuvitella tilannetta, jossa siihen pystyisin, valitsisin todennäköisesti tämän ollessa ainoa vaihtoehto, lapsettoman elämän. Munasolujen luovuttamista tuntemattomalle ihmiselle tosin pystyisin ehkä harkitsemaan.
