Mielenterveysongelmat ja vanhemmuus

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Leeloo84
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
L

Leeloo84

Oman äänensä löytänyt
Olen 26-vuotias nainen, diagnoosini on kaksisuuntainen mielialahäiriö/dissosiaatiohäiriö, miehelläni 38-v on skitsofrenia. Molemmat olemme sairastaneet useampia vuosia, mutta molemmat olemme myös oppineet selviytymään sairautemme kanssa. Yhdessäoloa kolmisen vuotta, kihloissa vuoden verran ja nyt yritämme esikoistamme.

Aloitin tällaisen ketjun, koska uskon että on muitakin siellä jossain, jotka myös tämänlaisista ongelmista kärsivät ja nyt toivon että tulette ylpeästi esille ilman häpeää! [:)]

On uskomuksia että on suorastaan VÄÄRIN tai VASTUUNTUNNOTONTA hankkia lapsia jos on jonkinlainen mielenterveysongelma.
Minä ajattelen toisin. Olemme keskustelleet asiasta monia tunteja, miettineet etukäteen mahdollisia ongelmatilanteita, lääkitystä jne. Kuitenkin päätimme alkaa yrittämään. Lääkitystäni on pienennetty tuntuvasti ja oloni on pysynyt silti melko samanlaisena, toivomuksena olisi, että jäljelle jäisi plussan jälkeen vain mielialalääke ja suunta on ainakin hyvä. Mieheni skitsofrenia on erillaistumaton, useimmat eivät hänen sairauttaan edes tiedä, kuten monet eivät minunkaan sairauttani; se on mielestämme yksityisasia eikä se nyt päällepäin mitenkään ihmeemmin "loista". Mutta sairauksiemme kautta olemme oppineet molemmat tästä elämästä ehkä enemmän kuin useimmat, minun mielestäni meillä on erinomaiset mahdollisuudet kasvattaa lapsestamme täysin tasapainoinen yksilö, kun molemmilta vielä sitä älliäkin löytyy vielä tähän päälle.

Toivon että muitakin kertomuksia tulisi tähän aloittamaani ketjuun, voisimme toisiamme tsempata [:)]
 
Leeloo84 ja wastis, eivät kaikki luokittele, en minä ainakaan [;)].
 
Mielestäni olette molemmat vastuuntuntoisia tulevia vanhempia! Tämän perustelen sillä, että tiedätte sairautenne tuomat erikoisuudet, olette valmiita uhrauksiin oman terveytenne eteen JA mikä parasta: molemmat tietävät etukäteen, miten vauva varmasti vaikuttaa lääkitykseenne. Tottakai ihmiset ajattelevat (ja typerimmät vielä ääneen) sairauksianne ensin negatiivisesti, siihen olette varmaankin jo tottuneet! Muistakaa vaan, että ne jotka eivät tiedä tilannettanne, eivät ole oikeutettuja kertomaan mielestäni mielipidettään tästä asiasta [8|].
 
Molemmille hyvää vointia toivotellen!
 
Heippa,

itse olen sitä mieltä että jos mielenterveys on (mahd. sairauksista huolimatta) tasapainossa, ei ole mitään syytä miksei mielenterveyskuntoutuja voisi olla aivan yhtä hyvä vanhempi kuin ns. 'terve'. Tosin tämä riippuu myös sairauden laadusta- esim. skitsofreniaa sairastavan kannattaisi mielestäni vakavasti harkita vanhemmuutta.

Itse olen kärsinyt masennuksesta yli puolet elämästäni, n. 14 vuotta. Masennuslääkkeitä olen  'napsinut' n. 12 vuotta. Itselläni on taustalla vanhempien alkoholismia/mielenterveysongelmia ja hyvin turvaton lapsuus, jota en soisi kenellekään. Olen kuitenkin sinut asian kanssa; todennäköisesti tulen olemaan enemmän ja vähemmän masentunut koko elämäni, mutta toisaalta, koska minulla ei ole kokemusta elämästä ilman masennusta, asia ei juurikaan sureta tai vaivaa minua. Tiedän olevani hyvä ja vastuuntuntoinen vanhempi, ehkäpä parempi äiti kuin moni joka ei ole kohdannut elämässään vastaavia ongelmia.

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmista kärsivän olisi hyvä pohtia lapsen hankintaa etukäteen alan ammattilaisen kanssa, lähtökohtana lapsen etu.
 
