Masennus

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Aloittaja
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
A

Aloittaja

Vieras
Raskaudenaikaisesta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta löytyy paljon keskusteluja, muttei juurikaan siitä, että mitäs sitten, jos äiti masentuu kun lapset ovat jo vähän isompia (meidän tapauksessa alle kouluikäisiä vielä kuitenkin).

Mulla on ollut useampi masennusjakso aikaisemmin, vuosia sitten, mutta molempien lasten vauva-ajat olen voinut periaatteessa ihan hyvin. Mutta nyt tää olotila alkaa ikävästi muistuttaa niitä aiempia masennusjaksoja... Olen vaan nyt kehittänyt hirveän mörön itselleni siitä, että en voi mennä lääkäriin tämän takia, koska lääkäri tai joku muu tekee varmasti meistä sen jälkeen lastensuojeluilmoituksen ja meiltä viedään lapset :banghead: Tiedän että harvoin se nyt ihan noin menee, mutta kun mulla on tapana stressata ja murehtia asioita ihan liikaa ja pelätä aina pahinta, ja aina välillä somessa tai muualla netissä tulee vastaan näitä juttuja, joissa (ainakin henkilön oman kertoman mukaan) lapset on sijoitettu muualle ihan mitättömältä kuulostavista syistä.

Löytyykö täältä ketään, joka olisi hakenut apua masennukseen lasten ollessa pieniä? Oletteko saaneet apua, ja jos niin mistä? Onko lääkäri/muu terveydenhuollon henkilö ottanut lapset siinä yhteydessä puheeksi, ja onko sillä ollut jotain negatiivisia seurauksia?
 
Mulla on nyt päinvastainen näkökulma kuin mitä pyysit: mun äiti oli masentunut läpi suuren osaa mun lapsuuttani eikä koskaan suostunut hakemaan apua. Mä en halua avata omia kokemuksiani täällä sen tarkemmin kun en halua näitä mihinkään Vaun artikkeliin/juttuun mukaan.

Mutta se äidin masennus vaikutti mun lapsuuteeni paljon ja vaikuttaa jokseenkin edelleen näin kolmekymppisenä. Lapset on yllättävän huomiokykyisiä ja näkevät aika helposti jos joku asia on pielessä. Masennuksen 'piilottaminen' lapsilta voi olla tosi hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Kun lapsen on kuitenkin vaikea tunnistaa ja ymmärtää mikä on vikana voi hän helposti kokea sen johtuvan jotenkin hänestä itsestään (kuten minä koin). Kun lapsen käytöksellä ja teoilla ei ole selkeitä syy-seuraussuhteita verrattuna äidin olotilaan voi lapsi muuttua todella epävarmaksi siitä mitä ja miten hänen kuuluisi tehdä, millainen hän on ja millainen hän haluaisi olla. Tämä sitten taas johtaa heikkoon itseluottamukseen ja itsetuntoon, turhaan itsensä epäilyyn ja ujouteen, ja riittämättömyyden tunteeseen. Nämä on kaikki asioita joiden kanssa saan osaksi kamppailla edelleen.

Mä sanoisin että hae sitä apua, jo niiden lapsiesi takia. Ainakin jos masennus on mitään muuta kuin tosi lievää. Pelko lääkäriin menosta voi ihan hyvin olla yksi oire siitä masennuksesta (oli mun äidillä). Nettiin mennään usein valittamaan ja kertomaan niistä huonoista kokemuksista. Lisäksi tilanteissa joissa on mukana sitä omaa syytä ja vikaa harvoin kerrotaan ihan koko totuutta jos sitä edes pystytään itse tunnustamaan ja tiedostamaan. Eli en luottaisi kovin paljoa näiden netistä löytyvien negatiivisten kertomusten objektiivisuuteen. Lääkäri ei tee lastensuojeluilmoitusta vain masennuksen takia, ja vaikka tekisikin, ei niitä lapsia sulta viedä pois vain masennuksen takia. Lisäksi siihen masennukseen on helpompi puuttua ajoissa kun se ei ole vielä kriisiytynyt tosi hankalaksi.
 
