Lapsettomuus takana - miltä nyt tuntuu?

Minsu

Minsu

Vauhtiin päässyt keskustelija
Tiedän, että meidän lokakuisten porukoissa on monta pitkän kaavan mukaan lasta toivonutta. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen lapsettomuuden tunnustaneen ajatukset raskaudesta ja raskaana olemisesta ovat vähän erilaisia, kuin normaalisti raskautuneilla, koska takana on vuosien epäonnistumiset ja ehkä myös hyvinkin raskaita tutkimustuloksia lapsettomuuden syistä.

Miltä raskaus tuntuu lapsettomuuden jälkeen? Miten lapsettomuus on vielä osa elämäänne? Oletteko kertoneet lapsettomuudesta tai lapsettomuushoidoista (mikäli niitä on ollut) läheisille aiemmin tai vauvauutisen mukana? Tällaisista asioista haluaisin jutella toisten lapsettomien kanssa.

Itselläni siis takana neljättä vuotta yritystä, yksi luomuraskaus, joka päättyi enkelivauvan syntymään raskauden puolivälin jälkeen, lapsettomuuden syy tuntematon ja tämä raskaus alkoi siis hoidoilla (Puregon OI+IUI). Nyt raskaana olen todella onnellinen ja kiitollinen, mutta myös pelokas. Tunnen itseni  identiteetiltäni vielä vahvasti lapsettomaksi. Minun on vaikea ajatella, että lokakuussa elämä voi muuttua ja etten enää olisikaan lapseton. Ajatus on absurdi. Tätä on toivottu niin kauan ja petytty niin monta kertaa, ettei osaa oikein uskoa.

Ennen esikoisraskautta en puhunut kenellekään lapsettomuudestamme. Menetyksen jälkeen minun oli pakko puhua, pakko tyhjentää itseäni tuskalta. Samalla tajusin, että en olekaan yksin. Puhumalla moni pato avautui ja ymmärsin, että lähipiirissänikin on monta lapsetonta tai lapsettomuuden kokenutta. Jollain tapaa se on auttanut matkan varrella, kun on ollut ihmisiä, joille puhua.
 
Kiva Minsu kun aloitit tälläisen aiheen.
Olen kokenut jotenkin itsekkin tarvetta puhua nyt lapsettomuudestamme enemmän jos vihdoinkin lapsettomuutemme loppuu...
Meillä siis takana "vain" kolme vuotta yritystä. Aluksi lähdetiin vain "tulee jos on tullakseen" mutta pian alkoikin mietteet siitä miksi mitään ei tapahdu. Lisäksi kk kipuni voimistuivat pillereiden poisjätön jälkeen ja ongelmia tuli lisää. Vuosia oltiin vain kunnes lääkärit ottivat tosissani endometrioosi epäilyt joka olikin sitten jo melko selvä. Minulle tehtiin laparoskopia vuosi siten, endometrioosia oli paljon mutta munajohtimen olivat auki ja käytännössä kaikki toimivat. Pesäkkeitä poltettiin ja napani poistetiin kokonaan koska se oli endometrioosin tuhoama. Viime kesän kärsin vaihdevuosista (3kk) eli hormonitoimitani pysäytettiin procren depot pistoksilla, näin endometrioosia kuoletettiin pois koska kaikkia ei pystytty poistaa. Pistosten jälkeen meidät laitettiin hoitojonoon ivf-hedelmöitykseen. Jonotusaikana meille piti tehdä 3-4 inseminaatiota. Yksi inseminaatio tehtiin joka ei tuottanut tulosta, meidän hoitoaikaa hieman aikaistettiin koska lääkärit laittoivat meidät kiireellisiksi koska leikkauksestani alkoi olla liian kauan aikaa ja endometrioosinin eteni nopeasti.
Tammikuussa tehtiin munasolupunktio ja muutaman päivä siitä siirrettiin huippuluokan alkio. Alkio kiinnittyi joka oli jotain aivan uskomatonta koska olimme jo menettäneet toivomme. Hoitoihin lähdimme aika huonoin odotuksin ja ajattelimme lähinnä vain kokeilla vielä jotta saisimme sitten lopettaa tämän piinaavaan jatkuvan yrittämisen ja tyytyä elämäämme ilman lapsia.