Meillä kans miehellä erilaistumaton skitsofrenia ja on aivan ihana isä[:)] Saimme esikoistytön 21.7.2010 melkein kahden vuoden yrityksen jälkeen. Miehen psykiatrinen sairaanhoitaja on tukenut ja kannustanut alusta lähtien eikä kukaan ole kyseenalaistanut mieheni kykyä olemaan hyvä ja tunnollinen isä sairautensa takia.
 
Itse miettisin kuitenkin asiaa myös sen kannalta, että esim. skitsofrenia on valitettavasti mahdollisesti periytyvä sairaus.
Plus että vaikka mielenterveys olisi hetkellisesti tai pidempäänkin kuosissa, ei voi koskaan tietää, mikä pidemmän aikavälin ennuste on- varsinkin noissa vakavemmissa mielenterveyden häiriöissä. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni, mutten itse lähtisi missään tilanteessa altistamaan lapseni tulevaisuutta, jos on monta 'mutta':a matkassa.
 
Lune, minusta tuntuu että vaikka sinulla on kokemuksia mielenterveysongelmista, tietämyksesi skitsofreniasta perustuu enemmän elokuvateollisuuden luomaan kuvaan. Kaikki skitsofrenikot eivät ole samanlaisia kuin John Nash elokuvassa "Kaunis mieli". Alttius sairastua skitsofreniaan voi periytyä lapselle, mutta mahdollisuus on noin 10%.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Skitsofrenia#Yleist.C3.A4_skitsofreniasta

Skitsofreniassa on myös erilaisia muotoja, erilaistumaton on kenties skitsofrenian muodoista kuitenkin helppohoitoisin. Huomauttaisin kuitenkin että mieheni työskenteli 10 vuotta järjestelmäasiantuntijana kenties hyvällä palkalla, mutta hintana oli loppuunpalaminen. Erittäin stressaavaa työtä koodaten kuukausipalkalla, jossa 8h normi tuntimäärä ei paljoa painanut jos jokin projekti oli saatava loppuun. Hän on nyt jäänyt eläkkeelle. Näin olisi voinut käydä hyvinkin ihan "normaalille" ihmisellekin. Sopiva psyykelääke on löydetty jo vuosia sitten, edellisestä psykoosista on vuosia, samoin kuin edellisestä osastohoidosta. Hän ei näe olemattomia ihmisiä, luule että patterit lähettävät salaista signaalia tai "kuule" ihmisten ajatuksia.

Perustin tämän ketjun myöskin siksi, että ennakkoluuloja ja vääriä olettamuksia voitaisiin myöskin uudelleenarvoida, jokainen omalla kohdallaan, jotta päästäisiin turhista oletuksista. Skitsofrenia sairautena voi toki mennä myös toiseen ääripäähän, äitini entinen mies sairasti paranoidista skitsofreniaa ja kieltäytyi lääkkeistä. Harhat olivat niin voimakkaita että se johti avioliiton loppumiseen.

Söpsötin: Onneksi olkoon pikkuprinsessan johdosta [:)] Hienoa kuulla myös että miehelläsi on toimiva tukiverkko, toivotan kovasti onnea molemmille!
 
Se on valitettavan yleistä kuinka tuo loppuunpalaminen laukaisee sairauden.
Niin moni elää ihan "normaalia työelämää" mutta sitten väsyttää itsensä loppuun - ja se on niin salakavalasti iskee että ei sitä aina ehdi ajoissa huomata.

Mielestäni on mahtavaa että elämässä jatketaan eteenpäin sairauden kanssa, että se hyväksytään ja opetellaan elämään sairauden kanssa.
Paljon peukkuja teille elämässä eteenpäin ja hienoa että olette asiasta keskustelleet paljon, ja ottaneet huomioon kaikki seikat.
Onnea yritykselle [:)]
 
Kiitos Pisces tsempistä [:)] Pakko tässä vielä yksi asia korjata: mieheni siis sairastui skitsofreniaan jo n. 27 vuotiaana, pitkä työrupeama laukaisi siis vain loppuunpalamisen. Itse olin vain huojentunut; en olisi enää pitkään pystynyt katsomaan kuinka hän kamppaili työn kanssa, joten lopullinen eläkepäätös oli helpotus.
 
Moikka Leeloo84 ja muutkin tähän keskusteluun osallistuneet!

