Lähteä vai jäädä?

Ajattelin vuodattaa ajatuksiani tänne, jotta saisin vastauksia ja mahdollisesti selvyyttä ajatuksiini...

Tilanne on se, että meillä on pieni lapsi ja toinen tulossa. Pikkuvauva aika oli minulle tosi rankkaa, valvoin paljon ja koin yksinäisyyttä, olin ajoittain niin väsynyt, että kävin psykiatrisella hoitajalla juttelemassa, ainut mitä pystyin hoitajalle sanomaan, oli että tunnen tulevani hulluksi.

Ongelma on minun mielestäni miehen käytöksessä minua kohtaan. Se tekee minut hulluksi. Kaikkina heikkoina hetkinä kun olen ollut kotona väsyneenä hermoromahduksen partaalla, mieheni on ollut ryyppäämässä. Mieheni käy töissä kaukana ja myös hänen ryyppyreissunsa ovat aina jossain kaukana, ja kestävät useampia päiviä. Ryyppääminen kuuluu kuulemma "työnkuvaan". Työkaverit ovat eronneita ja viina ja nuoret tytöt maistuu. Minua on alkanut ällöttää. Olen miettinyt muuttaisinko pois. MIkä on teidän mielestä liikaa, siis alkoholin suhteen? Käyn taistelua siitä, että onko tavallaan oikeutettua lähteä, vai olenko vain oikeasti tullut hulluksi ja tunteeni ovat ns. "vääriä"?

Mies siis juo arkisin, mutta vain vähän. Reissuilla ryypätään 24/7. Kotiin tullaan krapulassa. Reissut kestävät noin 3-5 päivää, reissuja on noin kerran kuussa. Useita lupauksia juomisen vähentämisestä on annettu, eivät ole pitäneet. Itsekään en ole absolutisti, mutta tällaisena aikana sitä vaan tarttis miestään kotona. Olen alkanut kaipaamaan entistä elämääni, ennen lapsia, jolloin elämä oli huoletonta. Päässäni on lähinnä vain negatiivisa ajatuksia. Olen ajatellut, että jos olisin yksin, jaksaisin paremmin, koska syvällä sisimmässäni tiedän olevani hyvä äiti. Nyt vain haluan itsekin mennä ja kostaa katkeruuteni. Olemme puhuneet sata kertaa, mikään ei muutu. Onko teillä kokemuksia?

Ongelmana on se, että mikäli edessäni on tälläinen elämä, jossa olen onneton, aina kotona yksin lasten kanssa, kun mies tekee pitkiä työpäiviä ja työmatkoja, tiedän etten halua sitä. Haluan suhteelta enemmän. Mutta entä jos tämä onkin joku vaihe? (kestänyt siis noin vuoden). Uskotteko muutokseen?

 

Jos olette jo puhuneet asiasta, ja asiat eivät silti muutu, oma mielipiteeni tämän kirjoituksen perusteella on: Ota tyttö hyvä vauva kainaloon ja juokse!

Jos on vuoden jo kestänyt, en usko, että kyseessä on mikään vaihe, ja varsinkin, jos asiasta tosiaan on puhuttu ja mies ei silti näytä muuttumisen merkkejä.

Sinun ei ole mikään pakko olla suhteessa, jossa sinulla on paha olla. Se ei ole itsekkyyttä. Kun sinä voit paremmin, voi lapsesikin paremmin. Onnellinen äiti on yhtä kuin onnellinen lapsi.

Itse kasvoin erittäin masentuneen ja alkoholisoituneen äidin kanssa, ja se ei ollut kaunista katseltavaa. Se oli minulle henkisesti raskasta, jouduin välillä pitämään huolta äiti kullastani, vaikka olin itse lapsi ja ainoa mistä minun olisi pitänyt huolehtia, oli koululäksyt. Varjele lastasi samanlaiselta tulevaisuudelta. Jos jatkat nykyisessä tilanteessa, saatat masentua erittäin pahasti.

Voimia sinne!

 

Olen edellisen kirjoittajan kannalla, eli muuta ihmeessä. Ei tiedän yhteiselosta tule mitään, jos se on ollut tuollaista jo vuoden, eli pitkän aikaa eikä asia ole muuttunut mihinkään.