Nyt ollaan jo turvallisemmilla viikoilla ja jotenki alkaa jo ehkä nauttimaan ja uskaltaa ajatella lokakuuta ja sitä mitä kaikkea vauva tuo tullessaan. Alkion kiinnittyminen aiheutti aika moisia pelkotiloja. Pelkäsin sen tulevan kesken ja pelkäsin reaktiotamme. Meneekö loppukin järki jos raskaus loppuu heti alkumetreillä. Raskasta on ollut. Välillä olisin varmasti ollut lääkityksen tarpeessa ja omaa mielenterveyttä on saanut kovasti kyseen alaistaa. Viime kevät, ennen leikkausta ja sen jälkeen oli aivan hirveää aikaa. Jotenki sitä kuitenkin selvisi vaikka ajatukset ja pää olivat aivan sekaisin.

Koen itseni edelleen vielä lapsettomaksi. Toisaalta olen hyvin ylpeä itsestäni, meistä että olemme yhdessä jakasaneet tämän kaiken läpi. Koen näin jälkikäteen lapsettomuuden myös tiettynä elämänvaiheena ja rikkautena, opetuksena elämässä, kaikesta pitää kuitenkin aina oppia elämässä mitä ikinä tapahtuukin. Uskon että suhtautumisemme raskauteen olisi ollut täysin erilainen jos kaikki olisi heti onnistunut. Nyt kaikki tuntuu niin uskomattoman ihmeelliseltä ja ainutlaatuiselta.

Me olemme puhuneet avoimesti lapsettomuudestamme. Nyt ja ennen raskautta. Kun endometrioosini diagnosoitiin ja meille alkoi hieman valjeta tulevaisuus ja hoidot niin puhuimme niistä lähipiirissä avoimesti. Nyt kun olen raskaana, olemme myös heti kertoneet että lapsi on saanut alkunsa ivf-hoidoissa. Tämä on kai myös tapa suojella itseään ihmisten typeriltä kommenteilta. Lapsettomuus on niin arkipäivää monille, se on vain asia mistä ei haluta puhua. Me olemme kokeneet jotenkin että arki on ollut helpompaa kun asiasta on puhuttu ääneen ja ihmiset edes voivat yrittää ymmärtää. Monelle ihmiselle on puhunut lapsettomuudestamme, sitten yhtäkkiä vastapuolikin on paljastanut lapsettomuutensa tai vaikeudet raskaudessa. Asiat eivä ole aina sitä mitä näyttävät ulospäin. Lähipiiristänikin on löytynyt monta lapsettomuudesta kärsinyttä kun asioista vain uskalletaan puhua.

Raskaus tuntuu nyt aivan uskomatomalta. Ihanaa kun mies on todella innoissaan ja odottaa vauvaa kovasti. Hän on mukana lääkärikäynneillä ja tämä on hänelle nyt tärkein asia. Alussa kun oli pahoinvointia niin lohdutin itseäni sillä että tätä me ollaan toivottu ja haluttu, siitä huonosta olostakin pitää koittaa nyt vain nauttia :) Ja kyllä minä kovasti nautin masun kasvamisesta:)
 
