Millon minä ehdin?

[MelmiS]

Heij!

Olen 25 vuotias opiskelija, ennestään yksi tutkinto takana ja välissä haahuilua.. Ehkäpä tämä olisi se ammatti mihin jäisin.. Tästä pääsenkin itse aiheeseen.. Olen alkanut lähiaikoina miettiä että millon ihmeessä minä ehdin äitiytyä!?
Valmistun opinnoistan keväällä 2013, ja olisi tarpeellista olla pari vuotta töissä, tämän jälkeen haaveissa oli oman yrityksen perustaminen, ja liiketalouden amk tutkintokin on pyörinyt mielessä.. Noh.. eräs kaunis päivä havahduin ajatukseen että eihän minulla ole aikaa äitiytymiseen noiden suunnitelmieni/haaveideni tiimoilta. Minulla on endometrioosia, jossain päin kohtua.. Viimeksi naistenpolilla vieraillessani minulle sanottiin ettei lasten tekoa kannata viivyttää kovin montaa vuotta. Parisuhde on vuoristorataa, meillä on ollut ongelmia jo jonkin aikaa, kumminkin tiedämme että haluamme toistemme kanssa olla emmekä aio erota, mutta lastenteko ei ole ajankohtaista ennen kuin saamme itsemme kuntoon. Emme kumpikaan halua tuoda lasta parisuhdekriisin keskelle. Ja tämä taas tuo paineita asioiden selvittämiseen sekä suhteen parantumiseen, kun tiedämme ettei minulla loputtomiin munasoluja ole ja endometrioosi voi vaikeuttaa asioita entisestään. 
Työn saantiakin olen miettinyt, kunhan tästä valmistun ja suoritan hyökkäyksen työmarkkinoille, olen lapseton kohta 27 vuotias. Eihän työnantaja tohdi ottaa töihin jos sanon että lapsia saattaa tulla lähiaikoina/vuosina, koska kohta jäisin äitiyslomalle. Ähhh..

Tähän mennessä kun olen tuttavieni, terveydenhoitajan, äidin, ystävien ynnämuiden tahojen kanssa tästä samaisesta aiheesta keskustellut, on vastaus ollut "Kyllä sinä ehdin, ihan turhaan ressaat moisesta!" Terveydenhoitaja kehoittaa unohtamaan koko asian ja antaa asioiden edetä omalla painollaan.. Enhän minä voi unohtaa tätä, vai voinko?? Hjälp!
Kuume on ollut kova jo vuoden eikä näytä olevan laantumaan päin, lisäksi veljeni sekä kolme parasta ystävääni ovat saaneet tai juuri saamassa vauvan. On toki ihana nähdä näitä pikku toukkia mutta kyllä se jossain määrin riipasee..

Olisin kiitollinen jos joku joka kokee olleensa edes hieman liki samankaltaisessa tilanteessa, antaisi jotain murusia kokemuksistaan :)

 

[Hiutale]

