Minkä kasvatusmantran sinä haluaisit kieltää?

[Aaria]

Mun täytyy sanoa, että oon vilkkaine mielikuvituksineni näistä keksityistä möröistä kärsinyt.. jopa vielä aikuisenakin, vaikka edes mua ei peloteltu, vaan kaverit jakoivat omien vanhempiensa oppeja näkeistä, noidista yms pelottavasta. Kaikki jutut muuttui toistuviksi, kammottaviksi painajaisiksi ja pelkäsin lapsena ja teininä nukkumista. Ne painajaisten mielikuvat oli niin eläviä että muistan niitä selvänä vieläkin, ja vaikka tietysti tiedän ettei mörköjä, hiisiä yms ole niin mun on vaikeaa vieläkin esim liikkua pimeässä kun epämiellyttävä tunne on niin voimakas. Järkipuhetta taas ymmärsin jo pienestä, kun hyvin selitettiin.

Mutta romukoppaan joutaisi "itku pitkästä ilosta". Vaikka ilohan usein johtaa riehaantumiseen ja kohta joku jo kaatuu ja lyö pään tms... eli sanonta on sinänsä osuva, mutta se että lapsia ikään kuin ohjataan, että ihmisellä ei pidä olla liian hyvä mieli tai kivaa ainakaan pitkään, koska elämässä on kuitenkin tulossa pahaa vastaan? leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.. siinä positiivinen kasvatusajatus

 

[Lya]

Meillä ei kai ollut tapana pelotella millään, kun en muista yhtään esimerkkiä ( no, paitsi namusetiä piti varoa, niin en huolinut mitään edes kaukaisemmilta sukulaisilta ) . Vähän vanhempana kyllä serkun kanssa yritettiin pelotella pikkusisaruksia, kun halusimme olla rauhassa

Tuo pikkukakkosen " varokaa heikkoja jäitä" on kyllä jäänyt pysyvästi mieleen.

Niin, ja isoisäni opetti jo alakouluiässä, miltä tuntuu uida kaikki vaatteet päällä ( kun pelastusliivit veneessä olivat mielestämme kuumat ja hiostavat ) ja miten tulee toimia jos veteen putoaa.

 

[panda]

Mielenkiintoisia nämä tarustot tosiaan ovat, mukava kun jaoit kokemuksiasi kurssilta, mangusti. Onhan Suomessa vahvaa perinnettä, kun esimerkiksi Kalevalakin on olemassa. Sekin eräänlainen tarinankerronnallinen tapa hahmottaa asioita, mutta tällä kertaa aikuisille suunnattuna.


Tulipa tässä mieleen kuitenkin yksi kasvatusmantra tai -tapa minkä haluaisin kieltää, nimittäin sellainen nolaamalla kasvattaminen. Jos on jokin asia, minkä haluaa lapsen oppivan, niin en tajua miten se auttaa, jos vieraiden ihmisten edessä puhuu jotakin "ei meidän **** tätä vieläkään osaa" tai vastaavaa.. Toiset ehkä saavat siitä potkua persuksilleen, vaikkei sekään mikään positiivinen kannuste ole, mutta toiset taas sulkeutuvat yhä enemmän. Oon miettinyt, onko tässä jokin sukupolvikysymys, kun isovanhemmilta päin koin tällästä, mutta omilta vanhemmiltani en.

 

[Lya]

Panda, samaa mieltä. Meillä yhdellä sukulaisella oli tapana kehua omia lapsiaan, kun osasivat sitä ja tätä mukamas niin nuorina. Kyselivät tosiaan kaikkien kuullen, että " eikö xx osaa vieläkään..." Tai " mikäs on kun xx ei ole ollenkaan kiinnostunut esiintymisestä/tanssimisesta/kilpailemisesta" Ei tullut mieleen, että lapset ovat persoonia.

 

[Mangusti]

Liippaa ehkä läheltä tuota nolaamista, mutta inhoan itse sellaista "matalaa profiilia", jota voisi jopa vähättelyksi kutsua. Meillä päin ollut vähän tapana olla hiljaa lapsen saavutuksista tai selitellä ne olemattomiksi. Varsinkin oma äitini sortui tähän useasti. Esimerkiksi minä olin ala-asteelta lukioon joka ikinen vuosi luokkani paras, kävin tanssireeneissä viisi-kuusi kertaa viikossa ja vedin jokaisesta kouluaineesta erinomaisia arvosanoja. Toivoin hirveästi, että äitini olisi näyttänyt olevansa ylpeä minusta, mutta ei. Aina se äite puhu, että kasi olisi ollut ihan hyvä. Mietin jopa arvosanojen tiputtamista, että äite olisi vihdoin ylpeä pärjäämisestäni. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä, koska rakastin oppimista, tiedon soveltamista ja kröhöm...kilpailua (se sadistisen hyvä olo, kun kiusanhenget tippuvat pitkästä matikasta, koska eivät tajua päivänselviä asioita ).

Niitä hyviä tuloksia saatettiin sitten selitellä, niin että koe oli helppo tai näin tällä ja tällä koulutasolla on vielä niin simppeleitä juttuja ("vartoos vaan, ku meet yläasteelle/lukioon/yliopistoon, ni sitte on paljo vaikeempaa"). Joo, oon nyt yliopisto-opintoja viimeistelemässä, ja onhan tää haastavaa, mutta ei mulla o kyllä mitään oppimisongelmia ollu, ja arvosanat on yhä erinomasia. Äiten kanssa on tätä juttua aikuisiällä selvitetty, ja ny se katuu kamalasti, että ei aikoinansa näyttäny millään tavalla, kuinka polleana se oli lapsensa osaamisesta. Se vaan pelkäs, että asettaa liikaa paineita menestyä koulussa, jos rupee kehuun. Äite halus pitää matalaa profiilia, ja sitä nolotti kertoilla muille, kuinka niitten lapsella koulu sujuu. Matala profiili o muutenki semmone tamperelainen perussairaus. Sinikka Nopolan hulvaton kirja Ei tehrä tästä ny numeroo kuvaa meiän perheoloja täydellisesti. Omalle lapselleni kerron varmasti, kuinka ylpeä siitä olen aina, kun on aihetta. En usko siihen, ettei lasta saisi kehua, koska muuten se ylpistyy.

Toinen juttu, joka sapettaa kamalasti, on tyhjät käyttäytymisohjeet yms. En tajunnut lapsena enkä tajua vieläkään, miksi minun tulisi syödä haarukka vasemmassa ja veitsi oikeassa kädessä. Kukaan ei koskaan pystynyt selittään tätä mulle millään uskottavalla tavalla. Joskus sanottiin, että oikealla on parempi leikata, koska se on vahvempi käsi. No, en o viä nälkään kuollu, vaikka "väärinpäin" syönkin. Ehkä se vasen käsikin on siinä veitteillä leikatessa vahvistunu, ku tykkään nenukkaankin tintata eniten vasemmalla koukulla. Jotenkin nää säännöt, missä kädessä aterimia pitää pitää, haiskahtaa samalta kuin säännöt, millä kädellä saa kirjoittaa.