Olemme seurustelleet kolmisen vuotta mieheni kanssa. Muutimme yhteen kun olimme tunteneet n. Kolme kuukautta. Molemmin puolin oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Viihdymme hyvin yhdessä, saamme toisemme nauramaan. Alkuun ymmärsimme toisiamme puolesta sanasta.
Sitten mies vaihtoi työpaikkaa. Tästä on reilu vuosi aikaa. Hyvin pian sen jälkeen tulin raskaaksi, ihan suunnitellusti. Mies on koko ajan enemmän ja enemmän töissä, minkä kyllä sinänsä ymmärrän, kaikenlaista on tapahtunut työpaikalla ja nyt täytyy panostaa. Hemmetin huonoon aikaan vaan. Olen yksin kotona vauvan ja kahden muun alle kouluikäisen lapsen kanssa. Elämässäni ei ole muuta kuin koti ja lapset. Olen vain ja ainoastaan äiti, kodinhoitaja.
Seksiä ei ole ollut pian vuoteen, läheisyys oli pitkään kadoksissa, nyt sitä on hieman tullut lisää, kun olemme puhuneet asiasta ja kiinnittäneet huomiota asiaan.
Mies tekee siis reissuhommaa ja vielä vuosi sitten juttelimme iltaisin pitkään puhelimessa, aina toivotettiin hyvät yöt ja usein vielä hyvän yön toivotukset tekstiviestillä, useimmiten mies laittoi viestiä ensin. Tänä keväänä en ole saanut yhtään viestiä illalla, ellen itse laita ensin, enkä aina silloinkaan. Mies ei toivota hyvää yötä puhelujen päätteksi jos en itse toivota ensin, eikä silloinkaan sano minua enää rakkaaksi, kuten ennen aina. Mies myös lopettaa puhelut aiemmin kuin ennen.
Kun hän tulee kotiin, on ensimmäisenä vauvan luona, minut huomaa ehkä tunti sen jälkeen kun on tullut kotiin, ellei satu olemaan nälissään tai tarvitse jotain muuta. Tervehdin aina ja usein menen jopa ovelle vastaan.
Mies tietysti sanoo että kaikki -seksin loppuminen, läheisyyden vähäisyys jne- johtuvat työstressistä. Minua epäilyttää ja mietityttää kuitenkin. Entäs jos hänellä on toinen/toisia naisia? Olen löytänyt miehen vaatteista hiuksia, jotka eivät voi olla perheemme tai edes lähipiirin. Hän selittelee tekemisiään/tekemättä jättämisiään paljon enemmän kuin ennen, esim jos ei ole soittanut reissusta päivän aikana selittää kauheasti kuinka kaikki ovat soitelleet ja koko ajan on puhelin soinut. Ennen tuumasi vain että nyt kerkeää soitella. Tuo yhtäkkinen selittelyn tarve on herättänyt epäilykseni, sitä on muutenkin, ei vain puheluiden osalta.
Olen kärsinyt kevätmasennuksesta noin kymmenen vuotta, se alkaa yleensä helmi-maaliskuussa ja loppuu viimeistään kesäkuussa, mutta tänä vuonna se on paljon pahempaa kuin yleensä. Eikä ole loppunut vieläkään, tunnen itseni täydeksi nollaksi, jolla ei ole mitään merkitystä, paitsi tietenkin hoitaa lapset. Parisuhde ongelmat tietenkin pahentavat tilannetta, vaikka voivat toisaalta toki osittain johtuakin masennuksestani. Haluaisin vain lopettaa elämäni, mutta en pysty päättämään olisiko lapsille parempi lähteä mukanani vai jäädä elämään. En vain jaksaisi mitään. Kaikki on yhtä pakkopullaa enkä pysty/jaksa tehdä enää muuta kuin viimeisen päälle pakolliset asiat. Enkä aina niitäkään (ruoka, tiskit, pyykit, lasten pesu, siivous). En tiedä mitä teen. Kunpa vain voisi kuolla pois.
Viihdymme hyvin yhdessä, saamme toisemme nauramaan. Alkuun ymmärsimme toisiamme puolesta sanasta.
