Pakko kirjottaa omaa tarinaani, sillä asia on alkanut painamaan todella mieltäni..
Huhtikuussa 2009 saimme kuulla odottavamme esikoistamme. Otimme uutisen vastaan hyvin varovaisesti, sillä olimme saaneet alkuraskauden keskenmenon marraskuussa 2008. Kaikessa hiljaisuudessa odottelimme ensimmäistä ultraa, jonka jälkeen kertoisimme lähisuvulle raskaudesta.. Meillä on jo pitkä suhde takana, joten kaikki varmasti jo odottavatkin raskausuutisia. Ultra tuli ja kaikki oli hyvin. Iloitsimme perheidemme kanssa tammikuun alussa syntyvästä pienestä ihmisen alusta.
Muutaman viikon päästä alkoivat kuitenkin vaikeudet :( Minulla alkoivat ihmeelliset alavatsakivut. Kävin niiden vuoksi neuvolassa ja lääkärillä. Vauvan sydänäänet olivat normaalit ja kaikki vaikutti muutenkin olevan kunnossa, mutta lääkäri kirjoitti varmuuden vuoksi kiireettömän lähetteen sairaalaan tarkastuttamaan tilanne. Sain sairaalaan ajan seuraavalle viikolle.
Sairaalakäynnillä maailmani romahti! Minulle tehtiin ultraäänitutkimus, jossa lääkäri huomasi heti sikiöpoikkeavuuden. Menin vielä erikoislääkärin ultraan, jossa asia vahvistui. Sikiö oli hengissä ja tuntui voivan hyvin, mutta niskassa oli reilu turvotus ja pää oli sikiöön nähden suuri. Lääkäri kertoi heti keskeytyksen mahdollisuudesta, sillä poikkeavuudet olivat melkoisia eikä vauva selviäisi hengissä. Sain ajan kahden päivän päähän, jolloin tehtäisiin istukkatutkimus ja varmistetaan asia. Sairaalasta lähdettyäni soitin miehelleni ja itkin. Itkin koko automatkan ja nukuin seuraavat kaksi päivää mielessäni vain kuva ruudusta, jossa näkyi meidän sairas pieni vauva, joka olisi vielä hetken sisälläni.
Istukkatutkimuksissa varmistui vauvalla olevan 18-trisomia ja päädyimme mieheni kanssa tekemään raskaudenkeskeytyksen. Sitä piti anoa ja saimme keskeytykseen luvan, sillä vauvan kunto oli näiden päivien aikana jo huonontunut selvästi. Niskaturvotus oli lisääntynyt ja sydänäänet hidastuneet. Pieni vauvamme ei jaksanut enään paljon liikkua kohdussa <3
Lauantai 11.7. oli meille kaikille hyvin raskas. Menimme osastolle aamulla ja synnytystä alettiin käynnistelemään. Synnytys käynnistyi melko nopeasti ja pieni tyttömme syntyi klo 16. Tähän asti olimme olleet mieheni kanssa eräänlaisessa horroksessa, kuin pahassa unessa. Mutta saadessamme pienen tytön syliimme tajusimme menettäneemme esikoisemme. Saimme olla kolmistaan niin kauan kun halusimme ja muistaakseni tunnin verran hyvästelimme ja itkimme. Tämän jälkeen enkelimme vietiin tuhkattavaksi.
