Mies ja alkuraskaus

E

Ellikaramelli

Oman äänensä löytänyt
Mulla on erittäin hermoja raastava tilanne.
Mun raskaus on todella alussa, vasta kuudetta viikkoa vedellään, mut oireet on huomattavasti voimakkaammat. Välillä voimakastakin pahoinvointia, väsymystä ja kovia kipuja vatsassa.

Työskentelen koulunkäyntiavustajana, ja sattumalta kävi niin, että miehen pikkusisko opiskelee samassa koulussa.
Työpaikalla olen kertonut työkavereille raskaudesta koska välillä joudun käydä jopa lepäilemässä kesken työpävän, näin he ymmärtävät oireeni paremmin.

Tästä mies ei innostunut. Olimme sopineet, että raskaudesta ei puhuta ennenkuin viikot 17 ovat ohi, että masuasukki on selkeästi "turvallisella" puolella. Nyt mieheni on valtavan vihainen siitä että olen kertonut työkavereilleni raskaudesta, ja oksentamisen jälkeenkin olisi pitänyt sanoa että "olen kipeä".
Minua tälläinen valehtelu ei kiinnosta, haluaisin vapaasti voida pahoin sekä iloita tulevasta lapsesta, mutta miehen käytös aiheuttaa valtavaa stressiä minulle.

Pelkään muutenkin erittäin paljon lapsen selviämistä, (mulla paha endometrioosi sekä kohtusyövän esiasteita, joten voi olla ainoa mahdollisuus saada lapsi) ja tuntuu että mies aiheuttaa vain lisää stressiä sekä pelkkää riitaa parisuhteeseen.

En ymmärrä miten saisin parannettua omaa oloa, koska vatsakivut lisääntyvät erittäin paljon kun stressaan, eikä mies tunnu osaavan tukea/ymmärrä yhtään vaikka lapsi oli toivottu ja kauan yritetty.
 
Ikävä tilanne :(

Mä kerroin myös heti töissä vaikka en ihan hirveän huonovointinen ollut, mutta nälkä oli alkuun tunnin välein joten jouduin ramppaamaan syömässä. Päätin siis kertoa heti, ettei kukaan ihmettele. Olenkin saanut töissä tukea vaikka kaikki onkin miehiä, mutta ovat isiä suurin osa joten osaavat tukea.

Sun pitää vaan pyytää miestä kuuntelemaan hetki ja kertoa, kuinka paha olo sulla on päivittäin. Ei kukaan voi leikkiä vatsatautista montaa viikkoa. Joillakin pahoinvointia on jopa kuukausia tai koko raskauden, joten ei kenelläkään ole niin pitkään vatsatautia. Töissä alettaisiin kuitenkin kysellä, mikä on ongelmana.

Ja jos pelkona on keskenmeno, niin mun mielestä on hyvä että edes joku tietää asiasta että saa tarvittaessa tukea. Ja jos joutuu esim. masennuksen vuoksi jäämään sitten sairaslomalle vähäksi aikaa, niin kuitenkin kaikki kysyy, mikä on vialla. Silloin on ikävämpi alkaa kertoa että oli jo raskaana ja se meni kesken.

Kyllä sun mies sen ymmärtää kun juurta jaksaen selität. Ja jos ei muuten tajua, niin käske sen lukea tää mun vastaus täältä foorumilta :)

Tsemppiä!
 
Varmaan työkaverit alkais ihmettelemään, jos ei vaan sanois, että "on kipeä" ja oksentaa ja on muutenkin vähän heikkona pari- kolme kuukautta... Yleensähän toi pahoinvointi helpottaa kait joskus rv 16 (jos helpottaa). Että kyllä mun mielestä työkavereille ja pomolle oli ihan hyvä kertoa tossa tilanteessa. Mukavampi sitten käydä töissäkin, kun voi hyvällä mielellä ottaa vähän rauhallisemmin ja viedä pomolle saikkulappuja, missä saattaa lukea "määrittämätön raskauspahoinvointi".

