Tää homma on ihan perseestä, tyttö on 17kk ja jos olisin tiennyt että lapsen saanti ja hoito on tälläistä en olisi ryhtynyt tähän ja sitten kun tämä on seuraavat 20vuotta tälläistä. Kiittämätöntä työtä saa hakea. Tekisi mieli lähteä ovesta ja kadota, tuntuu ettei tästä selviä ja en jaksa. Hermot menee sen sata kertaa päivässä kun ei millään usko mitään mitä sanoo.
Haaveilen laittavani tytön tarhaan ja hakevani töitä, mutta siinä vaiheessa kun pääsisin nauttimaan aikuisten maailmasta niin kuitenkin tulee tarhasta ilmoitus että tyttö ei ole tarha kypsä eikä sitä haluta sinne hoitoon 
ja kaiken lisäksi ukosta ei ole mihinkään, se on jo 10kk jonottanut selkäleikkaukseen joten siitä ei ole mitään iloa missään mielessä, neuvoo vain miten asiat pitäisi tehdä kuten miten tyttöä syötetään, niin ihan kun mulla ei olisi jo siitä kokemusta.
Haaveilen laittavani tytön tarhaan ja hakevani töitä, mutta siinä vaiheessa kun pääsisin nauttimaan aikuisten maailmasta niin kuitenkin tulee tarhasta ilmoitus että tyttö ei ole tarha kypsä eikä sitä haluta sinne hoitoon ja kaiken lisäksi ukosta ei ole mihinkään, se on jo 10kk jonottanut selkäleikkaukseen joten siitä ei ole mitään iloa missään mielessä, neuvoo vain miten asiat pitäisi tehdä kuten miten tyttöä syötetään, niin ihan kun mulla ei olisi jo siitä kokemusta.
Lapseen heijastuu omat olotilat ja ajatukset, siten hänkin on ikäänkuin "hankala". Tosin tottakai lapsesta aina on haastetta, mutta pitäisi löytyä myös iloa ja onnen hetkiä vanhemmuudesta! Voisi olla ihan hyväkin hakea tilanteessasi hoitopaikkaa lapselle ja itselle töitä. Hoitajat ovat ammattilaisia ja tottunen jos minkälaisiin villikkolapsiin :D Teillä taitaa elämä pyöriä vähän turhan pientä piiriä, ainakin minusta kuulostaa vähän siltä että olette turhautuneita koko perhe.
