Lapsen menettys

[Pörtsä79]

Hei:
Haluaisin jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, jotka ovat monasti menettäneet lapsensa ennen syntymää.
Nyt kerron oman tarinani. Viime vuonna keväällä olimme onnemme kukkuloilla kun raskaustesti näytti positiivista, mutta juuri ennen juhannusta tuli sponttaani kesken meno. Tänä vuonna siteen samoihin aikoihin saimme lääkäri käyntini yhteudessä tietää uudesta tulokkaasta. Kaikki meni siihen asti hyvin, kun tuli ensimmäisen Ultran aika. Siinä todettiin sikiöllä niskapoimuturvotukseksi 7,7mm. Siis tiemme vei sikiöseulontaan. Samalla kuulimme, että hyvin pieni todennäköisyys ettälapsi syntyy hengissä, Pohdiskeltuamme mieheni kanssa asiaa niin päädyimme raskauden keskyttämiseen. Menimme uudelleen ultraan ja NT oli jo tuolloin 9,5mm ja sikiö tuskin jakosi liikkua vaikka pieni sydän sykki. RAskain mielin allerkirjoitimme paperit ja saimme valviralta luvan keskeytykseen. Juhannuksen jälkeisenä lauantaina se sitten tapahtui. viikkoja oli 14. Olimme jo saanneet tietää, että lapsellamme oli Turnerin Syndrooma, eli pikku kaunis prinsessa olisi tullut ilostuttummaan elämäämme. Oli lauantai ja sunnuntai välinen yö kun synnytin sen pienokaisen, joka ei koskaan saannut tavata vanhempiaan. Tämä tapahtuma oli elämäni hirvein. Jouduin vielä menemään uudestaan sairaalaan komplikaatioiden vuoksi. Nyt olen ollut sairauslomalla siitä asti ja fyysinen toipiminen ollut yhtä hankalaa kuin henkinenkin. En nuku, eikä ruoka maistu. Onneksi mieheni on maailman paras ja tukee minua kokoajan. Ilman koiriammme olsin hukassa ne edes pitää minua jonkin verran arjessa kiinni.
Yritämme vielä kerran saada lasta, mutta pelko suuri kolmannesta menetyksetä on kokoajan läsnä.
Ikää minulla on jo sen verran, että lääkkeellisesti varmaankin pitää nyt avittaa. En uskalla edes ajatella, että alkaisin odottamaan kolmannen kerran samaan aikaan kuin edellisillä kerroilla.
Kertokaa rohkeasti menetyksistänne niin voimme olla toistemme tukena

 

[anhe]

Pörtsä, olen niin pahoillani menetyksistänne. Itsekin samantyylisen taustan omaavana tunnistan tunteistasi osan. Meidän esikoisemme menehtyi yllättäen synnytyksessä rv 39+1 kaksi vuotta sitten ja elämä sen jälkeen oli uskomattoman vaikeaa. Ilman miestäni ja koiraamme olisin ollut aivan hukassa. Jossain vaiheessa kuitenkin päätimme uskaltaa yrittää uudestaan ja ilo oli ylimmillään viime keväänä kun saimme tietää uudesta raskaudesta. Valitettavasti tämäkään raskaus ei kestänyt loppuun asti, vaan ensimmäisessä ultrassa 12. viikolla todettiin raskauden keskeytyneen paria viikkoa aiemmin. Nyt ollaan sitten sillä kolmannella kierroksella, parin viikon sisään pitäisi meillä olla pienokainen sylissä saakka.

En tiedä onko tarinastani minkäänlaista tukea tai apua sinulle, mutta toivon teille kaikkea hyvää.

 

[H3lm1]

Pörtsä79 minulla kovin samanlainen tausta, tosin yksi ihana terve lapsi löytyy jo. Nyt tämä raskaus alussa ja pelottaa sairaasti nt-ultra enkä osaa edes nauttia koko raskaudesta tällä hetkellä, kun vaan pelkään huonoja uutisia.

 

[inkki]

Hei. Haluaisin kans kertoa oman tarinani.
Eli päätimme toukokuussa mieheni kanssa että olisimme jo valmiit vanhemmiksi. Toukokuun lopussa sitten jätin pillerit pois ja juhannuksen jälkeen olinkin jo raskaana. En voinut uskoa todeksi, että niin nopeasti tärppäsi vaikka tiesin että äitini on myös jokaisen kohdalla tullut heti raskaaksi.