Stressi ei todellakaan tee hyvää raskaana olevalle eikä varsinkaan lapselle! Eiköhän se sun miehes kuitenkin rauhoitu :) Teille on kuitenkin tulossa lapsi! Toi nyt on pikku juttu, kun kertoo työkavereille raskaudesta. Ei ne sitä todennäköisesti eteenpäin levitä, jos pyytää niitä olemaan hiljaa :)
 
Niihän se on että jos et töissä kertoisi että mikä sulla on vaan salaisisit niin siitähän varmasti tulee puheen aihetta työkavereiden kesken. Ja helppohan se on miehen sanoa että elä kerro kun se ei joudu käyä sit salaa oksentamassa yms. :D Ja eikö nyt oo kumminki tärkeintä että vauva selviää tämän alkuvaiheen. Itse olen rv 12 jälkeen huokaissut että nyt ei ainakaan voi tulla kesken.

Ellikaramelli: Jaksamisia sinne! Ja jospa se sun miehes rauhoittuu.. häntä voi kumminkin hieman itteeki jännittää raskaus! ;)
 
Kiitos kaikille vastauksista :)
Tilanne alkaa pikkuhiljaa täälläpäin tasaantua, kai se sitten oli se jännitys mikä tuon miehen käytöksen aiheutti ;)



 
Rehellisyys kaiken a ja o emoticon

Asia tulee kuitenkin ilmi jossain vaiheessa ja jos menee kesken, niin sekin on luonnollinen asia eikä sillekkään mitään sinne mahda.. En sitä sano, että koko maailmalle esim naamakirjassa menis huutamaan raskauden alkuviikoilla, mutta kun töissä on kuitenkin käytävä ja aikalailla työkaverit on varmaankin läheisiä ihmisiä raskaana olevan ihmisen elämässä.. Ainakin mulla oli.. Niiniin..

Ainakin minä kerroin töissä, koska olin niin avoimesti siitä puhunut, että yritämme lasta ja mulla oli pahoinvointia, niin kun menin töihin sairasloman jälkeen, ni toki siellä sitten kyseltiin olenko, ni mitä sitä sitten valehtelemaan.. saa nähdä miten nyt on tilanne, kun menen "keskenmenon" jälkeen takaisin, kyselevätkö vai osaavatko arvostaa mun surua ja toipumista..

Tsemppiä kaikille! emoticon
 
Oli vissiin liian aikasta tää helpotuksen huokaus.
Tilanne pahenee pahenemistaan. AINOA viikonloppu kun oon pyytäny että toi mies olis selvinpäin niin ei, se on juonu nyt keskiviikosta asti perseet joka helvetin päivä. tänään on SUNNUNTAI. Kaikista pahin oli se, miten se katos täysin mitään ilmottamatta viimeyönä ja ilmesty tänään aivan umpikännissä viiden aikaan päivällä kotiin vaikka oli luvannu tulla yöks kotiin. Ja meidän piti olla kolmelta tänään SEN sukulaisten luona pääsiäispäivällisellä.

Mä oon kyllästyny siihen etten mä voi luottaa pienimpääkään asiaan mitä se sanoo, siihen et mä joudun AIVAN jatkuvasti stressata, ja siihen että toi mies suhtautuu alkoholiin ku veteen.
Joko mä saan luovuttaa ja luoda mulle ja lapselle niin hyvän elämän kun mä vaan osaan.?!
 
Miks et sais "luovuttaa" ja olla onnellinen?

Ei se, että on raskaana ole mikään este onnellisuudelle, ja vaikka se onnellisuus nyt olisikin, että lähtisi pois parisuhteesta, niin fine. emoticon

Tosin, mulle työkaveri sanos, että joskus vois käydä niin parisuhteessa, et mies huomaa ennen laskettua aikaa, että "Jumalauta, nyt pitää mennä, kun kohta ei voi enää!" ja sitten osaa rauhoittua, kun h-hetki lähenee..