Isän kuuluu olla mukana perheen arjessa eikä vain ajatella omaa napaansa. Saa isä kyllä käydä kavereiden kanssa baarissa, mutta ei mitään ryyppyreissuja saisi tehdä varsinkin kun on kotona oma lapsi ja toinen tuloillaan. Ja lisäksi olet vielä sinä, joka saat yksinpyörittää arkea ja lapsi + masu määrää tahdin. Ehdotan että muutat pois, ja haet apua alkuun ainakin neuvolasta, jotta saisit ajatuksia purettua. Neuvola osaa auttaa et kenen kanssa voisit jutella.

Älä jää enää miettimään vaan toimi! Vaikka en tunne sua, niin tuen sun päätöstä, teit minkä ratkaisun vain.

 

Komppaan vahvasti edellisiä kirjoittajia.
Itse en olisi jaksanut katsella tommoista menoa edes vuotta. Ei ole normaalia lähteä jatkuvasti monen päivän ryyppyreissuille yksin, jos elää parisuhteessa, oli lapsia tai ei. Oma ukko on yli 10 vuotisen suhteen aikana ollut korkeintaan sen normilaivareissun poikien kanssa reissussa, eikä sitäkään edes joka vuosi. Yleensä se on yksi ilta muutaman kerran vuodessa. Samoin kuin omat tyttöjen reissuni. Meillä on molemmat myös silloin tällöin työreissussa, mutta ei työmatkalla ole pakko aina juoda. Meillä juodaan aika harvoin työmatkoilla. Jos työnkuvaan kuuluu aina ryyppääminen, on työn nimi alkoholisti.
Äläkä nyt luule että olisin joku raittiusnipo täällä päässä, ennen raskautta kuuluin kaikilla mittareilla riskiryhmään ongelmakäyttäjäksi...
Oletteko kokeilleet perheneuvolaa? Ne on tehty tämmöisiä tilanteita varten. Jos siis saat siippasi raahattua sinne...

 

Kiitos kommenteista. Parhaillaan täällä kotona yksin pohdin mitä teen. Mieshän on tälläkin hetkellä työmatkalla..jossa jälleen ryypätty minkä keretty. Kyllähän se niin on, että ero näyttää tulevan, en jaksa tätä jatkuvaa vitutusta suoraan sanottuna. Ehdotin perheneuvolaa jo viime kesänä, huonolla tuloksella. Sittemmin mies kerran sanoi, että voisi sinne lähteä ehkä kuitenkin. Harmi vaan, että minua ei enää innosta sinne meneminen. Olen kai menettänyt toivoni tässä kuukausien aikana. Olen yrittänyt ajatella niin, että jokainen (nainen) on juuri sen arvoinen minä itse itseään pitää. Jos antaa huonon kohtelun jatkua, se ei muutu. Ehkä on aika myöntää että itse on antanut jo kaikkensa, ja "reissulesken" paikka ei ole minua varten. Vaikka mies vähentäisikin menojaan esimerkiksi seuraavaksi vuodeksi tai jopa kahdeksi, olenko muka onnellinen tällaisessa suhteessa vaikka lapset olisivatkin isoja? En. Näin niitä eroja kai sitten syntyy, kun intressit eivät enää kohtaa, ja toista on jo loukattu tarpeeksi. Ehkä en voi edes antaa anteeksi kuluneen vuoden aikaisia riitoja, ryyppyreissuja, tylyjä kommentteja ja kylmyyttä. Ehkä se olisi vain ajan kysymys, kun pettäminen astuisi kuvaan. Kai tässä on toimittava tosiaan ennen lopullista masennusta. En ole onneksi taloudellisesti millään tavalla riippuvainen miehestäni, maksanhan talolainasta ja muista kuluista tasan puolet, vaikka tulot ovat tällä hetkellä tasan nolla. Omilla säästöilläni pyrin kulut maksamaan ennen kuin toinen lapsi syntyy, ja uuden äitiysrahakauden jälkeen meneen enemmän kuin mielelläni pikaisesti työelämään.

 

Sinä ansaitset parempaa! Itse kasvoin alkoholisoituneessa perheessä, isä oli usein töissä (rekkamies) ja äiti yksin VIIDEN lapsen kanssa kotona. Vapaa-ajat ryyppäsivät ja tappelivat. En usko että sinä haluat jonain päivänä herätä, ja tuntea kuinka voisitkin vain pamauttaa aivot pellolle, ihan vain siksi että mies tekee elämästäsi, ja lastesi elämästä noin kurjaa. Kunnioita ja arvosta itseäsi, kun miehesi ei sitä tee, ja lähde pois. Olen varma että helppoa se ei ole, mutta loppujen lopuksi kaiken vaivan arvoista, kun jonain päivänä huomaat että et ole enää onneton.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja paljon voimaa.