Heti tietenkin aloin jo miettimään miten elämä tulee muuttumaan ja milloin saan ihanan vauvamahan ja milloin saan alkaa hehkua onneani jne.

Heinäkuun lopussa kerroin äidilleni ja veljilleni raskaudesta ja äitini tietenkin sai mummohöperyyden taas päälle. :D

Elokuun alussa minulla oli kuitenkin yöllä tullut menkkojen tapaista vuotoa josta soitin sitten neuvolaankin. Viikkoja oli silloin vajaa 7. Neuvolasta sanoivat että ei kannata vielä huolestua voi olla ihan tavallista kuukautisvuotoa. Paripäivää myöhemmin vuotoa tuli kuitenkin niin paljon että ei olisi edes kuukautisside riittänyt. Lähdin töistä aivan murtuneena ja itkuisena jorviin koska tiesin mitä oli tapahtunut. Tiesin että menetin pienokaisemme jota olimme kovasti toivoneet. Jorvi ei kuitenkaan ottanut minua vastaan koska ei ollu lähetettä. Onneksi äitini tuli jorviin minua vastaan ja lähti viemään yksityiselle jonne sain melkein heti ajan. Lääkäri sitten totesi että raskaus on mennyt kesken noin viikkoa ennen.
Vuoto oli todella runsasta muutaman päivän ja joka kerta vessassa käydessä purskahdin itkuun. Mieheni oli toisella puolella Suomea joten hän ei voinut olla luonani mutta puhuimme puhelimessa aina kun pystyimme. Periaatteessa käsittelin asiaa yksin. Yritin kuitenkin jatkaa normaalia elämääni ja kävin harrastuksissani jonka jälkeen taas kotiin päästyäni murruin ja istuin kylppärin lattialla ja toivoin että kaikki olisi unta. Vuoto kesti niukempana useamman viikon joten menin lääkäriin uudestaan ja sain lähetteen kättärille jonne pääsin jo samalla viikolla.

Kävin elokuun lopussa torstaina kättärillä jossa sain pillerit lääkkeellistä tyhjennystä varten ja seuraavalle maanantaille sain jo kontrolli käynnin. Maanantaina sitten lääkäri totesi että vähän hyytymää vielä on ja tyhjennetään kohtu kokonaan. Tämä toimenpide pystyttiin onneksi tekemään tähystyksellä joka on hellävarasempi kuin itse kaavinta.

Koko elokuu oli minulle hyvin raskas henkisesti varsinkin kun mieheni ei voinut olla alussa tukena pahimman tuskan kanssa.
En halunnut nähdä raskaana olevia naisia ja töissäkin olin ärtyisä kokoajan.
Olen kuitenkin kiitollinen siitä että säästyin kaikelta fyysiseltä kivulta (paitsi pillerien aiheuttamat supistukset) ja pystyin tekemään muutakin kuin makaamaan kotona. Ymmärrän myös, että näin piti tapahtua koska alkiosta ei olisi vauvaa kehittynyt, ainakaan tervettä.

Nukutuksesta herätessäni tunsin kuitenkin suurta helpotusta siitä että tämä olisi ohi nyt ja normaali elämäni saisi jatkua. Ei tarvitsisi enää odotella että vuoto loppuu, nyt odotetaan enää että seuraava kierto alkaa ja voimme yrittää uudestaan.

Asiasta on ollut vaikea puhua ystävien kanssa, koska kenelläkään ei ole lapsia tai vastaavia kokemuksia.

Vaikka pian pääsee yrittämään uutta, niin silti on pieni pelko kokoajan että mitä jos sekin menee kesken tai mitä jos kaikki tulevat menemään kesken. Lääkäri sanoi myös että kohtuni on hertan muotoinen niin mietin sitäkin, että mitä jos sekin tulee vaikuttamaan raskauksiin (tietääkseni kohtuni muodon ei kuitenkaan pitäisi olla mitään vaikutusta raskauksiin).

Kiitos, että sain jakaa tarinani täällä.
Kovin pahoillani olen jokaisen menetyksestä.