Sitten mies vaihtoi työpaikkaa. Tästä on reilu vuosi aikaa. Hyvin pian sen jälkeen tulin raskaaksi, ihan suunnitellusti. Mies on koko ajan enemmän ja enemmän töissä, minkä kyllä sinänsä ymmärrän, kaikenlaista on tapahtunut työpaikalla ja nyt täytyy panostaa. Hemmetin huonoon aikaan vaan. Olen yksin kotona vauvan ja kahden muun alle kouluikäisen lapsen kanssa. Elämässäni ei ole muuta kuin koti ja lapset. Olen vain ja ainoastaan äiti, kodinhoitaja.
Seksiä ei ole ollut pian vuoteen, läheisyys oli pitkään kadoksissa, nyt sitä on hieman tullut lisää, kun olemme puhuneet asiasta ja kiinnittäneet huomiota asiaan.
Mies tekee siis reissuhommaa ja vielä vuosi sitten juttelimme iltaisin pitkään puhelimessa, aina toivotettiin hyvät yöt ja usein vielä hyvän yön toivotukset tekstiviestillä, useimmiten mies laittoi viestiä ensin. Tänä keväänä en ole saanut yhtään viestiä illalla, ellen itse laita ensin, enkä aina silloinkaan. Mies ei toivota hyvää yötä puhelujen päätteksi jos en itse toivota ensin, eikä silloinkaan sano minua enää rakkaaksi, kuten ennen aina. Mies myös lopettaa puhelut aiemmin kuin ennen.
Kun hän tulee kotiin, on ensimmäisenä vauvan luona, minut huomaa ehkä tunti sen jälkeen kun on tullut kotiin, ellei satu olemaan nälissään tai tarvitse jotain muuta. Tervehdin aina ja usein menen jopa ovelle vastaan.
Mies tietysti sanoo että kaikki -seksin loppuminen, läheisyyden vähäisyys jne- johtuvat työstressistä. Minua epäilyttää ja mietityttää kuitenkin. Entäs jos hänellä on toinen/toisia naisia? Olen löytänyt miehen vaatteista hiuksia, jotka eivät voi olla perheemme tai edes lähipiirin. Hän selittelee tekemisiään/tekemättä jättämisiään paljon enemmän kuin ennen, esim jos ei ole soittanut reissusta päivän aikana selittää kauheasti kuinka kaikki ovat soitelleet ja koko ajan on puhelin soinut. Ennen tuumasi vain että nyt kerkeää soitella. Tuo yhtäkkinen selittelyn tarve on herättänyt epäilykseni, sitä on muutenkin, ei vain puheluiden osalta.
Olen kärsinyt kevätmasennuksesta noin kymmenen vuotta, se alkaa yleensä helmi-maaliskuussa ja loppuu viimeistään kesäkuussa, mutta tänä vuonna se on paljon pahempaa kuin yleensä. Eikä ole loppunut vieläkään, tunnen itseni täydeksi nollaksi, jolla ei ole mitään merkitystä, paitsi tietenkin hoitaa lapset. Parisuhde ongelmat tietenkin pahentavat tilannetta, vaikka voivat toisaalta toki osittain johtuakin masennuksestani. Haluaisin vain lopettaa elämäni, mutta en pysty päättämään olisiko lapsille parempi lähteä mukanani vai jäädä elämään. En vain jaksaisi mitään. Kaikki on yhtä pakkopullaa enkä pysty/jaksa tehdä enää muuta kuin viimeisen päälle pakolliset asiat. Enkä aina niitäkään (ruoka, tiskit, pyykit, lasten pesu, siivous). En tiedä mitä teen. Kunpa vain voisi kuolla pois.
) kuitenkin helpottaa! Kannattaisi varmaan kuitenkin jutella myös miehen kanssa ja kertoa omista tunteista, niin hän tietäisi missä mennään, vaikka tilanteelle ei juuri mitään voisikaan. Ja usko pois, vaikka kaikilla on omat murheensa, ystävät varmasti haluaisivat tukea sinua - sitähän se ystävyys on. Siitäkin huolimatta, että itsestä tuntuisi että ei saa rasittaa muita omilla murheilla! Ja totta tuokin, että parisuhteessa on erilaisia kausia, välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Toivottavasti pian taas paremmin! 
