Miltä susta nyt tuntuu?

[starletti]

Miksei neuvolassa kysytty tuota? Heti vaan onniteltiin raskaudesta ja käytiin täyttelemään papereita ja annettiin esitteitä. Moon aika sekasin tällä hetkellä, sillä nyt se elämä tosiaan tulee muuttumaan ja pitää ottaa vastuu muistakin kuin itsestä ja kissoista. Mulla ei ole koskaan ollu vauvakuumetta, vaiks oon jo 32v. Tammikuussa olisin saanut sterilisaation, mutta peruin sen, koska mieheni toivoi sitä. Hän on haaveillut lapsesta jo kauan. Kolme vuotta kärvisteltiin ilman hormonaalista ehkäisyä, oltiin varovaisii ettei vaan kävis "vahinkoo". Sit vaan yks kaunis päivä ajateltiin, että jos nyt tän kerran annetaan palaa huoletta tuli vauva tai ei. Ja siitähän se vauva sai alkunsa kertalaakista. Mä olin ajatellu, että koulusta valmistumisen jälkeen menisin töihin ja saatas talon remontti tehtyy... nyt sit teen lopputyötä ja tiedän valmistuvani työttömäksi ja vieläpä äidiksi toukokuussa. Mä en tiedä, johtuuko tää ilottomuus tästä helvetin pahasta olosta vai kenties siitä, että mä en oo kokenu sitä vuosia kestänyttä vauvan yrittämistä. Vanhemmille ja siskolle en aio kertoo vielä aikoihin, koska äitillä ja siskolla oli molemmilla vaikeuksii raskaaksi tulossa. Ois jotenkin julmaa kertoo, että mulle tulee vauva enkä ees yrittäny sitä. Huoks.[&o]

 

[Popot]

 
Kai ne Starletti edes kysyi onko se hyvä vai huono asia, että olet raskaana?
 
Itse jouduin tuon kysymyksen eteen kun soitin ekaa kertaa neuvolaan, että mitäs nyt pitää tehdä, kun on plussa tikussa. Siinä sitten änkyttämään, että ihan kai tämä on tosi hieno juttu. Positiivisen testin tehtyäni pamahdin vain täysin hikiseksi ja punaiseksi ja en tiennyt mitä ajatella. Meillä napsahti kans "eka yrittämällä", ts. kun ei yritetty ehkäistä. Ja myös täällä mies oli se aktiivisempi näissä vauva-ajatuksissa. Kai sitä jollain tavalla vaan antoi periksi, että olen 30-vee, miksipäs ei.
 
Olen nyt yrittänyt etsiä sitä sisäistä hypetystä asian suhteen esim. täältä palstoilta. [:)] Tuo tickeri ainakin piristi, kun muuten oli ihan mato-olo ja oksetti koko ajan. Nyt on olo korjaantunut ja tunnelin päässä näkyy taas valoa. En ole kyllä sisäistäny vielä, että tässä on oikeasti tulossa äidiksi. Nyt sitä on vaan niin ajatukset tässä omassa kropassa ja uppo-oudoissa tuntemuksissa.
 
Toivottavasti voit paremmin ja nauti ulkoilmasta, itsellä ainakin se auttoi oksettavaan oloon.

 

[Minttumaaria]

No... Niin. Taitaa tuokin olla siitä neuvolatädistä kiinni. Meiltä kysellään joka kerta, että mitkä fiilikset jne. Kyllähän niiden toisaalta pitäisi tajuta, ettei se kaikille ole mikään onni ja autuus odottaa lasta.
 
Sen verran täytynee sanoa, että itselläni on neljäs napero tulossa ja toisinaan tuntuu sille, ettei sen hankkiminen nyt sitten ollutkaan niin hyvä idea...  Ja seuraavana hetkenä oon onnesta soikeena, kun ajattelen tulevaan pienokaista. Kaipa tuollainen mielialojen vaihtelu kuuluu odotukseen...
 