Minulla lapset olivat noin 5- ja 7-vuotiaita, kun menin lääkäriin, yhtenä diagnoosina masennus. Hoitavat lääkärit eivät kyllä muistaakseni edes kysyneet mitään lapsista. Rohkeasti vaan apua hakemaan mahdollisimman aikaisin.
 
Minäkin kannustan hakemaan apua. Itse aloin masentua kun lapsi oli 1,5-2-v. En ihan tarkkaan tiedä missä kohtaa, kun pitkään kielsin sen, mutta tuolloin tuli ensimmäiset oireet (ja syy niihin). Lääkäriin menin kun lapsi oli vähän alle kolme vuotias ja pääsin psykiatrian polille juttelemaan. Sitä ennen olin jutellut syöpäosaston psykiatrin tai jonkun sellaisen kanssa (miehellä oli syöpä) ja Finfamin työntekijän kanssa. (Finfami on mielenterveysomaisten yhdistys. Itse koen saaneeni sieltä tosi paljon apua. Jos lääkärille meno hirvittää voit harkita jonkin omalta tuntuvan yhdistyksen puoleen kääntymistä.)

Yksikään lääkäri tai hoitaja jonka kanssa olen jutellut ei ole tehnyt lastensuojelu ilmoitusta. Ei siis tarvitse sitä pelätä. Niitäkin on meidän perheestä kyllä tehty, koska mieheni on ollut psykiatrian osastolla ja sieltä tehdään aina ilmoitus automaattisesti. Yksi tehtiin lopulta itse neuvolahoitajan kanssa, koska olin loppu ja kaipasin apua. Mitään pahaa ei yhdestäkään näistä ole seurannut! Ensimmäisen osastolta tehdyn jälkeen käytiin juttelemassa lastensuojelun viranomaisen kanssa ja todettiin että ei tässä ole tarvetta millekään. Sen itse tehdyn jälkeen juteltiin saman ihmisen kanssa ja saatiin sitten ilmaista kotipalvelua auttamaan lapsen hoidossa ja kotitöissä. Olemme yhä sosiaalihuollon asiakkaita, joskaan emme lastensuojelun vaan jonkin perhetyön tms. En ole ihan tässä byrokratiassa kärryillä. Mutta pääasia se että mitään pahaa ei tapahtunut vaan saatiin apua, kun arki tuntui liian raskaalta. Lapsi täyttää syksyllä 5-vuotta.
 
Minäkin ehdottaisin apua hakemaan, ennen kuin menee kovin pahaksi. Olen masennuksen sairastanut, mutta nuorena, paljon ennen lasten hankintaa. Masennus on vähän itseään ruokkiva kierre, sieltä on hankala päästä yksin pois.
 
Toisaalta jos sinulla on aikasempaa kokemuta masennuksesta, niin jos olet omasta mielestäsi vielä niin hyvässä kunnossa, ettet tarvitse vielä lääkitystä, voit yrittää myös hoitaa itseäsi esim Depressiokoulu-kirjan avulla. Siinä on pohdittavaa ja tehtäviä, jotka saattavat aauttaa jos tilanne ei ole paha. Mutta tuo vaatii omaa aktiivisuutta, ja jos on jo liian syvällä masennuksessa, pitää apua hakea. Itsestään se yleensä ei katoa.
 
Täällä yksi 5-vuotiaan lapsen masentunut äiti. Muakin avun hakeminen pelotti ja epäröin sitä pitkään. Vointini meni jo aika pahaksi ennen kuin lopulta oli pakko hakea apua. Ja onneksi hain. Nyt käyn psykoterapiassa ja olen toipumassa. Pitkän tien olen kulkenut ja pitkä tie on vielä edessä ennen kun voin sanoa olevani terve. Ilman apua siihen en olisi pystynyt. Lääkkeet ei myöskään ole ainoa apu mitä lääkäriin menemällä saa. Vaikka valitettavasti usein se ensimmäinen. Eikä yksin lääkkeillä kovin moni parannu, korkeintaan ne mahdollistaa sen parantamalla oloa. Hae siis apua ennen kuin menee pahemmaksi.
 
