Poika 10kk, mies töissä 7päivää viikosta lähes joka viikko. aamulla lähtee 5-7 ja takas voi tulla vasta klo 23 jälkeen, tai sit tekee yönkin... jopa pojan syntymän jälkeen, ei pitänyt päivääkään isyyslomaa vaan minä yksin hoidin poikaa kotona vaikka oli leikkaushaava pirun kipeä ja kesti 15min nousta sängystä.. yksin hoidan kaiken enkä pääse mihinkään ilman jätkää. liikunta on aina ollut henkireikä ja mitään en ole pystynyt tekemään (lukuunottamatta kävelylenkkejä), masennushan siitä syntyi.. onneks ollaan jo voiton puolella. Muutin eri osoitteeseen ja meinas ero tulla mutta ollaan jotenkin taas löydetty toisemme. Mies on alkanut hieman osallistua pojan kanssa olemiseen. Hyvin vähän kylläkin kun on aina töissä.. Eilen tein raskaustestin ja näytti plussaa.. Haluan toisen lapsen ehdottomasti, aina haaveillut kahdesta pienellä ikäerolla. mutta nyt vähän pelottaa joudunko taas hoitamaan yksin, alusta asti. Mies haluaisi että muuttaisin takaisin hänen luoksensa, itse en viihdy siellä yhtään enkä haluaisi muuttaa sinne.. Yhteen haluan muuttaa mutta tuo kyseinen kämppä jotenkin ahdistaa... kyseessä on omakotitalo joten vaikea yhtäkkiä päästä eroonkaan. Olen niin kyllästynyt tähän yksin tekemiseen, yksin olemiseen kun poika vielä niin pieni ettei voi ottaa melkein mihinkään sellaiseen mukaan mihin haluaisin mennä.. tukea ei mieheltä oo ikinä herunut, sairaalassa katseli telkkaria kun mulla kauheet kivut supistusten vuoksi. muuten on kyllä kauhean ihana, mutta en tiedä mikä siinä vaivaa että kun mulla on paha olla, sattuu tai jotain vastaavaa, hän menee mahdollisimman kauas?? Vaikka haluaisin että hän olis lähellä ja vaikka halaisi. Tuntuu aina ettei hän välitä yhtään. Vaikka kuulemma välittää. Muilla kokemusta tällaisesta? Tulipas pitkä viesti kirjoitettua. :D