Lisäksi pelottaa, onko vauva terve, mitä jos suhde ei kestä yhtään lasta enää, mitä jos mä masennun synnytyksen jälkeen, jos kotona olo alkaa tökkiä...
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

[Nenn1]

Minulta myös kysyttiin ensimmäisen puhelun aikana neuvolaan, että onko toivottu raskaus. Siinä piti sitten käydä sekunnin aikana viimeisen vuoden aikana käydyt keskustelut puolison ja oman itseni kanssa läpi ja vastata, että kyllä. Joka oli kyllä ihan totuuden mukainen vastaus [:)]. Niin ja kyllä siellä itse ensimmäisellä neuvolakerralla keskusteltiin myös aika pitkäänkin omista tuntemuksistani yms.
 
Meillä lapsen saaminen on aina kuulunut molempien haaveisiin ja sitten kun jätimme ehkäisyn pois, niin alkoi pelko hiipimään selkärankaa pitkin. En tiedä, että miksi, mutta näin kuitenkin kävi. Kaikenmaailman jossittelut tuli päähän ja ajatus raskaaksi tulemisesta, lapsen saamisesta ja vanhemmuudesta tuntuivat jotenkin ylitsepääsettömän hankalilta asioilta. Ja suoraan sanoen kun tein raskaustestin eikä yritystä ollut ku vajaa 2 kuukautta takana ja plussa pamahti vasten kasvoja, niin ensimmäiset sanani taisivat olla "Voi v**tu!". Eli vaikka sitä kuinka suunnittelee ja miettii raskautta, niin ei siihen minun mielestäni voi olla koskaan täysin valmis henkisesti, fyysisesti ja varsinkaan elämäntilanteen kannalta. Aina olisi jotakin parannettavaa, saavutettavaa, tehtävää ja koettavaa... Ehkä kaikkien näiden tuntemuksien takana oli fakta siitä, että en ole koskaan potenut vauvakuumetta missään suurissa määrin.
 
Mutta nyt kun takanani on 23 raskausviikkoa, niin ajatus uuden elämän saattamisesta maailmaan tuntuu joka päivä paremmalta ja luonnollisemmalta. En välttämättä muistaisi olevani raskaana, jos maha ei olisi kasvanut eikä tuo pieni veitikka muistuttaisi potkimalla minua siitä [:)]. Totta kai epäilen vieläkin itseäni ja kykyjäni vanhemmuuteen, mutta sehän on vaan ihan tervettä, että ei pidä itseään täysin valmiina pakettina [:D].
 
Niin ja starletti ehkä se on tosiaankin viisainta kertoa vasta sitten omasta raskaudesta muille, kun olet itse sinut tämän mieltä ja kroppaa mullistavan tilanteen kanssa. Ja muista, että kaikkeen tottuu, mutta ei jääpuikkoon perseessä [:D].

 

[starletti]

Tosiaan, ei ne ees neuvolaan soitettaessa kysyny ons se plussa tikus hyvä vai huono asia...kamalaa...oisko siinä pitäny itkeä vai? Tuli mieleen että olo oli samanlainen kun olin 10 v ja kuukautiset alkoivat ja itkien kerroin äidille ja se vaan sano että "HIENOO! Tässä on siteitä, käytä niitä." Vaiks raskaus häijyy mieles koko ajan (olenhan vasta noussut ja söin päivän toisen viilin oksentamisesta huolimatta), toivon, että saisin tytön. On asioita, jotka haluaisin ottaa esille hänen kanssaan erilailla kuin omassa nuoruudessani. Ei kaikki elämää mullistavat asiat voi olla vain HIENOO. Ehkä ne tuntuu joskus myöhemmin hienolta, mut kun niitten kans joutuu opetteleen uuden elämän nii ei se oo hienoo. Ihminen kun luonnostaan vastustaa muutosta.