Avoimesti vaan puhumaan ja kova kovaa vasten!
 
Just joo! Tuo on niin tuttua minullekki! Meidän tytön aikaan mun mies oli aivan samanlainen! Se meni miten sattu ja joi joi joi! Itellä kävi samat asiat mielessä että eikö se oo sama että yksin eläisin lapsen kanssa. Ja sitten kun sanoin miehelle että jos nyt et lopeta niin minä ja vauva lähdetään hänen elämästään pois. Sitten se rauhottu.. PARIKSI viikoksi ja kohta taas uuestaan. Vähän ennen laskettua aikaa ei enään juopotellut.. mutta sitten kun lapsi tuli niin se saatto mennä pahemmaksi.. ei tullut edes kotiin yötä tai jos tuli ja sanoin että et oo menossa minnekkää enään ni sit särettiin tavaroita..

Kerran sitten kävi niin että menin sinne missä mun mies oli juomassa ja sanoin että minä pakkaan kamat ja lähden vauvan kanssa pois! Tottakai mun mies sitten tuumasi että taasko sä alotat tuon shown, että en minä minnekkää oo menossa. No minä lähdin kotia pakkaamaan tavarat ja kun mies tuli kotia niin se tajusi että oon tosissani. Nyt on asiat paljon paremmin kun toista ootan ja varmaan sekin vaikuttaa kun muutettiin omakotitaloon ja täällä on niin paljon tekemistä yms.. ja luvattu on että hän rauhottuu.. Ja onkin! 

 
Ikäviä tilanteita. :( Ite saan olla onnellinen koska mieheni lopetti juomisen kokonaan niin pitkäksi aikaa kuin minunki "pitää" olla juomatta ja juhlimatta. Tämä oli siis miehen ihan oma päätös :) (en ole tiukkapipoinen akka joka on pistäny ukon tossun alle :D) Olen sanonu että voin lähteä kuskiksi hänelle ja hänen kavereille välillä että se on minulle ok, mutta ei kuulemma halua mennä kun en minäkää pääse. Mutta sitä en kahtois lainkaan että ukko menis omilla teillään enkä tietäis minnä on menossa.
 
Mä en ikinä katselisi miehen ryyppäämistä ja kotoa pois oloa jatkuvasti. Ymmärrän jos joskus pitää hauskan viikonlopun, mutta miksikään alkoholistimeiningiksi sen ei kuuluisi mennä. Jos on ahdistusta, niin sitten pitää mennä juttelemaan psykologille, eikä vetää perseitä.
Itse olen absolutisti ja joskus olin niin tiukka että en halunnut kuvitellakkaan että seurustelisin miehen kanssa joka juo. Kerran seurustelin miehen kanssa joka joi ja kun mies oli laivalla ja joi kolme päivää putkeen kännit, mä jätin sen samantien, mitään kyselemättä. Suhde ei ollut kovin pitkä, mutta ei siitä pitkää olisi voinut tullakkaan tuolla asenteella.
Myöhemmin oon alkanut sietää juomista, eikä mulle oo ongelma että nykyinen mies välillä juo. Mutta jos juominen alkaisi olla useamman päivän putkia, alkaisin näyttää ovea hyvissä ajoin jos ei psykologi käynnit kelpaisi. Alkoholin ei kuulu hallita kenenkän elämää eikä ainakaan ihmisen jolla on lapsia tai niitä on tulossa. Millaista on sitten elää miehen kanssa joka ryyppää jatkuvasti ja itse hoitaa kotona pientä vauvaa.. se ei tee lapsellekkaan hyvää.
 
Meillä ei ole alkoholinkäyttöön liittyviä ongelmia, kun kumpikaan ei juurikaan käytä alkoholia. Mies ei muutenkaan käy koskaan missään vaan on rasittavuuteen saakka aina kotona.