Itselläni ei vastaavaa kokemusta/tuntemuksia ole ollut, mutta sanon vain tämän (vaikka se on niin helppo sanoa); laita asioille tärkeysjärjestys. Vaikka jokainen asia on tärkeä (työ, lapset, toimeentulo, asunto jne jne.), niin silti täytyy uskaltaa "heittäytyä" vaikka se tuntuukin hypyltä tuntemattomaan ja mennä tunteidensa mukaan. Tottakai järki on hyvä olla päässä sen verran, että osaa valmistautua edes jossain määrin siihen vastuuseen, minkä lapsi tuo tullessaan (mutta sitä ei voi kukaan muu sinulle opettaa, etkä voi oppia sitä kirjoista, joten sen takia ei kannata lapsenhankintaa siirtää) ja perustoimeentulo oltava sekä ennen kaikkea se pysyvä ja luja suhde, se tulee olemaan koetuksella lapsensaannin jälkeen, se on varma.
Mutta mikäli parina olette asiasta keskustelleet  (mitä miehesi muuten on asiasta mieltä?) ja olette päätyneet tulokseen, että yhdessä aiotte elämää tallata ja suhde on vankalla pohjalla ja lapsikin on siinä mielessä tervetullut, niin mikäs siinä sitten. Yksi keino tehdä päätös, on antaa "luonnon" päättää. Ehkäisy pois ja tulee kun on tullakseen. Turha kontrolloida elämäänsä liikaa. Sittenpä voit sanoa, että oli hänen aikansa tulla tänne maailmaan <3
Jos olisin itse ollut vauvakuumeinen nuorempana, minulla varmasti olisi jo vanhempia lapsia, mikäli niitä olisi suotu silloin. Kuitenkin oma tilanteeni oli se, että en kaivannut lapsia elämääni, en uskaltanut lähteä siihen leikkiin, enkä muutenkaan ollut "lapsirakas" tai potenut vauvakuumetta. Kun 30vee alkoi lähestyä mittariin ja tiesin, että mieheni haluaa kovasti lapsia elämäänsä, sain päähäni, että nyt tai ei koskaan. Ehkä se oli se biologinen kello ;D Onneksi minun ei tarvinut odotella raskaaksi tuloa tai miettiä asiaa muutenkaan kovin perinpohjin. Siinä mielessä olen onnellisessa asemassa, että kotona on tällä hetkellä 1v2kk ikäinen tyttö. Monesti mietin, että mitä jos en olisikaan tullut raskaaksi. Tällä hetkellä meillä on pikkukakkonen kovasti toiveissa. Nyt 3kk ollaan oltu ilman ehkäsyä ja jopa yritetty "todenteolla" tulla raskaaksi, vielä ei ole tärpännyt. Itselläni todettiin myös endometrioosi juuri ja ikääkin on jo aika paljon. Suurin pelkoni tällä hetkellä on, että pieni prinsessamme ei tule koskaan biologisia sisaruksia saamaan. Toki meillä vielä mahdollisuudet on hyvät, ainakaan mitään isompaa vikaa ei ole todettu. Mikäli ei muutaman kuukauden sisään tärppää, niin sitten täytyy lähteä syytä etsimään.
Mitään uraa en itse ole luonut, vaikka lapsi on näin myöhään elämääni tullut. Opiskellut olen kyllä useampaakin alaa AMK tasolla, mutta valmistunut en vieläkään ole. Mikäli olisin sitä jäänyt odottamaan, en ehkä koskaan olisi saanut äitiyttä kokea? Vaikea tietää. Nykyään kuitenkin on monia, jotka tekevät uraa ensin, hommaavat talot, työpaikat ja menevät naimisiin. Me olimme mieheni kanssa olleet jo 12 vuotta yhdessä, ennen kuin lapsi syntyi. Siitä ajasta yli 10 vuotta kihloissa. Kuitenkin naimisiin menimme kuukautta ennen tytön syntymää ja uuteen, ensimmäiseen omaan kotiimme muutimme päivää ennen tytön syntymää. Eli emme "ehtineet" kuitenkaan rakentaa sitä elämää sellaiseksi kuin olisimme halunneet, kuin vasta noin viime tipassa, vaikka aikaa oli ollut kuinka paljon tahansa. Ehkä tämä viesti tuo jonkinlaisen näkökulman asiaan, vaikka kukaan muu päätöstä ei sinun ja miehesi puolesta voi tehdä. Voimia päätöksen tekoon ja toivottavasti pääsette sopivaan lopputulokseen kummankin kannalta.

 

[Mymmeli-85]

Minä olen paininut ihan samojen asioiden kanssa ja välillä ollut todella ahdistunutkin. Itselläni on nyt 1v4kk ikäinen poika ja lisää lapsia olisi toiveissa. Opiskelut yliopistossa on edelleenkin kesken, tosin loppusuoralla jo onneksi. En tosin ole vieläkään varma, olenko opiskelemassa sitä alaa, jolla haluaisin loppuelämäni työskennellä. Välillä olen miehelleni itkenyt, kun ahdistaa ajatella tulevaisuutta, uran ja äitiyden yhdistämistä. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vaikka olisin seuraavat kymmenen vuotta kotona lasten kanssa, ehdin silti tehdä vielä töitä monta kymmentä vuotta. Itse en ole kovin uraorientoitunut ihminen, mutta silti olen ottanu paineita urastani. Itsestäni ainakin tuntuu siltä, että naisilta vaaditaan mahdottomuuksia, kun pitäisi yhtäaikaa luoda uraa ja tuottaa tulevia veronmaksajia. (Anteeksi, jos kuulostaa tylyltä, mutta tämä aihe on itselleni sen verran "arka", että veri alkaa kiehua melko helposti).