Minulle nuorena sanottiin, että voi olla etten koskaan saa omia lapsia (hormoonihäiriöiden vuoksi). Niipä jo seurusteluaikan tämän nykyiselle miehelleni kerroin. Päätimme silloin että adoptoimme sitten lapsen jos omia ei ala kuulua. "Yritimme" esikoista 9 kk ennen kuin tulin raskaaksi. Olin juuri laihduttanut 7-8kg kun tulin raskaaksi. En tarvinnut muuta hoitoa kun tuon laihduttamisen. Oli mahtavaa saada lapsi, vaikka alku olikin tosi raskasta. Lapsella oli koliikki ensimmäiset 4kk, hän huusi kaikki illat klo 16.30-11.30 teki mitä teki. Lapsi söi kahden tunnin välein yöllä klo 23, 01, 03, 05. Hän söi n. tunnin kerralaan ja heräsi sitten valvomaan ja vaatimaan seuraa klo 5 aamulla ja valvoi klo 9 saakka. Sitten päivällä uni maistui lapselle hyvin. Itselläni oli jonkin asteinen baby-blues ja mies teki pitkää päivää töissä ja urheili 7 pv.nä viikosta töiden jälkeen 1-2h. Joten hän oli kotona joskus klo 20 jälkeen ja valvoi lapsen kanssa tuonne 23.30 sakka. Olin kyllä aika puhki, eikä kyllä voi sanoa että minulta olisi silloin paljon hymyä irronnut, vaikka olimme oman ihanan lapsen saaneetkin. Ei ollut puettakaan suurista riemuntunteista tai euforiasta.
Esikoista odottaessa paino nousi n. 20kg, söin jäätelöä ja kaikkia rasvaisia herkkuja surutta. Järkytys oli kova kun paino ei laskenutkaan synnytyksen jälkeen kuin jonkun 7-8kg. Niipä lapseni oli n. 6kk kun aloin taas laihduttamaan ja laihdutinkin ainakin 12kg ja tulinkin sitten 5kk kuluttua laihdutuksen aloituksesta uudelleen raskaaksi. Tämä lapsi oli taas helppo päivän säde, nukkui 2 viikon iästä saakka klo 22-06 yöt läpeensä. Oli tyytyväinen kun sai vatsan täyteen ruokaa ja kuivat housut. Jossain vaiheessa aloitin taas laihduttamaan, sillä imetyksen aikana lihoin (ihmeellistä kyllä), söin herkkuja silloinkin surutta. Kun olin laihduttanut 5-6kg aloin odottamaan meidän 3. lasta joka syntyi 2000. Hän olikin sitten ihan "tavallinen" vauva. Söi 2-3 kertaa yössä pikaisesti, itkeskeli jonkun verran illasta mutta ei mitään koliikkia.
Laihdutin taas 2003 vuonna sillä kolmatta lasta odottaessa oli taas ylipainoa kertynyt aika lailla. Aloin odottaa lasta joka meni kesken viikolla 7+4 muistaakseni . Vuoto vain alkoi rajuna ja jouduin kaavintaan, sillä sydämmen sykettä ei näkynyt ultrassa vaikka oli näkynyt pari päivää aiemmin neuvolassa. Uudelleen tulin raskaaksi 2004 n. puoli vuotta keskenmenon jäkeen. Tätä lasta odotin viikoille n. 10 suurinpiirtein, olin käynyt ensimmäisen kerran neuvolassa joskus viikolla 7 ja kohdussa oli elävä lapsen alku ja syke todettiin ultralla. Lapsi oli kuitenkin kuollut kohtuun, muutaman päivän päästä jouduin taas kaavintaan keskussairaalaan. Tämä otti henkisesti tosi koville. Vuonna 2006 tulin uudelleen raskaaksi, mutta vuotoa oli alusta asti, samoin jäytävää kipua kohdussa. Tämä raskauskin loppui vuotoon, minun ei tarvinnut mennä kaavintaan.
Näiden keskenmenojen jälkeen en ole ollut raskaana niin että olisin testistä saanut plussaa. Olo on kyllä ollut monta kertaa sellainen että varmaan odottaa, mutta sitten on kuukautiset tulleet. Varmaan tuolta 2006 tai 2007 vuodesta lähtien olen joutunut käyttämään teroluttia että kuukautiset edes tulisivat, PCO on pahentunut vuosi vuodelta ja painoa en ole saanut riittävästi pudotettua. Välillä olen syönyt clomifeenia jotta ovulaatio tulisi ja olikin juuri tuo keskenmeno 2006 ensimäisestä ovulaatiokierrosta aikaan saatu raskaus. Sen jälkeen ei ole ollut pihaustakaan raskautumisen suuntaan.
Nyt syksyllä 2009 olisiko ollut lokakuun loppua kun aloin käydä vyöhyketerapiassa. Kävin sielä 10 kertaa viikon välein ja sitten kun oli tarkoitus alkaa harventaa käyntiväliä, huomasinkin olevan raskaana.
Aluksi olin aika järkyttynyt, onnellinen, pelosta sekaisin. Olin kauhean hermostunut, äksy ja suutuin ihan pikkuaisioista. En uskaltanut asiasta ensin puhua kenellekkään muuta kuin miehelleni, keskenmenopelkojen vuoksi. Vieläkin pelkään käydä ultrassa. Joka kerta pelkään katsoa ultralaiteruutua, lyökö sydän vai ei. Olen onnellinen tästä raskaudesta, mutta ihan rentona en varmaan voi olla odotusaikana.Pelko istuu takaraivossa alituisesti vaikka itse asialle ei mahda mitään.
Itselle tämä lapsi on suuri ihme, aivan ainutlaatuinen tapaus...
Minulla siis sekundääristä lapsettomuutta
 