Moon luonnostani sellanen vipeltäjä, puuhaan koko ajan jotain ja miestäkin se usein ärsytti kun en rauhottunu. Nyt tää on jo kolmas viikko kun vaan makaan, kaikki jää tekemättä. Kaupas käyn suklaan ja sokerimehun voimalla autolla, mut pystys en muuten jaksa olla. Se oman käyttäytymisen muutos on niin raju, et se häirii kovasti. Ruokailutavat on muuttunu itsestään ja nyt on pakastimes ja kaapis ruokii, mitä ei tulis mieleenkään syödä. Onneks mies ei oo valittanu, kissanhiekatkin vaihtaa mukisematta kun neuvolassa niin kehotettiin.

Mut nyt pitänee mennä pötköttään tuo pääkipu pois. Kissa on ollu ihan paniikis kun moon erilainen ja oksentelen. Tulee aina viereen kattoo silmät pyöreenä.[&:]

 

[maia]

Kun viime kevättalvella soitin neuvolaan ja kerroin raskaudesta, sain myös heti iloiset onnittelut. Se tuntui hyvältä ja sopi minulle, mutta mietin silloin, että mitä jos raskaus olisikin ollut ajatuksissani kamala asia, mitenhän olisin silloin ottanut onnentoivotuksen vastaan. Tai sen, että asiaa pidettiin itsestään selvästi iloisena asiana.

Raskausaikaanhan kuuluvat hyvinkin ristiriitaiset ajatukset, ja etenkin ensimmäisten pahoinvointikuukausien aikana sain kyllä monesti muistuttaa itseäni siitä, minkä vuoksi joudun kärsimään. Enkä kyllä jaksanut vain iloisesti ajatella, että vauvan vuoksi kestän mitä vain, vaikka tiesinkin kestäväni loppujen lopuksi. Kuka nyt jaksaisi kahden kuukauden "oksennustaudin" aikana olla koko ajan iloinen ja onnellinen, vaikka se onni pohjalla olikin. Ajattelin silloin, etten ikinä enää halua tällaista. Nyt mahdollinen uusi raskaus tulevaisuudessa ei enää tunnu ajatuksena pahalta sekään.

Mutta vaikka vaikeatkin ajatukset kuuluvat normaalina raskausaikaan, ei niistäkään pidä vaieten kärsiä. Joskus niistä vaikeista ja ristiriitaisista ajatuksista voi tulla liian hallitsevia niin, ettei pysty juurikaan nauttimaan ajatuksissaan tulevasta lapsesta ja äitiydestä. Silloin kannattaa ottaa asia puheeksi neuvolassa ja tarvittaessa pyytää pääsyä vaikka psykologin juttusille.  

 

[Ihaa]

ihanaa Starletti että en ole ainut jolla on samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla, ja toistenpäin. Vaikka todellisuudessa se niin kamalaa onkin. [&o]
Minulta kyllä älysi neuvolan täti kysyä että onko raskaus toivottu ja kun olin raskausuutisen saatuani niin poissa tolaltani niin sain heti samalle päivälle ajan neuvolaan keskustelemaan asiasta. Sattumoisin kun mieheni oli juuri Suomen toisella puolella metsällä eikä ollut ketään muutakaan jolle olisin uskaltanut aiheesta avautua.
Tämän jälkeen olen saanut apua myös mielenterveyspuolelta jonne otin yhteyttä ystävän kehoituksesta.
Paljon on tullut asioita kuukaudessa pähkäiltyä, en kuitenkaan ole edelleenkään varma mihin tämä elämä kuljettaa.

Pidetään toisemme ajantasalla!

