tää on pitkä tarina meidän parisuhteesta.
ollaan oltu yhdessö kuutisen vuotta. alkuun meni tosi hyvin ja oli tosi mahtavaa seksiäkin.
muutettiin yhteen. pikkuhiljaa alkuhuuman lopahtaessa seksikin tietty väheni ja arki astu kuvioihin. minulla haaveena koko ajan naimisiin meno ja perheen perustus.
nelisen vuotta sitten suhteemme kävi "kriisissä" kun mietimme ollako vai eikö olla. mies taas koki ettei ole vielä "valmis". rottiin hetkeksi noin. pari kuukautta. miehellä oli sillon säätöjä muitten kanssa. palattiin takas yhtteen. sit se jäi kiinni et oli vielä säätänu sen yhen kans. mies joutui pakkopäätöksen eteen, ollako yhdessä vai ei. perustaa perhe vai ei.
no mies valitsi mut. kaikki oli taas niin ihanaa.
alettin suunniteleen häitä. mentiin naimisiin. ostettin talo. alettiin odottaan perheenlisäystä.
nyt mies on taas muuttunu. tekee töitä hulluna noin. 14 tuntia päivässä. ei oo seksiä ku ei se jaksa, ku tekee niin paljon töitä. muutenkin tuntuu et mä ärsytän sitä ku melkein kaikkeen saan vastaukseksi vain valitusta ja mulkoilua. sä oot niin lapsellinen koita aikuistua.
viikonloppuna oltiin kylässä sen kavirilla ja se siinä joi ja ku se päihty niin se kerto kaikille miten paska elämä sillä on nykyisin ja silleen. kyllä musta oli tosi surullista kuunnella siinä vieressä. tuntu tosi pahalta.
mä oon vaan niin surullinen ku kirjoitan tätä ja tajuun itsekin et se on vaan tehny kaikki asiat mun vaatimina ja pakosta.