Ittellä kans monta vuotta takana yritystä, turhautuneisuutta ja vihaa. Oli kamala huomata miten sitä tuli katkeraksi, kun muut sai ja ite ei. Ja ystävät jaxoivat muistuttaa asiasta et joko on tärpänny.

Jossain vaihees jouduin sanoo et en halua puhua asiasta, koska se oli liian tuskaisaa.

2009 maaliskuussa oli ihmeellinen raskaus. se ei näkyny veritesteissävaikka olin silloin vikoilla jo 7. Kamala kylkikipu vei minut kuitenkin meikkuun tutkimuksiin jossa sitten selvisi, et kyllä, raskaana. ja just edellisenä päivänä terkkarin verikoe oli ollu neksu. Se oli kamala shokki. Meni pari viikkoa ja oltiin just totuttu raskautee ja oltii ilosia.. Tuli keskenmeno töissä. Se oli kamalaa. Mä vaa itkin. Ja ukko itki varmaa viel enemmän.

Tästä raskaudesta en pystynyt nauttimaan enkä hyväksymään sitä ensimmäiseen puoleenvuoteen. En halunnut masukuvia ja koko ajan odotin pahinta. Jussina oli häät mitkä helpottivat menetyksen pelkoani ja on ollut ihanaa että olen uskaltanut alkaa nauttia raskaudesta.
Sen takia pikkuvaivat eivät ole hirveesti hetkauttaneet, koska se ON tämän kaiken arvoista.

Uusi elämä. Minussa. Sanoinkuvaamattoman ihanaa ja ihmeellistä!

Nyt viime päivinä alkanut tulla taas sellainen huoli et onkohan sillä kaikki ok ja onkohan napanuora kiertynyt kaverin ympärille ja mitä jos syntyyki kuolleena tai mitä jos tulee joku komplikaatio tai, tai tai...

Yritän olla ajattelematta. Yritän.

[8|]
 
Hienoa Jihuu kun teillä nyt tärppäsi ja vauva tulossa..itselläkään se ei enää niin selvää ollut kun on tämä biologinen klo joka tikittää..meillä varmasti jokaisella pelko tuosta synnytyksestä ja vauvan tilasta..täytyy vaan uskoa että kaikki on hyvin,onneksi meillä on niin hyvä neuvolatoiminta täällä suomessa ja viikottain seurataan vauvan vointia ja sydämen sykkeitä että voi sillä tavalla olla huolettomanpi!
tsemppiä kaikille näihin viimmepäiviin!
[:)][:)]
 
Jihuu, mulla oli myös pari viimeistä viikkoa ja etenkin, kun alkoi mennä yli, aivan kamalat pelot siitä, että jos nyt jotain menee vielä pieleen. Samoja ajatuksia napanuorasta ja kuolleena syntymisestä. Se oli todella tuskaisaa ja niitä ajatuksia tuli, vaikka järjellä niitä yrittikin pitää kurissa. Voimia sulle viime metreihin raskaudessa!

Nyt kun lapsi on täällä, niin ei nuo ajatukset ole minnekään kadonneet, ne vain on toisenlaisia. Sitä pelkää kätkytkuolemaa, sairauksia tai että itse vaikka tiputtaa vahingossa vauvan. Se on kyllä ihan kamalaa, miten sitä voi pelätäkin, mutta kuulunee näihin äidillisiin tunteisiin. Suojeluvaisto on herännyt ja siinä sivussa myös pelko. Täytyy kuitenkin vain pitää ne taka-alalla ja keskittyä siihen onneen, minkä elämäänsä on saanut. Vaikka välillä vauva-arki väsyttääkin :)
 
Joo ja seki on kuulema henkisesti raskasta kun pieni lapsi sairastaa..

Meikä edellee yhtenä kappalena.. 
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top