Huomaan joskus huutavani lapselle, kun hän ei tottele ja meinaa käydä pahasti. Esim. jos käännän selkäni ja hän yhtäkkiä juokseekin sohvalla ja meinaa tippua. Tulee kuitenkin jälkeenpäin paha mieli, kun tuli korotettua ääntä.
Nyt kuitenkin ihan viime aikoina olen onnistunut ennemminkin päin vastaisessa toiminnassa, eli madallan ääntäni, enkä enää huuda ellei tosiaan meinaa sattua jotakin, eli jos poika meinaa loukata itseään johonkin/jotenkin, niin silloin tulee karjahdettua, että saa toiminnan loppumaan ennen kuin satuttaa itsensä. Olen huomannut, että äänen madaltaminen, tehosteeksi lapsen tasolle kyykistyminen ja silmiin katsominen on paljon parempi teholtaan kuin huutaminen. Poika on kohta 2v 9kk. Kyllä minullekin tulee pitkäksi aikaa todella paha olo ja huono mieli siitä, jos huudan Pyydän aina pojalta anteeksi, jos olen rähjännyt.
Kyllä valitettavasti välillä tulee huudettua. Ei se oikein ole, mutta ei kukaan äiti ole täydellinen. Aina siitä tulee paha mieli ja pyydän sitä anteeksi.
Ekat pari kolme vuotta kestin lehmänhermoin kaikki raivarit ja uhmat rauhassa ymmärtäen mutta näin myöhemmin pilke silmässä tehtyjä tottelemattomuuksia en sulata vaan napsahdan huutamaan jos ei puheella tokene. En tiedä miksi tunnun juuri siitä triggeröityvän, itku ja kiukku on paljon helpompi käsitellä kuin suora v***uilu (siltä se tuntuu). Viimeksi tänään kilahdin kun nukkumaanmenon sijasta lapsi kirmasi pitkin pihoja ja jouduin lopulta kantamaan hänet sisälle. Tänään unohtui ekaa kertaa pitkään aikaan kolmannen vauvan haave...
On kahdenlaista huutamista: sellaista, jossa pyritään estämään vahingonteko tai loukkaantuminen ja sellaista, jossa itsellä on mennyt hermot eikä tiedä muuta tapaa saada sanomaa perille.
Molempiin olen sortunut. Tosin jälkimmäisestä jää aina paha mieli.