Hiutale tuossa edellä sanoi sen tärkeimmän,eli asiat on pistettävä tärkeysjärjestykseen ja toimittava sen mukaan. Itse halusin laittaa perheen uran edelle, enkä sitä päätöstä ole vielä kertaakaan katunut. Toki opiskelujen loppuunvieminen on hankalampaa lapsen kanssa, mutta kyllä sekin onnistuu, kun niin vain haluaa ja päättää. Jokainen toki tekee omat päätöksensä ja niitä on toisten mielestäni turha kritisoida.

En nyt tiedä oliko tästä muuta apua, kuin sen verran, että tiedät ettet ole ainoa, joka näiden asioiden kanssa joutuu painiskelemaan. :)

 

[MelmiS]

Ihanaa kun vastasitte! :)

Olen miettinyt todella paljon tuota tärkeysjärjestystä, ykkösenä on nyt se että saisimme parisuhteen kuntoon. Vuoristorataan en halua lasta mukaan. Mutta kuten totesitte niin biologinen kello tikittelee kovasti, ja ennemmin kokisin äitiyden kuin pitkän ja vakaan työuran. Toivon ihan valtavasti että asiat alkaisivat järjestyä. 
Lisään vielä tähän minun asioita mutkistavaan listaani masennuksen, se tekee minusta toisinaan ärtyneen ja vaikean ihmisen, vaikka lääkitys onkin kohdillaan. Sekin pelottaa että jos asiat sinne asti etenisivät että ehkäisyn voisi jättää pois, niin alkavatko mielialani taas sen myrskyaaltoilun ja entäpä raskauden jälkeinen masennus? Käsittääkseni jo valmiiksi masentuneella on suurempi riski päätyä raskauden jälkeiseen masennukseen. Ja vielä sekin pelottaa että jos masennun, niin en tunne sitä kiintymystä lapseeni mikä äidillä kuuluisi olla. Vaikeita mietteitä nämä on ja kun parisuhde on korjausvaiheessa niin en halua näillä mietteillä puolisoani vaivata, siksipä tänne päädyinkin huutelemaan apua :) 
Puolisostani puheenollen, olemme keskustelleet lapsista aiemmin ja todenneet että molemmat haluamme kovasti tulla vanhemmiksi, mutta asioiden päädyttyä riitelyyn ja sopimiseen ja riitelyyn ja melkein sopimiseen ja riitelyyn ja hyvällä tuurilla sopimiseen, niin on yhteiset haaveet jääneet kaiken sen peittoon. Riidat ovat yleensä vielä ihan typeriä ja turhia, mutta minun ressatessa näitä kaikkia asioita ne yleensä saavat turhan suuret mittasuhteet.

On ihana kuulla että Hiutaleella endometrioosista huolimatta on tyttö päässyt maailmaan <3 Ja pidän ihan suunattomasti töröttäen peukkuja pystyssä että tärppää vielä toisen kerran! Vaikken ennustaa osaa niin uskon että sekin aika tulee :) Ja hienoa myös kuulla että asiat järjestyvät vaikka "viimetipassa" kuten totesit. :)

Mymmelin kanssa olen samaa mieltä siitä että nykyään asetetaan naisille kovasti paineita, toki nykyajan miehet eivät ole aivan yhtä "nyrkin ja hellan välissä"- sakkia. Mutta asiat ovat muuttuneet niiltä ajoilta kovasti, ennen miehet kävivät töissä ja naiset hoitivat vain lapset ja kodin. Nykyään naiset hoitavat sekä lapset ja kodin, myös työt. Eräs ystäväni käy lukiota, on äiti 4 vuotiaalle pojalle (mielestäni loisto äiti) ja käy lisäksi töissä. Mies makaa sohvalla ja pelaa.. Kerran heidän poikansa tokaisi äidilleen että "äiti käy töissä jotta isi saa rahaa". Huvittavaa, mutta myös totta tässä tapauksessa.

Kiitos kovasti vastauksista teille molemmille, näistä oli hyötyä! Osaan vähän ajatella nyt niinkin että aikansa kutakin. Ehkäpä jos suhde tästä lähtee nousukiitoon niin olisi myös aika jättää ne pilleritkin huspois! :)