Sain pari päivää sitten tietää, että olen raskaana. Tuli ihan yllätyksenä, ehkäisy oli käytössä, mutta eipä mikään näköjään ole 100% suoja. Oli ollut puhetta, että lähivuosina voitaisiin miettiä lasten hankintaa, mutta tämä tuli siis nyt ihan yllätyksenä. Itselle iski tottakai pieni paniikki kun toinen viiva ilmestyi, mutta kun kerroin miehelle, oli reaktio aika pettymys. Mies vain huokaisi syvään, eikä sanonut mitään. Itse itkin pitkin iltaa pelkoani ja olisin toivonut edes halausta mieheltäni, mutta tuntui ihan siltä, että hän ei halunnut edes koskea minuun. Mies oli hiljaa koko illan. Seuraavana päivänä laitoin töissä viestin, että haluaisin kuulla mitä hän on mieltä. Pahoitteli, ettei ole pystynyt olemaan mun tukena ja että ajatuksensa on nyt niin sekaisin, että ei oikein löydä sanoja. Sanoin, että käyn vielä verikokeessa varmistamassa asian, koska teen työtä, joka voi olla sikiölle vaarallista ja pitää siis ilmoittaa esimiehelle heti kun olen varma asiasta, ja sen jälkeen alkoi tuntua, että mies ei ihan usko, että olen oikeasti raskaana. Tai toivoo, että verikoe olisi negatiivinen. Pari päivää on nyt käyttäytynyt ihan normaalisti, paitsi heti kun jotenkin edes viittaan raskauteen, menee hiljaiseksi. Tuntuu, että yrittää kieltää koko asian olemassaolon. Ymmärrän, että on shokki, miehellä on lapsi aiemmasta liitostaan ja ollaan kuitenkin oltu yhdessä alle 2 vuotta. Mutta tällä hetkellä kun lueskelen miten tulisi syödä ja täyttelen neuvolan alkukartoituksia ja mies ei halua ottaa niihin mitään osaa koen olevani niin yksin. Mies on loistava isä lapselleen ja on kertonut haluavansa lapsia mun kanssa. Onko se vain alkujärkytystä miksi on niin pasiivinen nyt? Itse haluaisin olla niin onnellinen tästä vaikka yllätys olikin ja pelottaa, mutta en uskalla, koska en tiedä mitä mies oikeasti ajattelee.