Ottaisin kantaa tuohon sairauden periytyvyyteen, että skitsofreniakin on sairaus muiden joukossa. Samoin kuin muut mielenterveydelliset sairaudet. Onhan monia muitakin sairauksia, joiden tiedetään mahdollisesti periytyvän vanhemmilta lapsille, esimerkiksi diabetestä sairastavan vanhemman lapsella on suurempi alttius sairastua diabetekseen kuin ei-diabeetikon lapsella. Ja jos skitsofreniassa se alttius on 10% luokkaa, niin eikös voisi ajatella niinpäin, että 90% varmuudella se ei periydy. [:)]

Olen aika samoilla linjoilla kuin Pisces, on hienoa, että sairaus hyväksytään ja sen kanssa opetellaan elämään. Nykyisin on lääkkeet ja hoidot, joilla skitsofreniakin saadaan hallintaan ja varsinkin, kun on kyse lievemmästä muodosta, ei minusta elämää pitäisi alkaa jarrutella. Ei pidä antaa sairauden hallita elämää, vaan ottaa se sairaus (ja elämäkin) omaan hallintaan. Minusta se, että te Leeloo84 olette miehenne kanssa ottaneet asian vakavasti, osoittaa että teillä on ainakin vastuuntunto kohdillaan. Samaa ei kyllä voi aina sanoa kaikista vauvaa haluavista, vaikka olisi kuinka "terveen paperit".

Itsekin olen miettinyt näitä mielenterveysjuttuja suhteessa mahdolliseen raskautumiseen ja lapseen. Olen sairastanut vakavan masennuksen vuosia sitten. Myös masennus on sairaus, joka voi helpommin puhjeta henkilöllä, jonka vanhempi on kärsinyt siitä. Lisäksi pohdin suurentunutta riskiä sairastua synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Toisaalta olen miettinyt asiaa siltä kantilta, että jos sellainen tilanne tulisi, todennäköisesti tunnistaisin oireet nopeammin kuin sellainen, joka ei ole masennusta koskaan sairastanut, ja osaisin hakea apua nopeasti. Olen jo senkin päättänyt, että jos raskaaksi tulen (vuosi jo yritetty, ei vielä tulosta), aion jo neuvolassa ottaa puheeksi tuon menneisyyteni.

Kovasti tsemppiä Leeloo84 ja w.astis! Luottakaa itseenne ja puolisoihinne ja nauttikaa elämän ihanista asioista! [:)]
 
Leeloo, öhömm- ei se ihan noin ole, sillä tunnen ihan omakohtaisesti esimerkiksi skitsofreenikkoja, joten ennakkoluulosta ei suinkaan ole kysymys.
 
Kun sairaus on kestänyt vuosia, niin kyllä sen kanssa on jo opittu elämään. Itsekin olen sairastanut vaikeaa masennusta melko lailla niin kauan kuin muistan, ja olen 20-vuotias. Silti uskon, että minustakin tulee hyvä äiti, vaikka oma äiti-suhteeni onkin ollut masennuksen laukaisijana. Olen vahvasti sitä mieltä, että mielenterveysongelmainen ihminen ei ole millään lailla jäävimpi olemaan vanhempana, vaan nimenomaan voi omata sellaista elämänkokemusta, jota terveet vanhemmat eivät voisi lapsilleen jakaa. Uskon myös omalta kannaltani, että osaan varmasti rakastaa lastani paremmin kuin oma äitini osasi, ihan siksi koska näen hänen vakavat virheensä niin selkeästi, että pystyn niitä välttämään itse.

Ja myös vanhemman kannalta lapsen saaminen on varmasti aivan mahtava asia. Se voi antaa lisää elämäniloa ja -halua sekä kannustaa jatkamaan, vaikka sairauden kanssa olisikin vaikeaa.

Kaikki tämä tietenkin aina JOS on oppinut elämään sairautensa kanssa ja tuntemaan itsensä.
 
Skitsofrenia: Aivan niin, monenlaista laatua. Entinen avopuolisoni ja lapseni isä sairastui _paranoidiseen_ skitsofreniaan ja ei voitu jatkaa... Olin tuolloin toisella kuulla raskaana. Mies ei edelleenkään syö lääkkeitä, ei ole tavannut omaa poikaansa mutta tavannut uuden naisen. Toivon mukaan heidän tarinansa ei pääty niin kuin minun ja hänen [&:] Hänen vainonsa minua, poikaansa ja vanhempiaan kohtaan ovat vieläkin todella vahvoja. Maaliskuussa tulee vuosi sairastumisesta..

Ja aloittajalle: Onnea perheen perustamiseen [:)]
 
Hei,

olen 34-v, 12-v lapsen äiti. noin 5v sitten minulla diagnosoitiin skitsofrenia. Nyt uusperheessä olisi tilausta yhteiselle lapselle ja mietin sairauden ja lääkkeiden vaikutusta mahdolliseen tulevaan raskauteen ja imetykseen ja muuhun vauva-arkeen.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top