A
Ahdistunut
Vieras
Minua masentaa avioliittoni.
Olemme olleet yhdessä noin 16v. Lapsia on useita. Mieheni on varsin kunnollinen, osallistuu kotitöihin ja uskon että aidosti rakastaa minua.
Minun ongelmani on, että olen tapaamisemme jälkeen muuttunut hyvin paljon. En enää koe että meillä on sama arvomaailma. Olen nyt useamman vuoden kärsinyt tästä, välillä enemmän ja välillä jotenkin onnistunut turruttamaan pahan oloni ja kestänyt sitä paremmin.
Olen miettinyt että en tänä päivänä varmaan enää rakastuisi mieheeni. En oikein keksi mikä hänessä olisi se ominaisuus mihin rakastuisin. Luotettava hän on ja kunnollinen, mutta.....
Monet luonteenpiirteet ärsyttävät hänessä, koen hänessä olevan tietynlaista kylmyyttä, vaikka minua kohtaan onkin välittävä. Meillä on hyvinkin erilainen tapa katsoa maailmaa. Miehen ratkaisu on että ristiriita-asioista ei kannata keskustella vaan nauttia siitä mikä meillä toimii. Minä taas masennun koska haluaisin rinnalleni kumppanin joka jakaisi arvomaailmani ja jonka kanssa voisin keskustella ja vaihtaa mielipiteitä. Rakastan keskusteluja ja joudun nyt hakemaan sitä muualta.
Me emme juurikaan riitele ja kuten sanottua, elämämme on periaatteessa harmonista ja kaikki hyvin. Mutta koen sisälläni tyhjyyttä ja pahaa oloa, henkistä yksinäisyyttä. Olen kateellinen niille jotka löytävät kumppaninsa vasta myöhemmällä iällä kun tuntevat ensin itsensä. Minä olen muuttunut niin paljon siitä kuin aikoinaan tapasimme -olemme klassisesti "kasvaneet erilleen". En ymmärrä miksi me kaksi olemme yhdessä, emme kuulu yhteen -mutta koska meillä on lapset meidän on pakko olla.
En voi lähteä koska se olisi väärin lapsia kohtaan ja taloudellisesti katastrofi. Sitä paitsi miten asiat paranisi silläkään että olisin totaalisesti yksin. Nyt kuitenkin yhdessä voimme hoitaa kotia ja lapsia ja hän ei edes arvaa kuinka tilanteesta kärsin. Olen kyllä asiasta välillä puhunut ja sitä hänelle itkenytkin, mutta nyt jollain tapaa alistunut tilanteeseen, koska ei hän tietenkään pysty muuttumaan toiseksi enkä halua häntä loukata. Mitään ratkaisua tilanteeseen en näe.
Ehkä joskus kun lapset isoja voin erota ja toivoa löytäväni itsenilaisen kumppanin. Mutta siihen menee todella kauan, yli 10 vuotta! Olen alkanut heräämään siihen että vanhenen päivä päivältä, 40v häämöttää jo. Tunnen että elämäni menee hukkaan.
Olemme olleet yhdessä noin 16v. Lapsia on useita. Mieheni on varsin kunnollinen, osallistuu kotitöihin ja uskon että aidosti rakastaa minua.
Minun ongelmani on, että olen tapaamisemme jälkeen muuttunut hyvin paljon. En enää koe että meillä on sama arvomaailma. Olen nyt useamman vuoden kärsinyt tästä, välillä enemmän ja välillä jotenkin onnistunut turruttamaan pahan oloni ja kestänyt sitä paremmin.
Olen miettinyt että en tänä päivänä varmaan enää rakastuisi mieheeni. En oikein keksi mikä hänessä olisi se ominaisuus mihin rakastuisin. Luotettava hän on ja kunnollinen, mutta.....
Monet luonteenpiirteet ärsyttävät hänessä, koen hänessä olevan tietynlaista kylmyyttä, vaikka minua kohtaan onkin välittävä. Meillä on hyvinkin erilainen tapa katsoa maailmaa. Miehen ratkaisu on että ristiriita-asioista ei kannata keskustella vaan nauttia siitä mikä meillä toimii. Minä taas masennun koska haluaisin rinnalleni kumppanin joka jakaisi arvomaailmani ja jonka kanssa voisin keskustella ja vaihtaa mielipiteitä. Rakastan keskusteluja ja joudun nyt hakemaan sitä muualta.
Me emme juurikaan riitele ja kuten sanottua, elämämme on periaatteessa harmonista ja kaikki hyvin. Mutta koen sisälläni tyhjyyttä ja pahaa oloa, henkistä yksinäisyyttä. Olen kateellinen niille jotka löytävät kumppaninsa vasta myöhemmällä iällä kun tuntevat ensin itsensä. Minä olen muuttunut niin paljon siitä kuin aikoinaan tapasimme -olemme klassisesti "kasvaneet erilleen". En ymmärrä miksi me kaksi olemme yhdessä, emme kuulu yhteen -mutta koska meillä on lapset meidän on pakko olla.
En voi lähteä koska se olisi väärin lapsia kohtaan ja taloudellisesti katastrofi. Sitä paitsi miten asiat paranisi silläkään että olisin totaalisesti yksin. Nyt kuitenkin yhdessä voimme hoitaa kotia ja lapsia ja hän ei edes arvaa kuinka tilanteesta kärsin. Olen kyllä asiasta välillä puhunut ja sitä hänelle itkenytkin, mutta nyt jollain tapaa alistunut tilanteeseen, koska ei hän tietenkään pysty muuttumaan toiseksi enkä halua häntä loukata. Mitään ratkaisua tilanteeseen en näe.
Ehkä joskus kun lapset isoja voin erota ja toivoa löytäväni itsenilaisen kumppanin. Mutta siihen menee todella kauan, yli 10 vuotta! Olen alkanut heräämään siihen että vanhenen päivä päivältä, 40v häämöttää jo. Tunnen että elämäni menee hukkaan.
Veikkaan kuitenkin, että pitkässä suhteessa kelle tahansa tulee tuollaisia fiiliksiä aika ajoin. Tunnistan noista ajatuksista usean - mutta niistä pitää vain puhua, ja jos ei miehen kanssa (vielä?) onnistu, niin ammattilaisen kanssa keskustelu voisi olla aluksi hyvä juttu, vaikka ihan itsekseen? 
Onko teillä siis keskusteluyhteys auki?