nuuskamuikkunen91
Silmät suurina ihmettelijä
Moi. Kerron nyt meidän tilanteemme... Elikkäs olemme poikaystäväni kanssa molemmat 19-vuotiaita ja seurustelleet 5 vuotta. Heinäkuussa sain tietää olevani raskaana, kun menkat olivat olleet myöhässä 4 päivää. Emme todellakaan suunnitelleet lasta, asuimme silloin vielä eri paikkakunnilla. Nykyään kyllä asumme jo samassa osoitteessa. Raskausuutinen oli molemmille shokki! Olemme joskus puhuneet lapsen hankkimisesta ja molemmat ovat olleet sitä mieltä että joskus noin 25 vuotiaina vois olla hyvä jos sen hetkinen tilanne sen sallii. Eli emme todellakaan meinanneet ihan lähivuosina lasta hankkia. Itse olen kyllä ajatellut että lapsi tulee kun on tullakseen, ja uskon että se on sitten myös tarkoitettu niin. Kun puhuimme raskaudesta, mieheni halusi aborttia. Itse mietin myös sitäkin vaihtoehtoa.. no viikot kuluivat ja paljon juttelimme asiasta ja mieheni puheista tuli ilmi edelleen tuo sama kanta, muttei kuitenkaan itsekään ollut siitä aivan varma. Välillä taas hän saattoi alkoholia nauttineena sanoa että lapsen saaminen olisi ihanaa ja vaikka lapsen tulo ahdistaa niin ei sitten kuitenkaan haluaisi aborttiakaan. Mieheni on ollut tosi ahdistunut ko. asiasta ja ollut kavereiden kanssa juhlimassa lähes joka viikonloppu. Olin itse jo aika sujut asian kanssa ja halusin pitää lapsen, en kykenisi aborttiin ja uskon että olisi se abortti tullut jo tehtyä jos sitä tosissaan haluaisi. Meillä kuitenkin elämäntilanne hyvä, miehellä vakituinen työ, minulla pitkäaikainen sijaisuus. Ok tulot, parisuhde mallillaan ja muutenkin asiat hyvin eli lapsen tulolle ei periaatteessa ole mitään kunnon estettä. No sitten koitti ensimmäinen ultra rv 11-12 tienoilla. Siellä näkyi 65mm pitkä vilkas vauveli :) Kovin pyöri ja hyöri ja vilkutteli meille :) Itse olin aivan myyty sen jälkeen ja en ole enää uhrannut ajatustakaan abortille. Miehenikin sanoi ultran jälkeen että nyt päätös on entistä vaikeampi hänelle, kun lapsen tulo ahdistaa muttei todellakaan halua aborttia. Puhuimme mieheni kanssa pitkään ja syvällisesti ultran jälkeen kotona, puhuimme tunteistamme ja ajatuksistamme ja miehenikin puhui niistä hyvin avoimesti. Yhteistuumin sitten päätimme lopullisesti että pidämme lapsen. Mieheni on nyt kuitenkin ollut erittäin ahdistunut asiasta ja ymmärrän kyllä häntä täysin. Onhan lapsen tulo tosi iso asia. Haluaisin todella helpottaa mieheni oloa ja olen yrittänyt saada häntä uudestaan puhumaan tunteistaan ja muustakin, mutta ei siitä tule mitään. Hän ei haluaisi puhua koko asiasta koska se ahdistaa häntä. Kertokaahan nyt miten voisin helpottaa mieheni oloa ja saada hänen ajatuksiaan selvemmiksi? Tällä hetkellä on menossa rv 13 eli aikaa kyllä vielä on tottua ajatukseen ja kasvaa. Itseäni kuitenkin mietityttää että mitäs jos mieheni ei oikeasti ole valmis isäksi, edes silloin kun lapsi syntyy... Kaikenlaista pyörii mielessä vaikka itse olen jo ihan sujut asian kanssa ja hieman innoissanikin...
