P
Paperipallo12345
Vieras
Minulla on puoli vuotta kestänyt tapailu suhde mieheen, joka pääsääntöisesti tulee 6v lapseni kanssa toimeen ja toisinpäin.
Miehellä on kuitenkin tapana toisinaan pitää lastani mielestäni turhan isona ja jopa aikuisena.
Lapseni oli sopinut kavereidensa kanssa menevän aamupäivästä herkkukauppaan ja viettävänsä päivän heidän kanssaan. Lapsella tämä on ensimmäisiä "kaverisuhteita" ja hän opettelee vasta miten kavereiden kanssa toimitaan menojen suhteen(kysyyään vanhemmilta lupa ennenkuin sovitaan mitään). Lapsi siis ei kysynyt asiasta ennen sopimista kavereiden kanssa.
Olimme aikuiset päättäneet mennä retkelle samana aamupäivänä. Lapsi pettyi kovasti, ettei pääse kavereiden kanssa. Lopulta ymmärsin, että voimme hyvin siirtää retkeä, sillä lapsen kavereille sopi vain tämä aamupäivä olla yhdessä.
Mies ei ole vielä ottanut lapsista juurikaan vastuuta, enkä oikeastaan haluakaan, sillä hänen kasvatustyylissä on jotain mistä en aina kovin pidä. Pääosin hän toimii papukaijana minun lauseille, ehkei hän osaa sen enempää.
Tämän aikataulumuutoksen jälkeen mies sanoi lapselle, että voit mennä kavereille ja miettiä siellä, että miltä se tuntuu kun muut täällä odottavat sinua. Hän toisti asiaa lapselle ja lapsi kysyi, että mitä se tarkoittaa.
Sanoin miehelle napakasti rauhassa, että meillä ei laiteta lasta syyllisyys olkapäillä matkaan kavereille eikä minnekään. Että joko sovimme että hän saa mennä hyvillä mielin, tai ei ollenkaan. Että tämän kodin seinien sisällä ei syyllistetä.
Mies sanoi siihen, että hän oli väärässä nyt.
Tätä syyllistämistä miehellä on myös suhteessa minuun. Erimieltä oleminen on haastavaa hänen kanssaan, sillä hän uhriutuu, eikä hän sitä useinkaan myönnä. Olen tästä maininnut miehelle hyvässä hengessä.
Tarkoitus oli kait kirjoittaa ahdistusta vähemmäksi. Se ahdistaa paljon, kun mies syyllistää lasta. Tulee pelko, voinko koskaan jättää lasta hänen kanssaan kahdestaan. Juuri nyt mies tuntuu erittäin vastenmieliseltä.
Mitä ajattelette tästä?
Miehellä on kuitenkin tapana toisinaan pitää lastani mielestäni turhan isona ja jopa aikuisena.
Lapseni oli sopinut kavereidensa kanssa menevän aamupäivästä herkkukauppaan ja viettävänsä päivän heidän kanssaan. Lapsella tämä on ensimmäisiä "kaverisuhteita" ja hän opettelee vasta miten kavereiden kanssa toimitaan menojen suhteen(kysyyään vanhemmilta lupa ennenkuin sovitaan mitään). Lapsi siis ei kysynyt asiasta ennen sopimista kavereiden kanssa.
Olimme aikuiset päättäneet mennä retkelle samana aamupäivänä. Lapsi pettyi kovasti, ettei pääse kavereiden kanssa. Lopulta ymmärsin, että voimme hyvin siirtää retkeä, sillä lapsen kavereille sopi vain tämä aamupäivä olla yhdessä.
Mies ei ole vielä ottanut lapsista juurikaan vastuuta, enkä oikeastaan haluakaan, sillä hänen kasvatustyylissä on jotain mistä en aina kovin pidä. Pääosin hän toimii papukaijana minun lauseille, ehkei hän osaa sen enempää.
Tämän aikataulumuutoksen jälkeen mies sanoi lapselle, että voit mennä kavereille ja miettiä siellä, että miltä se tuntuu kun muut täällä odottavat sinua. Hän toisti asiaa lapselle ja lapsi kysyi, että mitä se tarkoittaa.
Sanoin miehelle napakasti rauhassa, että meillä ei laiteta lasta syyllisyys olkapäillä matkaan kavereille eikä minnekään. Että joko sovimme että hän saa mennä hyvillä mielin, tai ei ollenkaan. Että tämän kodin seinien sisällä ei syyllistetä.
Mies sanoi siihen, että hän oli väärässä nyt.
Tätä syyllistämistä miehellä on myös suhteessa minuun. Erimieltä oleminen on haastavaa hänen kanssaan, sillä hän uhriutuu, eikä hän sitä useinkaan myönnä. Olen tästä maininnut miehelle hyvässä hengessä.
Tarkoitus oli kait kirjoittaa ahdistusta vähemmäksi. Se ahdistaa paljon, kun mies syyllistää lasta. Tulee pelko, voinko koskaan jättää lasta hänen kanssaan kahdestaan. Juuri nyt mies tuntuu erittäin vastenmieliseltä.
Mitä ajattelette tästä?