Minua tässä alkuraskauden vaiheessa ärsyttää, kun miestä ei tunnu kiinnostavan koko raskaus. Sinä päivänä, kun sai tietää tulevansa isäksi, alkoi hän touhukkaana miettimään auton vaihtamista farmarimalliseen ja miettimään sopivaa nimeä vauvalle. Sen jälkeen ei oikeastaan mitään. Toin neuvolasta luettavaa, ei ole koskenutkaan niihin. Neuvolaan hän ei halua tulla, kun "hävettää olla näin vanha isä" ja "synnytykseen hän ei varmasti lähde"!

Välillä tuntuu, että olen ihan yksin tämän raskauden kanssa, kun kellekään ei saa kertoa ja mies ei puhu, vaikka yritän. Silti toivottu lapsi meille molemmille. Ehkä lievä shokki, kun alettiin jo uskoa, ettei meitä ole suotu vanhemmiksi tulemaan (2v yritystä).
 
Nyt meillä tuli viimeinen stoppi eteen. Miehellä alkaa loma ensi viikolla, ja oli JOKAISEKSI PÄIVÄKSI suunnitellut ryyppyreissun. Eilen sitten pitkien itkutuokioiden jälkeen pamautin miehelle, että meidän suhde on ohi, jollei hän hae apua juomiseensa.
Jos tuo osaisi edes ottaa kohtuudella, mut on älyttömän kuluttavaa, että se joka kerta kiskoo ittensä sammumispisteeseen, on ties missä puhelin kiinni eikä ilmota itestään. Mä en jaksa enää stressata että löytyykö se kuolleena jostain ojasta.

Nyt sen on tosiaan todistettava mulle, että se pystyy olemaan juomatta tai se menettää vaimon lisäks myös lapsensa.. kokonaan.
 

Todella paljon voimia ! <3 Ole vahva nainen ja puolusta sun ja lapsen hyvinvointia, se on kaikista tärkeintä.

Meillä oli esikon alkuraskaus samanmoinen.. Aina oli johki menossa, tuli kyllä aina kotiin mutta mm. oksenti makkarin lattialle, 20 mäkin hampparia pitkin olohuonetta jne..

Kerran mulle riitti. Mies oli näkemässä kavereita, (jotka asuu entisellä paikkakunnalla 200km päässä) joita siis tosi harvoin näki. Miehen kaveri jostain onki mun numeron jne. ja kertoili että miten siellä menee (toki siis valehteli suurimman osan kertomuksistaan). Mulle toi kaverin valehtelu selvis vasta jälkeenpäin, mutta sillon riitti. Lähin ite vanhempieni luo (200km päähän jossa mun kaikki ystävät ja läheiset asuu).  Ilmotin vaan viestillä että pakkasin laukkuni ja mua tultiin hakemaan että lähden nyt.

Olin viikon pois ja sen jälkeen meillä rauhotuttiin täysin.  Oli siinä moiset sodat ja juttelut, sanoi että halusi vielä mennä kun se mahdollista oli "kohta kun ei enää pääse mihinkään". Miehellä siis aiemmasta liitosta jo tyttö, oli sillon hieman erilainen elämä kun nyt.. Sen yhdenkin saunakaljan joutu salaa varastossa juoda jne, vaikka siis vaimokin käytti ite alkoholia..

 
Meillä mies on ollu vähä hällä väliä mielin tän hetkiseen raskauteeni ja jos päivisin toitottelen et "kulta meille tulee vauva!" niin saattaa kuulua joojoo vastauksia aika useasti. Mutta kyllä se siitä sitten kun pidemmälle pääsee. :) Tottakai hän innoissaan on mutta on tää mullekin täs alussa ollu vähän sellasta et päivä kerrallaan mennään. Sisäisesti kyllä kihisen innosta ja onnesta ja suunnittelen kaikkea mahdollista. :D
 
Takaisin
Top