 

Ehdottomasti samaa mieltä muiden kanssa. Tuollaista ei kenenkään tarvitse sietää. Oma äitini teki sen virheen, että sieti ryyppäävää isääni milloin milläkin verukkeella; itse muistan verukkeista parhaimmin "lasten takia". Tuo veruke sai mut itseni tuntemaan syyllisyyttä siitä, että äidin on jatkuvasti paha olla. Muistan jo hyvin nuorena ajatelleeni, että äiti voisi lähteä ja olla onnellinen, mikäli minä vain en olisi enää lapsi. Tuo syyllisyys oli raastavaa ja sai minut toimimaan milloin milläkin tavoin... Milloin yritin olla aikuinen ja kantaa vastuun minulle kuulumattomista asioista, kuten murehdin laskuista, huolehdin kehitysvammaisesta sisarestani kun isäni oli liian humalassa tehdäkseen sen ja äiti töissä. Tuollainen ei kuulu alle 10 vuotiaalle. Vanhempana taas aloin olla poissa kotoa mahdollisimman paljon ajatuksena "jos en ole kotona ja huolehdin itse itsestäni, ehkä äiti huomaa, etten ole enää niin lapsi. Se taas johti moniin ikävyyksiin, joista en kotona voinut puhua, enhän halunnut aiheuttaa enää lisää huolia äidille. Mutta kun vihdoin 16 vuotiaana muutin pois kotoa (myös kehitysvammainen sisareni opiskeli tuolloin jo toisella paikkakunnalla), muuttui äidin tekosyy jäädä; ei sitä nyt enää näin monen vuoden jälkeen osaa lähteä. Vuodesta toiseen Äiti jaksoi uskoa, että jokin vielä muuttuisi ja isä vihdoin pitäisi lupauksensa juomisen lopettamisesta. Reilun puoli vuotta ennen kuolemaansa isä olikin juomatta. Jotenkin äiti pystyi nauttimaan siitä ajasta, joskin odotti koko ajan milloin kaikki palaa ennalleen... kuten me kaikki. Itse en voinut tuosta ajasta nauttia, enkä pystynyt koskaan antamaan isälleni anteeksi. Sen kyllä annoin anteeksi mitä hän minulle ja sisarilleni teki, mutta se, mitä hän teki äidilleni, se millaisen elämän hän äidilleni antoi, ei ole anteeksiannettavissa. Samalla syytän myös äitiä. Syytän äitiä, koska hiljalleen aloin tajuta, että hän todellakin olisi voinut lähteä tuosta tilanteesta ja kaikki syyt jäädä, oli keksittyjä. Ei se helppoa olisi ollut lähteä, mutta mahdollista. Syyllisyys itseäni kohtaan painaa myös. Se kai juurtui minuun jo niin nuorena, että tuskin koskaan siitä kokonaan eroon pääsen. Mutta sen olen päättänyt, etten koskaan, en milloinkaan, pakota omia lapsiani käymään läpi samaa. Nyt esikoistani odottellessa, voin vain olla onnellinen siitä mitä minulla on. Lapsen isä on läsnä tukemassa ja jakamassa kaiken kanssani. Mutta niinhän oli omakin isäni vielä kun olin vauva. Koskaan ei voi tietää millainen toisesta (tai itsestä) tulee aikanaan, mutta jokainen tekee silti päätöksensä itse. Ja minun päätökseni on lähteä lapsen kanssa, mikäli alkoholi astuu elämäämme liiaksi. En toki itsekään lasiin sylje (paitsi sattuneesta syystä nykyään :), mutta pitää muistaa, että kohtuus kaikessa.

Halusin vain kertoa tuon osan elämästäni, josko se kenties hieman helpottaisi omaa päätöstäsi. Toisaalta, voithan tuon näyttää vaikka sille miehellesi, tiedä vaikka tajuaisi mitä on lapsilleen tekemässä. Toivotan kuitenkin jaksamisia vaikeassa tilanteessa. Ei kaikki aina helppoa ole, mutta mahdollista, mikäli niin päättää :)