Mikä on...

[Pallo]

Alan olla viimeisilläni raskaana ja ongelmana on se, että olen viimeaikoina alkanut kokemaan kasvavaa ahdistusta lapsen maailmaantulon vuoksi. En siis pelkää synnytystä, vaan siis sitä elämää synnytyksen jälkeen lapsen kanssa. Koko raskausaikana en ole hirveästi kokenut aihetta hehkuttaa raskauttani ja sen "iloja" ympäriinsä, sekä koen vauvantarvikkeiden ostelun äärimmäisen rasittava pakkopullana ja koen olevani jo valmiiksi huonoin äiti ikinä. Mikä tässä on ristiriitaista on se, että olin ennen raskautta haaveillut vuosia lapsesta. Entisen miesystäväni kanssa yritimme lasta pitkään, tuloksena yksi keskenmeno alkuraskauden aikana. Kävimme jopa lääkärissä selvittelemässä, onko meissä vikaa kun lasta ei kuulu. Vikaa ei löytynyt kummastakaan mutta suhde kariutui hieman myöhemmin. Nyt olen seurustellut reilun vuoden nykyisen mieheni kanssa ja eräänä kauniina päivänä huomasin olevani raskaana. Eli lapsi tuli niin sanotusti aivan puskista. Olin kyllä erittäin onnellinen plussasta ja ekalla neuvolakäynnillä itkin onnesta kuullessani pikkuiset sydänäänet. Mutta sitten jokin on muuttunut... Onko minussa jokun pahasti vialla, vai onko normaalia, että ei vaan jaksa hyppiä riemusta jokaisesta potkusta ja ihastella tuota kasvavaa tynnyriä peilin edessä onnesta huokaillen? Olenko yksin näiden tunteiden kanssa, vai onko muitakin saman kokeneita?

 

[Bettie]

Tunteesi ovat täysin normaaleja. Sekin on normaalia että äidin rakkaus lapseen kehittyy vasta ajan kanssa, ei kaikki rakastu lapseensa heti synnärillä saati sitä ennen. Täällä on joskus ollu pitkä ketju jossa samanlaisia tunteita kokevat odottajat purkivat mieltään. Ja sekin ahdistus varmasti johtuu osin siitä että tuntematon on edessä, ei voi tietää mitä on tulossa. Oletko kertonut oloistasi kenellekään? Jos ahdistus ei helpota kannattaa vaikka neuvolassa siitä jutella, siellä kyllä ymmärretään. Toivottavasti löydät jonkun jolle purkaisit ajatuksia, vaikka sitten täältä.
Itselläni ei ihan vastaavaa ole ollut, mutta nyt on alkanut jännittää että mitäköhän tästä tulee, kun esikko on jatkuvasti pahenevassa uhmaiässä ja osoittaa mustasukkasuutta serkkuvauvaansa kohtaan.

 

[Marsu82]

Mulla ei ehkä ihan samoja fiiliksiä kuin sulla, mutta jotain kyllä tunnistan. Ehkä yleensäkin raskautta ylistetään hieman liikaa ainutlaatuisena kokemuksena ja annetaan kuva onnesta hehkuvista naisista. Itse en ole kokenut raskauteni olevan millään lailla helppo ja en ole ollenkaan varma haluanko edes toista raskautta kokea.

Nyt loppuvaiheessa on alkanut olo helpottaa ja fiilis paranemaan, kun pahimmat säryt ovat hävinneet ja on saanut olla kotona rauhassa. Pelottaa kyllä tuleva, ei niinkään synnytys, mutta se miten oma elämä sitten muotoutuu vauvan kanssa. Yritän olla ajattelematta asiaa sen enempää.Luulen, että ne äidin vaistot alkaa viimeistään heräämään, kun vauva on sylissä. Nyt se jää lähinnä siihen, että suojelee omaa mahaansa ja miettii mitä tekee raskaana ollessa, jotta raskaus sujuisi hyvin :)

Mulla on taas auttanut se, että on saanut ostella kaikkea kivaa pikkuiselle ja kirjoitella välillä tännekin ärsytyksiäni, kyllä ne vauvan potkutkin tsemppaa eteenpäin.

 

[Ramsi]

Voin varoittaa, että nuo tunteet voivat helposti jatkua vielä vauvan syntymän jälkeenkin. Itselleni iski ensimmäinen "kriisi" viikko syntymän jälkeen, kun olin totaalisen väsynyt ja vauva ei nukkunut kunnolla. Sanoin miehelleni, että en pysty tähän, en osaa, en halua. Onneksi mies oli siinä kohtaa järki kädessä ja jaksoi kannustaa ja olla tukena. Nyt kohta 7 kk jälkeen uskon jo, että pystyn ja haluan :D Vaikka edelleen tulee päiviä ja hetkiä, jolloin ei_vaan_jaksaisi. Mutta onneksi ne hetket menevät ohi ja tulee niitä hetkiä, että rakastaa pientä niin paljon, että sattuu