Tämän jälkeen yritimme jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti ja jatkoimme vauvan yrittämistäkin.. Marraskuussa olin uudelleen raskaana ja elokuussa 2010 meille syntyi ihana, terve poikavauva <3 Nyt pojan syntymän jälkeen olen alkanut kovasti miettimään enkelityttöämme. Nyt vasta tajuan mitä hänestä olisi voinut tulla ja miten rakkaan pienen lapsenalun menetimme. Olen kyllä osannut nauttia pojasta ja hänen terveydestään, mutta samalla suren pientä enkelityttöä, joka viettäisi nyt 1-vuotis syntymäpäiviään <3
Kylläpäs mieli kevenee, kun saa kirjottaa ajatuksistaan :)
Huhtikuussa 2009 saimme kuulla odottavamme esikoistamme. Otimme uutisen vastaan hyvin varovaisesti, sillä olimme saaneet alkuraskauden keskenmenon marraskuussa 2008. Kaikessa hiljaisuudessa odottelimme ensimmäistä ultraa, jonka jälkeen kertoisimme lähisuvulle raskaudesta.. Meillä on jo pitkä suhde takana, joten kaikki varmasti jo odottavatkin raskausuutisia. Ultra tuli ja kaikki oli hyvin. Iloitsimme perheidemme kanssa tammikuun alussa syntyvästä pienestä ihmisen alusta.
Muutaman viikon päästä alkoivat kuitenkin vaikeudet :( Minulla alkoivat ihmeelliset alavatsakivut. Kävin niiden vuoksi neuvolassa ja lääkärillä. Vauvan sydänäänet olivat normaalit ja kaikki vaikutti muutenkin olevan kunnossa, mutta lääkäri kirjoitti varmuuden vuoksi kiireettömän lähetteen sairaalaan tarkastuttamaan tilanne. Sain sairaalaan ajan seuraavalle viikolle.
Sairaalakäynnillä maailmani romahti! Minulle tehtiin ultraäänitutkimus, jossa lääkäri huomasi heti sikiöpoikkeavuuden. Menin vielä erikoislääkärin ultraan, jossa asia vahvistui. Sikiö oli hengissä ja tuntui voivan hyvin, mutta niskassa oli reilu turvotus ja pää oli sikiöön nähden suuri. Lääkäri kertoi heti keskeytyksen mahdollisuudesta, sillä poikkeavuudet olivat melkoisia eikä vauva selviäisi hengissä. Sain ajan kahden päivän päähän, jolloin tehtäisiin istukkatutkimus ja varmistetaan asia. Sairaalasta lähdettyäni soitin miehelleni ja itkin. Itkin koko automatkan ja nukuin seuraavat kaksi päivää mielessäni vain kuva ruudusta, jossa näkyi meidän sairas pieni vauva, joka olisi vielä hetken sisälläni.
Istukkatutkimuksissa varmistui vauvalla olevan 18-trisomia ja päädyimme mieheni kanssa tekemään raskaudenkeskeytyksen. Sitä piti anoa ja saimme keskeytykseen luvan, sillä vauvan kunto oli näiden päivien aikana jo huonontunut selvästi. Niskaturvotus oli lisääntynyt ja sydänäänet hidastuneet. Pieni vauvamme ei jaksanut enään paljon liikkua kohdussa <3
Lauantai 11.7. oli meille kaikille hyvin raskas. Menimme osastolle aamulla ja synnytystä alettiin käynnistelemään. Synnytys käynnistyi melko nopeasti ja pieni tyttömme syntyi klo 16. Tähän asti olimme olleet mieheni kanssa eräänlaisessa horroksessa, kuin pahassa unessa. Mutta saadessamme pienen tytön syliimme tajusimme menettäneemme esikoisemme. Saimme olla kolmistaan niin kauan kun halusimme ja muistaakseni tunnin verran hyvästelimme ja itkimme. Tämän jälkeen enkelimme vietiin tuhkattavaksi.
Tämän jälkeen yritimme jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti ja jatkoimme vauvan yrittämistäkin.. Marraskuussa olin uudelleen raskaana ja elokuussa 2010 meille syntyi ihana, terve poikavauva <3 Nyt pojan syntymän jälkeen olen alkanut kovasti miettimään enkelityttöämme. Nyt vasta tajuan mitä hänestä olisi voinut tulla ja miten rakkaan pienen lapsenalun menetimme. Olen kyllä osannut nauttia pojasta ja hänen terveydestään, mutta samalla suren pientä enkelityttöä, joka viettäisi nyt 1-vuotis syntymäpäiviään <3
Kylläpäs mieli kevenee, kun saa kirjottaa ajatuksistaan :)