 

[starletti]

Tässä sitä nyt ollaan...äitiys on nyt vahvistettu tämän päiväisen ultran jälkeen. Oon katsellu noita mukaan saamiani kuvia vaavista ja vähän jo hymyilyttää. Pää sillä oli ja jalat ja kädet ja vartalo...yllättäen. Siskollekin kerroin ja se meni sekasin onnesta, sano että pelastin hänen kurjan päivänsä. Ja kerroin suoraan että en minä tätä raskautta nyt ihan niin tarkkaan ollu suunnitellu. Mut ei se mua mitenkään syyllistäny tai mitään, hihku vaan. Ei toi paha olo ole vieläkään menny pois enkä ulos uskalla mennä. Mut nyt osaan jo käsitellä tota oksentamista. Tunnen milloin se tulee ja hoidan sen alta pois, jotta voin alkaa syömään. Tuol äitiyspolilla oli viisi tulevaa äitiä ja tunsin itseni kovin vanhaksi. Muut oli kovin nuoria ja masut näky selvästi, ja mulla oli kovin orpo olo. Ne oli niin trendikkäästi pukeutuneita että olin aivan hämmentyny. Oli mulla kyllä vain kerran pidetyt housut jalas kun ne on ollu liian isot ennen, ja eilen tajusin että ne on nyt käymäs pieniks. On se vaan vaikee suhtautuu tuohon paisuvaan keskikehoon. Jenkat pursuu housunkauluksesta ja rintsikat ahistaa, niitä ku pitäs yleisil paikoil pitää enkä mä niistä niin välittäs. Ennen ei oo ollu minkäänlaista tarvetta ku rinnat o sellaset rusinat ollu ja nyt oon joutunu suurimman osan paidoista laittaa pois ku nei mahu päälle. Pitäskö tästä iloita? Löysin muutaman vanhan t-paidan, niissä mahtuu oleen. Noo...mitäpä asiaa mulla yleisille paikoille ees on...kotona on turvallista olla. 

 

[Ihaa]

Moi Starletti.

Minä joudun odottelemaan omaa ultraani vielä pari viikkoa. Ei millään jaksais odottaa. En vieläkään ihan usko että nahoissani sykkii kaksi sydäntä. Eikä olo ole muutenkaa kovin innostuneen äidillinen, mutta "näillä mennään".

Minusta tuntuu kans että kaikki housunkaulukset ahistaa. Olen aina ollut hoikka eikä kaapista löydy mitään liikakilovaatteita. En edes tiedä mistä voisin ostaa sellaiset farkut joissa olisi joustava vyötärö? Työni puolesta en voi käyttää hameita ja legginsejä tms kivaa. Onneksi tuo tämän syksy paitamuoti on sallivampi pömppömahaisille. Rintsikatkin piti jo yhdet ostaa kun kuppikoko alkaa olla jotain DD-luokkaa (normaalisti C) Pakko saada tukea povelle etteivät riipahda portaita kävellessä nilkoihin. [:D]
Väsymys alkaa olla ohi ja luojan kiitos pahoinvointia ei ole ollutkaan. Paljon olen minäkin kotona viihtynyt, mutta pienet piipahdukset kaupassa, kävelylenkit tai shoppailuhetket hyvän ystävän seurassa ovat auttaneet. Suosittelen niitä sinullekin! [:)] Ja jos ei muuta niin käy kampaajalla hemmottelemassa itseäsi. Tukka hyvin, kaikki hyvin!

 

[starletti]

Nojuu Ihaa...mun eilinen shoppailuhetki (yksin) päättyi siihen, että parkkipaikalla ennen kauppaan menoa rupesi oksettamaan. Käveleskelin kylmässä viimassa takki auki ja kävin varaamassa itselleni ajan kampaajalle tiistaiksi. Sit vaan äkkiä auto kohti kotia ja oksentamaan ja syömään. Äsken kävin kissan kanssa pellolla käppäilemässä. Sain ainakin hyvän syyn syödä - taas [:)] Viikonloppuna kerroin vanhuksille raskaudestani ja ne meni onnesta sekasin. Äiti kertoili salattuja juttujaan minun odotusajalta ja ensimmäistä kertaa minäkin pystyin puhumaan omista aroista asioistani. Juttua riittikin kolmeksi päiväksi. Ehkä toi muiden ihmisten innostuminen alkaa vaikuttaa muhun positiivisesti. Puhuin jo isälle pinnasängyn hakemisesta mökiltä. Eihän mulla vauvalle vielä olekaan mitään tarvikkeita.