Kiitos kaikille. Tiedän toki että masennus voi vaikuttaa lapsiin, ja se onkin tärkein syy miksi yritän saada itseni sinne lääkäriin raahattua. Se onkin vaan niin ristiriitaista, kun tietää että lasten takia pitäisi, ja toisaalta lasten ja perheen takia ei millään uskaltaisi... Oli paljon helpompaa olla masentunut silloin, kun ei vielä ollut lapsia eikä ollut vastuussa muista.

Vielä tää on mun mielestä suht lievää. Arjessa koen olevani vielä suht normaalin toimintakykyinen, töissä lähinnä huomaa että keskittymiskyky on huono ja vaativa ajattelutyö on vaikeaa. Ei oikein saa mitään aikaan. Ja kun lapset nukkuu ei oikein jaksa eikä huvita muuta kuin maata sohvalla. Mut lasten kanssa koen että pystyn vielä olemaan aika normaalisti. Ja siksi tää oliskin vielä hyvä hetki hakea sitä apua, ennen kuin tää alkaa vaikuttaa lapsiin.

Mun pitäisi vaan vakuuttaa itseni siitä, että sillä ei ole meidän perheeseen mitään negatiivisia vaikutuksia, ja siksi niitä ns. positiivisia kokemuksia tässäkin yritin huudella... Ylipäätään pitäisi keksiä että miten saisi itsensä psyykattua varaamaan mistään aikaa, ja saisi missään puhelimessa kenellekään vieraalle suustaan ulos ne sanat että pelkää olevansa masentunut, kun en ole saanut suutani auki tästä olosta juuri kenellekään. Yhdelle ihmiselle pikkuisen saanut jotain vihjaistua.Mutta jatkan sitä rohkeuden keräämistä - toivotaan että se jostain löytyy...
 
En ole ollut masentunut, mutta paha (yhdessä vaiheessa miltei lamauttava) ahdistus minulla on ollut parikin kertaa äidiksi tulon jälkeen. Olen hankkinut apua, eikä kukaan ole ollut viemässä lapsia pois. :) Ja siis minulla ahdistus ilmeni myös lapsiin liittyvinä ajatuksina, kuten että mitä jos teen heille jotain pahaa jne. Tyypillisiä pakkoajatuksia ja pelkoja, jotka eivät tietenkään olisi toteutuneet, mutta jotka saivat päälle järkyttävän ahdistuksen. Ahdistusta sitten hoidettiin, mutta kukaan ei kyseenalaistanut sitä ettenkö olisi ollut hyvä äiti lapsilleni. :) Vastaavia tarinoita löytyy myös lähipiiristäni useampiakin, eikä ikinä kukaan ole tehnyt lastensuojeluilmoitusta saati ollut viemässä lapsia pois näiltä äideiltä. Se, että haet apua, kertoo vain siitä, että olet hyvä ja vastuullinen äiti lapsillesi.
 
Tuttavallani oli aikoinaan niin vahvoja pelkoja sen suhteen, että hän vahingoittaisi lapsiaan, että hänen piti jo piilottaa leipäveitsetkin. Siis tietenkään hän ei ollut mitään tekemässä, mutta ahdistus syntyi siitä ajatuksesta, että entä jos hän tekeekin. Hän haki apua, ja terapeutti totesi, että moinen pelko on merkki siitä, että hän ei missään tapauksessa ikinä voisi satuttaa lapsiaan. Eli siis tässäkin tapauksessa kukaan ei kyseenalaistanut tuttavani kykyä olla turvallinen vanhempi lapsilleen.
 
Lisään vielä että vaikka mieheni on ollut osastohoidossa ei kannata pelätä että sinne laitettaisiin väkisin. Hän on ollut siellä omasta tahdostaan ja pakkohoitoa ei Suomessa saa edes monet, jotka sitä tarvitsisi. Lääkäriin menemällä saa todennäköisesti lääkereseptin ja lähetteen juttelemaan. :)
 
Takaisin
Top